Meri

 

 

Tuulen natina seinissä. Valoa on liian paljon kuvattavaksi, se hersyy ikkunoista sisään kuin joku olisi ahtanut liian pieniin kehyksiin liian paljon värejä.

Kumpikin odottaa pimeää. Ei sanota mitään eikä tehdä lupauksia. Matkalla tänne lupasin viedä sut kallioille katsomaan merta, sanoin ettei pimeässä ole mitään nähtävää mutta tahdoit silti. Ehkä halusit kulkea vain ja elää, ja oikeastaan kyky harhailla on sinussa parasta. Siksi kai suostuin kaikkiin typeryyksiin ja kuljin mukana katsomassa asioita joita en enää ymmärtänyt.

Päivä etenee ilman tarkkoja hetkiä, jälkeenpäin on joskus vaikeaa sanoa mitä teki kaiken ajan. Jos lopussa pysähtyy ja katsoo taaksepäin, asiat ja niiden järjestys tuntuu lyhyeltä ja sattumanvaraiselta. Hämärän kehrä kasvaa pimeäksi puiden juurista, muutos tapahtuu nopeasti mutta sitä on vaikeaa huomata. Lähdetään liikkeelle kun mitään muutakaan ei enää osata, kun ollaan väsyneitä odottamaan.

Kulkiessa metsä likistyy ympärille, puiden pimeys painautuu kasvoille ja juurtuu jalkoihin. Kuljet nopeasti ja äänettömästi, tiedät minne ollaan menossa vaikka et ole koskaan ollut täällä, ymmärrät maisemaa paremmin kuin ne jotka ovat olleet täällä kauan. Seuraan perässä ja väistelen oksia.

Sitten metsä loppuu, reunan kuulee jo kauempaa, puiden kadotessa ympäriltä äänistä tulee epätarkkoja.

Kalliolla pimeys avautuu. Mitään ei näe tarkasti mutta ympärillä häilyvän rajattomuuden kuulee: mikään ei ole tarkkaa, ei ole suuntia. Meren tuntee ihossa vaikka mitään ei vielä näe.

Tää on avaruus, kuiskaat. Enkä minä voi muuta kuin kuiskata takaisin: niin on. Ja me ollaan tosi pieniä, oikeastaan meitä ei vielä edes ole.

Naurat hiljaa ja hypit kivensirpaleita rantaan päin. Yritän pysyä perässä. Eteenpäin ei näe edes seuraavaa askelta, mutta meren tuntee joka hetki.

 

Aamulla tuuli jatkaa elämää jossain seinien takana. Valo ikkunoissa on yhä käsittämätöntä, siitä ei saa kiinni. Heräät joskus, silmät kirkkaina kuin koskaan ei olisi väsymystä. Ennen kuin ehdit edes nousta, kysyt lähdetäänkö taas.

Sanon ettei se ole enää samaa kuin aiemmin. Että meri on toisenlainen nyt. Vastaat vain että ihan sama, meri odottaa meitä silti. Muutos ei tunnu pelottavan sinua.

Palataan takaisin aamupäivän suorassa valossa. Mikään ei ole samalla tavalla lähellä kun näkee tarkasti. Meren tuntee ihossa vaikka mitään ei vielä näe.

Aamunkatveessa maisema on muuttunut. Kalliolta näkee liian kauas, seison ja huojun ja katson taivaanrantaa, reunattomuus jonka tunsi pimeässä on tässä valossa vain tyhjää, se ei piirrä merkkejä.

Sinä et säikähdä muutosta, kävelet ja katselet ja olet liikaa ajattelematta osa mitä tahansa maailmaa. Huomaat kaukana ulapalla pilvirintaman, valkoinen harso repeää alas jossain taivaan ja veden välissä. Haluat odottaa ja nähdä lähempää.

Pilvien alla maisema pehmenee hitaasti.

Sateen lähestyessä horisontti pyyhkiytyy pois, ei ole enää maata tai taivasta, tänne jää asumaan pelkkä valkoinen. Mikään ei ole enää tarkkaa. Jos ottaisin sua kädestä ja kahlattaisiin saaria kohti, rannalta meitä ei voisi nähdä. Ja jossain keskellä valkoista ei olisi enää minua ja sinua erikseen, meistä sulaisi pois jokainen ääriviiva samalla tavalla kuin maisema hajoaa sateen alle. Me oltaisiin meri ja valkoinen ilman sanoja, eikä kumpikaan odottaisi mitään.