Kategoria: Artikkeli

Kuvassa keskustelen rokotevastaisen botin kanssa suomeksi. Botti luotiin tätä tarkoitusta varten. Puolisoni Arttu on viime aikoina leikkinyt OpenAI:n GPT3 -tekstigeneraattorilla, ja perjantai-iltana touhu johti siihen, että kävimme kaveriporukalla suomenkielisen chattikeskustelun Vladimir Putin -botin kanssa. Se oli hämmentävää. Sitten luin uutisen, jonka mukaan rokotevastaisen somekirjoittelun määrä on romahtanut Ukrainan sodan alettua, koska Venäjän trolli- ja bottiarmeija on kaikesta päätellen siirretty suoltamaan sotapropagandaa. Aiheesta on huhuttu tutkijapitoisessa somessani jo useamman päivän ajan. Mutta huhut ja Guardianin artikkeli liittyvät englanninkieliseen someen. Kuvittelin aiemmin, ettei bottiongelma koskisi suomenkielistä somea kovin pahasti, koska botit olisi helppo tunnistaa. Perjantainen keskustelu Putin-botin kanssa romautti kuvitelmani. Joten nyt olen kahden päivän ajan miettinyt, että kuinkakohan suuri osa suomenkielisestä tiedevihamielisestä somekeskustelusta on boteilla tuotettua.

Kokeeksi pyysin Arttua luomaan rokotevastaisen botin, jonka kanssa voisin keskustella. Joten:

Botti syntyi näin:

GPT3:ssa on helppo luoda chattibotteja. Ensin botti kehystetään kertomalla keskustelun tarkoitus. Lyhyt kuvaus riittää. Rokotekielteisen botin tarkoitus oli tällainen: ”The following is a Twitter conversation about covid vaccines.” Sitten botille annetaan nimi. Englanninkielinen nikki oli kuulemma tekoälylle kätevämpi kuin suomenkielinen, joten botista tuli WorriedMom82. Sen jälkeen bottihahmoa kuvataan muutamalla lauseella. Kirjoitin tällaisen kuvauksen:

• WorriedMom82 is a mother of two who suspects that covid vaccines are dangerous.
• WorriedMom82 lives in Helsinki.
• WorriedMom82 wants to warn others about the potential dangers of vaccines, and gets frustrated if people do not believe her.

Lisäksi on hyvä antaa yksi tai muutama esimerkkilause sen havainnollistamiseksi, mitä botti voisi sanoa. Kirjoitin WorriedMom82:lle yhden esimerkkilauseen: ”I will not allow anyone to vaccinate me or my children.”

Näin tietysti syntyy englanninkielinen botti. Suomenkielistä chattia varten Arttu kytki chattikeskustelijan ja GPT3:n väliin DeepL:n kääntäjän. DeepL Translator on konekääntäjä, joka tuottaa hätkäyttävän uskottavaa suomea. Kun siis kirjoitin chattiviestin, DeepL englanninsi sen automaattisesti WorriedMom82-botille, ja kun botti vastasi minulle, DeepL suomensi vastauksen. Kuvassa näkyy ensimmäisen WorriedMom82-botin kanssa käymäni keskustelun alku.

Kuten huomaatte, suomenkielisessäkään somessa ei voi enää kuvitella tietävänsä, keskusteleeko ihmisen vai botin kanssa. Olen ennenkin sanonut, että somevääntöä rokotekielteisyydesta on syytä välttää. Tämä on painava lisäsyy välttää sitä: botin kanssa vänkääminen ei tuota muuta kuin näkyvyyttä botin asialle.

Juuri nyt olemme valitettavasti tilanteessa, jossa voimme saada selville jotain hyvin kiinnostavaa. Somessani on tosiaan näkynyt jo muutaman päivän ajan irtohuomioita, joiden mukaan tiettyjen tutkijoiden kokema englanninkielinen somehäirintä on Ukrainan sodan alettua loppunut kuin seinään, ja nyt Guardiankin kirjoitti asiasta. Näyttää siltä, että iso osa häiriköistä oli trolleja ja heitä komppaavia botteja, ja trollit ja botit ovat nyt muissa tehtävissä. Mutta koskeeko tämä vain englanninkielistä, tiedevastaista somehäirintää, vaiko myös suomenkielistä? Entä näkyykö muutos kaikilla raivoa aiheuttavilla tieteenaloilla, vai vain joillain? Koronarokotteista suomeksi twiittaavat tutkijat, miltä näyttää? Entä ravitsemustieteilijät ja sukupuolentutkijat, onko vihaviestien määrä muuttunut?

Lisäys kuukautta myöhemmin: juteltuani mm. rokotekielteisiä verkkokeskusteluja tutkineiden kanssa en pidä todennäköisenä, että suomenkielisessä somessa toistaiseksi suuremmin käytettäisiin näin uskottavia botteja. Silti: tämä on mahdollista jo nyt, eikä edes erityisen vaikeaa.

Anu Silfverberg kirjoitti Long Playhin ansiokkaan jutun toistettavuuskriisistä. Kun hän juttua käsittelevässä sivuäänessä ihmetteli, että ”miten on mahdollista, ettei tästä puhuta”, minua kyllä hieman huvitti. Aihe on ollut muun muassa tieteenfilosofiakonferenssien peruskauraa jo vuosikaudet ja kollegoitteni lailla käsittelen sitä ilman muuta tieteenfilosofiankursseilla. Olen myös kirjoittanut siitä yleistajuisesti jo vuosia sitten, enkä ole ainoa. Opiskelijoista erityisesti psykologianopiskelijat ovat järjestään tilanteesta hyvin perillä. Aiheen näkymättömyys julkisessa keskustelussa ei ole kiinni tutkijakunnan tekemisistä; toimittajia ja suurta yleisöä ei vain näytä niin kiinnostavan.

Long Playn juttu oli tosiaan hyvä, mutta yksi kysymys jäi liian vähälle käsittelylle: mitä tieteenaloja toistettavuuskriisi koskee? Toisin kuin jutussa väitetään, ei kaikkia. Juttuun haastateltu Nosek tuntuu olevan sitä mieltä, että suunnilleen kaikkia, mutta joitain enemmän kuin toisia – erityisessä vaarassa ovat hänen mukaansa alat, joilla tutkimusaineiston kerääminen on vaikeaa, analyysin tavassa on paljon joustoa ja liikkumavaraa eikä taustalla ole kovin vahvaa teoriaa. Nämä erottavat tekijät ovat kuitenkin merkityksellisiä vasta sen jälkeen, kun on ensin sivuutettu iso joukko tieteenaloja, joita replikaatiokriisi ei koske lainkaan.

Oletan, että Silfverberg haastatteli Nosekia englanniksi ja suomensi sitten sanan ”science” tieteeksi. Englannin ”science” on kuitenkin merkitykseltään paljon kapeampi kuin suomen ”tiede”. Meidän tieteemme vastaa saksan Wissenschaftia ja latinan scientiaa ja kattaa kaikki akateemiset alat. Englannin science on outo poikkeus kattaessaan vain luonnontieteet.

Replikaatiokriisi koskee sellaisia aloja, joilla tehdään kokeellista tutkimusta ja tutkimusaineistojen tulkintaan käytetään tilastollisia menetelmiä. Ja näistäkin se koskee lähinnä aloja, joilla keskeiset tulokset ovat kokeita varten tuotetuista  aineistoista tilastollisin menetelmin löydettäviä ilmiöitä. (Lisäys myöhemmin Nelli Hankosen kommentin seurauksena: kyllä se koskee muutakin kvantitatiivista tutkimusta kuin sellaista, jossa käytetään kokeellisia menetelmiä  – keskeistä on uusien ilmiöiden etsiminen tuotetuista tai kootuista aineistoista ja tilastollisten analyysimenetelmien käyttö) Se ei siis koske historiantutkimusta, koska historiallisia tapahtumia ei voi tutkia kokeellisesti eikä niistä voi tuottaa uutta aineistoa (koska ne ovat jo menneet). Se ei juurikaan koske arkeologiaa, vaikka alalla käytetään kokeellisia menetelmiä, koska kokeilla tuotetaan arkeologiassa vain lisätietoa arkeologisista jäänteistä, ja varsinainen tutkimustulos on jäänteistä tehtävä, menneisyyttä koskeva tulkinta. Kriisi ei tietääkseni koske kielitiedettä lainkaan. Se ei koske kvalitatiivista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta lainkaan, ja kvantitatiivistakin vain joissain tapauksissa.

Silfverberg mainitsee kaksi esimerkkiä aloista tai menetelmistä, joita toistettavuuskriisi on riepotellut: psykologia ja toiminnallinen magneettikuvaus. Katsotaan niitä vähän lähemmin.

Psykologiassa toistettavuuskriisi seurasi siitä, että kokeissa käytettiin liian pieniä otoskokoja ja sluibattiin tulkintamenetelmien käytössä. Mitä tämä tarkoittaa? Jos halutaan tutkia omenoita, otos on joukko omenoita. Jos halutaan tutkia ihmisiä yleensä, otos on joukko ihmisiä. Otoksessa on aina jonkin verran sattuman aiheuttamaa vaihtelua – esim. erikokoisia omenoita. Pienessä otoksessa muutama poikkeava yksilö voi vinouttaa tulokset. Lisäongelmia aiheutti se, että välillä tutkijat päätyivät vaihtamaan tutkittavaa hypoteesia sen jälkeen kun aineisto oli jo koottu. Joissain kokeellisen psykologian ongelmalliseksi osoittautuneissa tutkimuksissa pienen otoksen perusteella tuotetuista tuloksista on siis jälkikäteen etsitty mitä tahansa, minkä voisi tulkita tilastollisesti merkitseväksi. Ja tokihan jotain aina löytyy jos otos on pieni. Näin löytää kaikenlaista jännittävää, mutta tuottaa herkästi hyvin paljon virheellisiä positiivisia tuloksia: jos koe toistetaan uudella otoksella, tulokset katoavat. Nykyään alalla varsin yleisesti rekisteröidään tutkittavat hypoteesit etukäteen ja avataan aineistot muiden tarkasteltaviksi, joten tällainen ei enää helposti onnistu.

Toiminnallisessa magneettikuvauksessa mitataan radiotaajuista signaalia, jota vety-ytimet säteilevät silloin kun ne ovat voimakkaassa magneettikentässä. Näin saadaan suuri määrä mittaustuloksia, joita pitää tulkita. Tulkintaan käytetään tilastollisia menetelmiä: niiden avulla suuresta informaatiomäärästä saadaan esiin olennainen. Käytetyt menetelmät ovat sellaisia, että niillä syntyy ensi alkuun helposti virheellisiä positiivisia tuloksia: ne siis toimivat niin kuin seula, joka nappaa kaikki oikeat tulokset, mutta ne myös saavat kerätystä aineistosta löytyvät satunnaiset poikkeavuudet näyttämään merkittäviltä tutkimustuloksilta. On olemassa keinoja karsia virheelliset positiiviset tulokset pois, mutta niiden käyttö lisää mahdollisuutta, että joku aito ilmiö jää huomaamatta. Tutkijat joutuvat siis valitsemaan: saadaan joko kaikki oikeat tulokset ja lisäksi virheellisiä positiivisia tuloksia tai saadaan pelkästään oikeita tuloksia, mutta vain osa niistä.

Craig M. Bennett, Abigail A. Baird, Michael B. Miller ja George L. Wolford julkaisivat vuonna 2010 artikkelin ”Neural Correlates of Interspecies Perspective Taking in the Post-Mortem Atlantic Salmon: An Argument For Proper Multiple Comparisons Correction”, jolla he saivat Ig Nobel -palkinnon. Artikkelia on väärinymmärretty julkisuudessa tarmokkaasti. Toisin kuin monesta lehtijutusta aikanaan saattoi päätellä, artikkelin päähuomio koski tutkimusmenetelmiä: jos ei käytä menetelmiä, joilla virheelliset positiiviset tulokset karsitaan pois, voi toiminnallisella magneettikuvauksella löytää esim. aivotoimintaa kuolleesta lohesta. Kirjoittajat huomauttivat, että silloin kun he esittelivät tämän tuloksensa konferenssissa, 25–40% niistä tutkimuksista, joissa hyödynnettiin toiminnallista magneettikuvausta, eivät käyttäneet menetelmiä, jolla virheelliset posiviiviset tulokset karsitaan pois. Tilanne muuttui nopeasti: siinä vaiheessa kun kirjoittajat palkittiin, näin toimittiin enää 10% tutkimuksista.

Miksi tutkijat sitten eivät karsineet virheellisiä positiivisia tuloksia pois? Miksi kokeellisessa psykologiassa käytettiin liian pieniä otoskokoja ja sluibattiin tulosten tulkinnassa? Silfverbergin haastateltavat toteavat aivan oikein: siksi, että tieteen insentiivijärjestelmät ovat rikki.

Paul E. Smaldino ja Richard McElreath julkaisivat vuonna 2016 mainion artikkelin ”The natural selection of bad science” eli ”huonon tieteen luonnonvalinta”, jossa he tarkastelevat toistettavuuskriisiä. He toteavat, että a) kaikki tutkimusrahoittajat haluavat tutkijoiden julkaisevan, b) tieteelliset lehdet haluavat julkaista jännittäviä löytöjä, eivät nollatuloksia, c) jatkorahoitusta saadaan tulosten ja julkaisujen perusteella ja d) uudet tutkijapolvet oppivat menetelmänsä menestyvissä tutkimusryhmissä. Eli jos sitä ei erikseen estetä, nuoret tutkijat oppivat taitonsa todennäköisesti ryhmissä, jotka tuottavat paljon virheellisiä positiivisia tuloksia. Kukaan ei välttämättä tajua tekevänsä mitään erityisen väärää: kai nyt tutkimus on hyvää, jos sitä julkaistaan ja siitä palkitaan? Tieteen instituutiot eivät aina oikein tue totuudentavoittelua.

Näin siis niillä aloilla, joilla keskeiset tulokset ovat kokeissa tuotetuista (tai muuten kootuista) aineistoista tilastollisin menetelmin löydettäviä ilmiöitä. Ne ovat vain osa tieteen kentästä. Muilla aloilla on sitten omat ongelmansa.

– – –

Lisätty myöhemmin: Tekstini kirvoitti kommentteja somessa. Olli Silvennoinen huomautti, että kyllä kielitieteessäkin – etenkin kielitieteen ja psykologian rajalla – näkyy merkkejä replikaatiokriisistä. Kaisa Saurio puolestaan kirjoitti minulle vastauksen, jonka mukaan kuvani psykologian nykytilanteesta on turhan ruusuinen – opiskelijoiden ja aktiivien valveutuneisuus ei tarkoita, että ongelmat olisi saatu jo ratkaistua. Ja Nelli Hankosen kommentit saivat minut tarkentamaan kantaani, kuten yltä näkyy.

Suomessakin on viime päivinä palanut teletekniikkaa. Maailmalla 5G-mastoja on poltettu urakalla, sillä liikkeellä on niihin liittyvä pandemiasalaliittoteoria, jota en edes yritä referoida, koska en jaksa etsiä ja lukea sen eri variantteja. Ja tänään Yhdysvaltain presidentti ehdotti, että desintifiointiaineen ruiskuttaminen ihmisten keuhkoihin voisi olla näppärä keino tuhota koronavirus. Tämänkään idean taustoja en ryhtynyt selvittelemään. Sen sijaan luin ensin kollegani Katherine Furmanin vastajulkaistun artikkelin ”On Trusting Neighbors More Than Experts: An Ebola Case Study” ja sitten pienen pinon filosofisia artikkeleita salaliittoteorioista. Joten kirjoitan niistä.

Huhulla tarkoittan tässä informaatiota, joka liikkuu epävirallisissa kommunikaatioverkostoissa yleensä lukuisten lähteiden kautta, ja jonka tyypillisesti kuulemme joltakulta omiin ympyröihimme kuuluvalta. Määritelmähkö on Furmanin paperista. Salaliittoteorian luonnehdinnan lainaan Juha Räikältä: kutsumme salaliittoteorioiksi teorioita, jotka kyseenalaistavat jonkun vakiintuneen, tiedollisten auktoriteettien hyväksymän selityksen asialle X, ja tarjoavat tilalle selitystä, jossa viitataan salaliittoihin ja juonitteluun.

Salaliittoteoria voi hyvin kulkea huhuna, mutta kaikki huhut eivät ole salaliittoteorioita. Osa huhuista ja salaliittoteorioista syntyy ruohonjuuritasolla. Joku ymärtää jotain (kenties väärin), yhdistää ehkä oivalluksensa yksittäistapaukseen, lisää mukaan jostain kuulemaansa vääristynyttä sisäpiiritietoa tai isoisän opetuksia ja laskee sitten jutun liikkeelle. Jotkut huhut ja salaliittoteoriat ovat kuitenkin kaikesta päätellen tietoisesti sepitettyjä, tai niitä levitetään tietoisesti somessa jotain milloin mitäkin salakähmäistä tarkoitusperää varten. Huhut ja salaliitot ovat perinteisiä propagandan välineitä, ja some on vain lietsonut menoa. Nykymaailmassa on hyvin vaikea kirjoittaa salaliittoteorioista ilman, että alkaa itse vaikuttaa salaliittoteoreetikolta, koska kaikesta päätellen on oikeasti olemassa salaliittoja, jotka hyödyntävät somekansan innostusta huhuihin ja salaliittoteorioihin. (Tietämättömyyden tutkimus eli agnotologia on akateemista tutkimusta, jossa käsitellään varsin hyvällä näytöllä tuettuja, salaliittoja paljastavia teorioita, jotka osoittavat mm. öljyteollisuuden rahoittavan tahoja, jotka levittävät salaliittoteorioita.)

Yksi hieno tapa puhua huhuista ja salaliittoteorioista ilman, että tuntee toistuvaa tarvetta n.k. naamapalmuihin, on lähestyä aihetta tieto-opillisesta näkökulmasta. Näistä aiheista kirjoittavat filosofit lähtevät useimmiten liikkeelle oletuksesta, että salaliittoteoreetikko tai huhuun uskova tavoittelee tietoa. Luettuani jokunen vuosi sitten erinäisten salaliittoteoreetikoiden tekstejä kirjaani varten en pidä todennäköisenä, että vilpitön tiedontavoittelu olisi monellekaan heistä kovin keskeistä. Filosofisen tutkimuksen kannalta tällä ei kuitenkaan ole väliä, sillä filosofien kysymykset eivät koske yksilöiden motiiveja vaan tietynlaisiin teorioihin tai tietyllä tavalla hankittuihin tietoväitteisiin uskomisen rationaalisuutta tai irrationaalisuutta.

Useimmat meistä pitävät salaliittoteorioihin uskomista irrationaalisena. On kuitenkin yllättävän vaikeaa osoittaa tyhjentävästi, että se tosiaan on irrationaalista. Joskushan tapahtumien taustalta todella löytyy salaliittoja ja juonittelua. Silti sekä moneen kertaan perättömiksi osoitettuihin salaliittoteorioihin jääräpäisesti uskovat teoretisoijat että jokaiseen jossain porukassa kiertävään salaliittoteoriaan uskovat kaiken muun epäilijät vaikuttavat irrationaalisilta. Eilen lukemissani artikkeleissa nostettiinkin esiin muutamia tyypillisiä tapoja, joilla salaliittoteoreetikot erehtyvät. Vaikka siis emme kykenisi osoittamaan salaliittoteorioihin uskomista joka tilanteessa irrationaaliseksi, voimme osoittaa useita tyypillisiä salaliittoteorioihin liittyviä erheitä. Vaikka kriittisyys on hyvästä, niin kuten Karl Popper jo 1940-lubvulla huomautti, perinpohjainen epäluottamus kaikkia yhteiskunnan instituutioita kohtaan on vaikea oikeuttaa. Ja kuten ainakin Keith Harris on huomauttanut, jos salaliittoteoreetikko lisäksi luottaa vankasti joukkoon salaliittoteorioita levittäviä ”vaihtoehtolähteitä”, oikeuttaminen käy entistä vaikeammaksi: mikä on se hyvä peruste, jolla salaliittoteoreetikko rajaa omat lähteensä yleisen epäluottamuksensa ulkopuolelle? Steve Clarke puolestaan toteaa parikymmentä vuotta vanhassa artikkelissaan, että salaliittoteoretisoijat sortuvat erityisen helposti tiettyyn meille ihmisille tyypilliseen arviointivirheeseen: he olettavat tapahtumien johtuvan ihmisten tietoisista aikeista huomattavasti useammin kuin ne todellisuudessa johtuvat.

Vaikka yksilön ei ole järkevää panna suuremmin painoa salaliittoteorioille, Clarke kuitenkin väittää, että yhteisöinä meille on hyödyksi, että on pieni joukko ihmisiä, jotka uskovat salaliittoteorioihin: ensinnäkin joskus salaliittoteorioissa on perää, ja toiseksi salaliittoteoretisoijat haastavat meitä tarjoamaan parempia selityksiä. Vaikka argumentti on hauska, pidän sitä kyseenalaisena. Clarke ei näet huomioi salaliittoteorioiden kytköksiä poliittisiin, uskonnollisiin ym. ryhmittymiin. Salaliittoteoretisoijat eivät tyypillisesti usko kaikkiin tarjolla oleviin salaliittoteorioihin, vaan teoriat muodostavat uskomuskimppuja ja salaliittoteoreetikot yhteisöjä. (James O. Weatherall ja Cailin O’Connor mallintavat tuoreessa artikkelissaan tällaisten uskomusryvästen syntymistä.) Ryvästyminen johtaa siihen, että jotkut salaliittoteoriat saavat tuulta alleen kun joku vahva joukkio omaksuu sen ja toiset salaliittoteoriat jäävät marginaalipoppoiden puuhasteluksi. Niinpä salaliittoteoretisoijat haastavat yleisesti hyväksyttyjä teorioita hyvin epätasaisesti. Esimerkiksi rokotteiden kehittäjiä haastetaan haitallisen paljon: asiantuntijoiden aikaa kuluu perättömien väitteiden korjailuun kohtuuttomasti. Eikä tehtävä ota loppuakseen. Räikkä toteaa edellä mainitun artikkelinsa lopuksi, että ”Perhaps I am overly optimistic, but when a conspiracy theory is false and rubbish, the public debate should eventually show that it is false and rubbish.” Rokotekeskustelun seuraaminen panee epäilemään, että Räikän oletus voi tosiaan olla turhan optimistinen.

Jos tavoitteena on tieto, ei yleensä ole syytä uskoa myöskään huhuihin, niiden alkuperästä kun ei ole tietoa eikä sisällöstä takeita. Furman kuitenkin väittää mainitsemassani tuoreessa artikkelissa, että huhuihin uskominen on ymmärrettävää (ei siis rationaalista mutta ymmärrettävää) jos tavoitteena on omien arvojen mukaisten toimintaohjeiden valikointi. Hän tarkastelee ebolaepidemiaan Guineassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa liittyneitä huhuja, jotka osaltaan vaikeuttivat epidemian hallintaa. Kansan keskuudessa kiertäneiden huhujen mukaan ebola oli päästetty liikkeelle tahallaan, tai testaavat lääkärit levittivät sitä, tai hautajaiskiellot johtuivat todellisuudessa lääkärien halusta varastaa ruumiita myydäkseen elimiä kansainvälisillä markkinoilla, tai mitä salaliittoisaa milloinkin.

Furman koettaa selvittää, miksi ihmiset uskovat tällaisiin huhuihin. Kaikkien kummallisimpia tarinoita hän ei kommentoi, mutta hän huomauttaa, että jos yksilö ei luota toimintaohjeita antavien asiantuntijoiden arvoihin, huhuihin uskominen ja niiden mukaan toimiminen on ymmärrettävää. Tähän ei tarvita edes mitään pahantahtoisia juonia. Asiantuntijat saattavat esimerkiksi epidemiatilanteessa suunnitella toimintaohjeensa niin, että ne takaavat väestötasolla parhaat mahdolliset tulokset. Yksilö voi kuitenkin epäillä, ettei hänen erityistä tilannettaan ja kaikkia hänelle keskeisiä kysymyksiä ole otettu ohjeiden suunnittelussa huomioon. Joten hän kääntyy läheistensä puoleen: tietävätkö nämä, miten kannattaisi toimia? Tämä ei ehkä ole järkevää, mutta ymmärrettävää sentään. Läheisten arvot ja intressit kun ovat todennäköisesti likempänä huolestuneen yksilön arvoja ja intressejä kuin jonkun etäisen ja epäilyttävän asiantuntijan.

Mikäli oletetaan, että huhut ovat syntyneet ruohonjuuritasolla ja lähellä epäileväistä yksilöämme, Furmanin näkemys pitää: jos yksilö ei luota asiantuntijoiden arvoihin, huhuihin uskominen on ymmärrettävää. (Ja kuten Furman toteaa, tämä on merkittävä ongelma tiedeviestinnälle.) Tässä kuitenkin jää huomiotta, ettei huhuihin uskova voi olla varma huhujen alkuperästä. Samoin jää huomiotta tämä omituinen maailmamme, jossa valtionpäämiehet levittelevät mitä kummallisimpia huhuja syistä, joita voi vain arvailla. Jos ja kun yksilö ei voi olla varma siitä, mistä huhut oikeastaan tulevat ja miksi, on huhuihin uskominen riskialtista. Ne eivät ehkä heijastakaan naapurin kokemuksia tai isoisän oppeja, vaan niiden kehittäjien ja levittäjien joukossa voi olla ihmisiä, joiden tarkoitusperistä ja arvoista ei voi mennä takuuseen.

Koetin tämän kirjoituksen alkupuolella kiemurrella irti salaliittoteorioihin ja huhuihin liittyvistä salaliittoepäilyistä. Valitettavasti ne ovat relevantteja jopa silloin kun arvioidaan näitä aiheita käsittelevää abstraktia, filosofista tutkimusta, joten en onnistunut. Tieto-opillisissakin argumenteissa on otettava huomioon, että huhut ja salaliittoteoriat ovat muun muassa propagandavälineitä.

Viime päivinä on julkaistu useita uutisia ja analyysejä, joiden mukaan ”THL:n kurjistaminen on kansallinen ongelma”, ”THL:ssä löytyy edelleen merkittävääkin osaamista, mutta ei riittävästi”, ”on ajateltu, että terveydenhoito hoituu ohjelmilla, projekteilla” ja ”tutkimuslaitosuudistus meni vikaan, kun varoja siirrettiin laitoksen pysyvistä asiantuntijaresursseista irrallisiin tutkimushankkeisiin”.

THL on sosiaali- ja terveysministeroön alainen valtion tutkimuslaitos, jonka tehtävänä on tuottaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tarvittavaa tietoa. Se on siis yhtä aikaa sekä valtion virasto että tieteellistä tutkimusta tekevä organisaatio. Yllälinkittämissäni artikkeleissa sitä tarkastellaan pitkälti terveyshallinnon näkökulmasta. Se on perusteltua, mutta viime vuosikymmenten kurjistavien uudistusten tajuaminen edellyttää mielestäni myös ymmärrystä tiedepolitiikasta.

Pirjo Ståhle on joskus lohkaissut, ettei Suomessa oikeastaan tehdä tiedepolitiikkaa. Tehdään vain koulutuspolitiikkaa ja innovaatiopolitiikkaa, ja toteutunut tiedepolitiikka seuraa koulutuspoliittisista ja innovaatiopoliittisista ratkaisuista. Lisäksi kansainväliset tiedepoliittiset trendit vaikuttavat päätöksiin Suomessakin, etenkin kun ne ovat sopusoinnussa esimerkiksi innovaatiopoliittisten tavoitteiden kanssa – kuten ne ovat nyt hyvän aikaa olleet. Kun esimerkiksi EU:n tutkimusrahoitusinstrumentteja on säädetty tietyllä tavalla, suomalaisia instrumentteja on pian säädetty samaan tapaan.

Luottamus tieteeseen on kansainvälisesti heikommilla kantimilla kuin muutama vuosikymmen sitten. Kansainvälisen tiedepolitiikan viimeaikaisia trendejä ei voi ymmärtää jos ei ota huomioon, että tämän luottamuspulan paikkaaminen on niissä keskeinen tavoite. Suuren yleisön silmissä ajatus tieteestä poliittisesti neutraalina luotettavan tiedon lähteenä on käynyt kyseenalaiseksi. Etenkin Yhdysvalloissa luottamuspula on selvästi politisoitunutta: liberaalit luottavat tieteeseen aivan yhtä paljon tai vähän kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta konservatiivien luottamus tieteeseen on romahtanut.

Luottamuspula on johtanut sen ajatuksen kyseenalaistamiseen, että tieteen rahoittaminen automaattisesti hyödyttäisi yhteiskuntaa. Niinpä tiedepolitiikassa on kehitetty uusia instrumentteja, joiden tarkoitus on varmistaa, että julkisesti rahoitettu tutkimus johtaa sellaisiin tuloksiin, joita yhteiskunnassa kaivataan. Yksinkertaistaakseni: Rahoitusta suunnataan entistä enemmän kilpailutettuihin hankkeisiin, joiden aihe ja tavoitteet ovat ainakin osin rahoittajan määräämät ja joissa tutkijoiden täytyy tehdä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien kanssa. Ideana on, että näin tutkimuksen kärki saadaan kohdistumaan yhteiskunnallisesti keskeisiin aiheisiin ja tutkimuksesta tulee aiempaa ratkaisukeskeisempää. Lisäksi tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta mitataan ja arvioidaan koko ajan monenlaisin tavoin.

Yhteiskunnallisten vaikutusten mittaaminen on kuitenkin vaikeaa. Suorien, nopeiden vaikutusten – esimerkiksi niiden innovaatioiden – kohdalla se on vielä suhteellisen helppoa, mutta pitkän aikavälin vaikutukset ja epäsuorat vaikutukset ovat hankalammin osoitettavissa. Esimerkiksi tietynlaisen asiantuntijavalmiuden ylläpidon vaikuttavuutta on hankala mitata. Koska tavoitteena kuitenkin on suuren yleisön ja yleisöä edustavien päätöksentekijöiden vakuuttaminen siitä, että tieteestä on hyötyä, niin tällaiset huomiot eivät ole kummoisemmin hidastaneet kuvaamani kehitystä.

Suomessa rahoituksen painopisteen siirtäminen kilpailutettuihin hankkeisiin on iskenyt etenkin valtion tutkimuslaitoksiin. Niitähän rahoitetaan, jotta saataisiin päätöksentekoa tukevaa, yhteiskunnallisesti vaikuttavaa tietoa. Kun tutkimuslaitoksia uudistettiin 2014–2017, käytännössä niiltä leikattiin rahoitusta, ja samaan aikaan perustettiin kaksi uutta uutta elintä: VN-TEAS ja STN. Ensimmäinen teettää lyhyissä hankkeissa nopeita selvityksiä, jälkimmäinen taas on tutkimusrahoitusinstrumentti, jonka perusidea on ylläkuvaamani kaltainen: rahoitusta jaetaan kilpailutettuihin hankkeisiin, joiden teemat ovat ennalta määrättyjä ja joissa tutkijoiden täytyy tehdä yhteistyötä erilaisten sidosryhmien kanssa.

Siihen sitten päälle vielä Sipilän hallituksen leikkaukset tieteen rahoituksesta, niin valtion tutkimuslaitokset ovat nyt tilanteessa, jossa esimerkiksi sinileväkesänä 2018 tutkimusalus Aranda makasi telakalla, koska se oli rikki eikä SYKE:llä ollut varaa sen korjaamiseen.

Kun tutkimus hankkeistuu, saadaan tutkijoita, jotka osaavat hyppiä muutaman vuoden välein hankkeesta toiseen ja optimoida rahoitushakemuksiaan kulloistenkin julkituotujen tarpeiden mukaisiksi. Voi hyvin olla, että saadaan myös ketterämmin tietynlaisia tuloksia ja entistä enemmän innovaatioita. Samalla kuitenkin myös menetetään jotain. Kuten THL:n pääluottamusmies Markus Perola totesi 2016, tällaisilla muutoksilla ”rikotaan aineeton infrastruktuuri, jonka rakentaminen on vienyt kymmeniä vuosia”. Valtion tutkimuslaitoksissa on tietysti haettu strategisen tutkimuksen rahoitusta ja niissä on käynnissä iso määrä sillä rahoitettuja hankkeita. Mutta hankerahoituksilla ei luoda laajaa, yhteenhitsautunutta asiantuntijajoukkoa. Sellaista, joka kykenisi mahdollisimman tehokkaaseen toimintaan esimerkiksi nyt.

Nykytilanteessa suurikin yleisö näkee sen, mikä tiedeyhteisöissä on ollut koko ajan ilmeistä: tutkimuksen hankkeistuminen rapauttaa sellaista asiantuntemusta, jonka kehittyminen ja ylläpito vaatii pitkäjänteistä, yhdessä muiden saman aihepiirin asiantuntijoiden kanssa tehtävää tutkimusyhteistyötä. Hankkeistuminen on tältä osin tiedollisesti haitallista ja lehtitiedoista ja terveyshallinnon toimijoiden julkisista lausunnoista päätellen se on nyt myös yhteiskunnallisesti haitallista.

Älyttömintä tässä on, ettei Suomessa olisi ollut mitenkään pakko apinoida aivan kaikkia tiedepolitiikan konsteja ulkomailta. Suomalaiset näet luottavat tieteeseen.