Kuljetaan kotiin päin

 

 

Kun auringon jälkeen yrittää nähdä varjoihin, silmissä lainehtii sininen. Seison ovensuussa ja odotan, että katse tottuisi hämärään. Auringon jälkeen sininen, lintujen jälkeen hiljaisuus, tuulen ääni seinien takana jotain toista maailmaa. 

Sali on tyhjä, penkkiriveillä ei istu ketään. Takaseinän maalauksessa risti seisoo yön ja aamun välissä yhtä yksinäisenä kuin ennen, keskellä tyhjyyttä, odottamassa jotain mitä ei näy vielä kuvassa. Puheiden aikana katselin ristiä kauan ja mietin, mitä yksinäisyydellä yritettiin kertoa. Huone tuntui silloin suuremmalta. Nyt katto on madaltunut ja seinät lähempänä toisiaan, mutta vanhan hirsitalon tuoksu on vielä sama. Hengitän syvään ja yritän unohtua takaisin.

Äänien puuttuessa en tiedä miten täällä pitäisi olla, mihin asettua. Hiljaisuus ja seinien tummuus unettaa, korkeiden ikkunoiden valojuovat epätodellisia. Iltapäivän puolella aurinko paistoi suoraan penkkeihin, pitkän puheen aikana saatoin asettua makaamaan poikittain penkille pää isän sylissä, kasvot kädet jalat täynnä lämpöä ja aurinkoa. Täällä isä otti aina syliin.

Seison hetken salin perällä ja istun sitten takimmaiseen penkkiin mahdollisimman hiljaa, niin kuin ennen, varoen ihmisiä jotka eivät ole enää täällä. Etupenkin mummojen tiirailevat katseet tuntee vieläkin, hiljaisuus samaa, kun tuli myöhässä ja yritti istua kenenkään huomaamatta.

Isä avaa oven ja yskähtää, siirtää jotain porstuassa, sulkee oven varovasti, astelee ovensuuhun ja jää seisomaan siihen. Yritän olla katsomatta isää, en halua nähdä sen kipua juuri nyt. Tarkoitus oli tulla hakemaan tänne jääneitä tavaroita, vaikka kumpikin tiesi oikean syyn, kulkea vielä ja katsella ympärille, viipyä vielä vähän.

Tänne tuotiin haaveet ja kivut. Täällä asiat saivat merkityksen, lakeuksien reunattomuus ja kaikki kodittomuus matkan varrelta koottiin osaksi samaa tarinaa. Sana virtasi kuorien läpi, lävisti jotain sanatonta, kokosi yhteyttä etsivät selkosen ihmiset toisiaan vasten. Anteeksi antaessaan ihmiset katsoivat kohti niin kuin ei missään muualla. Yhteys oli kirkas, sen mahdollisuus keskellä kaiken irrallisuutta.

Oli asioilla toinenkin puoli. Myöhemmin kaikki ei mahtunutkaan enää samaan kuvaan, vastaan tuli rajoja ja ulkopuolisuuden kipua, kuva särkyi. Kuitenkin alun yhteys jäi asumaan sanojen ja kuorien alle, tyhjiin hetkiin kuin risti ennen aamua. Jälkeenpäin en koskaan oppinut kertomaan isälle, miten kaksi maailmaa on aina olemassa yhtä aikaa, rinnakkain: epävarmuus ja kuitenkin joka hetki ikävä alkuun, samaan yhteyteen.

Isä siirtelee tavaroita eteisessä, yrittää etsiä jotain vaikka mitään etsittävää ei pitäisi enää olla. Poimin lattialta paperinpalan, kirjasta irronnut sivu ohutta paperia, laulun sanat: ”Aurinko on ristin päällä / valkea ja punainen.” 

Tämän maailman mukana murtuu jotain isästä. Näen isän silmissä samaa kodittomuuden pelkoa kuin ennen, mutta nyt enemmän suruna tai luopumisena. Ennen isä katsoi kaikkea toiveikkaana, melkein varmana, hymyssä ja liikutuksessa sama nuotti – me nähdään jotain mitä muut eivät näe. Pois lähtiessä inhosin isän varmuutta, se tuntui ylimieliseltä, melkein toivoin että äijä olisi joutunut kohtaamaan enemmän epäilyksiä ja pelkoa, saanut vähän arkuutta. Ja nyt, kun olen palaamassa takaisin, toivon vain, että isän silmissä olisi vielä sama toivo, jos ei muuten niin varmuuden kautta. Mikään ei haittaisi, jos isän puhuessa sen silmissä loistaisi vielä sama ilo, ja pitkän saarnan aikana minä saisin nukahtaa sen syliin keho täynnä aurinkoa.

Isä etsi aina varmuutta, ja sama toive on asunut myös minussa. Tarve kokemiseen, sen välittömyyteen, on kirjoitettu meihin molempiin hämmentävän syvälle. Siksi viime vuosien epävarmuus on ollut isälle kai vielä vaikeampaa kuin minulle.

Olisin halunnut sanoa isälle jotain olemattomuudesta, jotain katoamisesta. Jotain epävarmuudesta. Että usko on kutsua epävarmuuteen, unohtua katoamiseen. Että lopulta meistä kuitenkin riisutaan kaikki suunnat pois, ja usko on viimeinen kysymys tai toive, kun mitään suuntaa ei enää ole. Että vain suuntien kadotessa me jäätäisiin auki, päästämällä irti kaikesta varmuudesta, putoamalla samaan tyhjään yöhön kuin risti ennen aamua.

Ei me tarvita varmuutta, sanon vain, yritän saada sanat kuulostamaan satunnaisilta ja painottomilta, hypistelen paidanhihaa sormenpäissä. Ei meidän tarvitse tietää. 

Isä ei vastaa mitään, katsoo minuun päin lyhyen hetken silmät sumeina, jonnekin ohi, hymähtää hajamielisesti.

 

Istun kivimuurin päällä ennen siltaa, pysäkin kohdalla, vastapäätä puistoa. Poika keltaisessa takissa pysähtyy valoihin, kuuntelee, kiertää katseella puunlatvoja kuin aavistaisi tai etsisi jotain.

Et huomannut mua. Jos olisit sattunut katsomaan tänne päin. Jos olisin huutanut, jos olisin vilkuttanut. Kohtaamisten ohuus ja sattumanvaraisuus tuntuu tuulilasiin osuvilta pisaroilta. Yhä useammin katsoa ketä tahansa toista tuntuu kuin yrittäisi huutaa meren yli. En osaa sanoja enää samalla tavalla kuin joskus ennen. Milloin – no en todellakaan tiedä. Lapsena oli kai helpompaa kertoa itsekseen mitä tahansa.

Jos olet joskus yrittänyt juosta unessa, tai kerätä lehtiä ilmasta, tiedät, kuinka vaikeaa on pitää koossa tarinaa tai edes aikomuksia. Vesi noruu sormien välistä ja kastelee käsivarret. Hetkinä, kun näkee paljon, mikään ei ole tarkkaa.

Tuulen kuulee ennen kuin se on täällä. Itseään keräävä odotus on aina olemassa, mutta koskaan en osannut rajata sitä, löytää syytä tai kohdetta. 

Tuulenpuuska tarttuu puihin, lehdet irtoavat yhtä aikaa, muutaman lyhyen sekunnin koko maailma on punaista havinaa, samaa liikettä, yhtä ja loputonta. Keltatakkinen poika seisoo punaisten lehtien keskellä kuin sateessa, ei osaa tai tahdo liikkua mihinkään, seuraa lehtimyrskyä hämmentyneenä kuin mitään sellaista ei olisi voinut tapahtua. Minäkin katson lehtiä, ja hetken ajan ajatus tulee ympärille epätarkkana mutta kaikkialla, tyhjentäen kaiken muun – mitä on olla havaitsija. Miksi kumpikin meistä on tässä, näkemässä tämän kaiken. Miksi, jos lopulta mitään ei olisi olemassa. 

Nämä päivät olisivat niin kuin lehdet ja sininen taivas, kestäisi vielä kauan ennen kuin kumpikaan ymmärtäisi sitä.

Tuuli kulki ohi ja lehdet olivat poissa.

 

Pappi kulkee yksin katedraalissa, valkoisen helman kahina, ruumiin ääriviivat pieniä ja hentoja loputtomien kankaiden keskellä. Käsi toistaa samaa liikettä, suitsukkeen savu jää viipymään kuvana ilmaan. Pappi yskähtää ja vetää rahisten henkeä, kuva hajoaa. Keuhkojen yksinäinen ääni kaikuu seinissä kauan.

 

Illan tummuessa autossa on hiljaista. Matka kotiin päin on ollut hiljainen ja hauska. Makaan apukuskin paikalla ja katselen pilvenrepaleita. Taivas lännessä on punainen, metsä varjokohdissa hämärää, sitten taas hiipuvaa punaista. Valo tulee nopeana värähtelynä ohi juoksevan mäntymetsän läpi, painan käden lasia vasten ja tutkin punaisia valojuovia iholla.

Juuri ennen viimeistä risteystä pysähdytään tien varteen vaaran laelle. Ympärille aukeneva maisema on illankajossa loputon, me kaksi hyvin pieniä. Valo on vielä lämmintä, mutta hämärän mukana kasvaa yön viileys, jotain avautumassa kun valo ei ole enää tarkkaa, jokin toinen maailma heräämässä. Tuoksuu yö, kastetta ja metsän tihenevää hämärää. Kurjen huuto vetää taivaan yli käsittämättömän juovan.

Nousen auton katolle, istun siinä ja heiluttelen jalkoja, olen yötä ja yöntuoksua ja vapaa. Kiipeät mun viereen. Viimeinen valo sun kasvoilla on ensin punaista ja sitten hiipuvaa sinistä. Katselet maisemaa, minä katselen sinua, kasvoja hämärtyvän sinisen keskellä, taitepisteessä, silmiä jotka tarkkailevat hiljaa muutosta. Ei puhuta mitään, ollaan vain samaa yönrajaa, odotetaan pimeää pelkäämättä.

Joskus on lyhyitä hetkiä, epävarmaa kuin putoaisi: kun näkee ympärillä loputtomasti asioita joita ei voi sanoa, kipuja ja toiveita ja ikävää, ja hetken ajan kaikki ohuet säikeet täällä, maisemassa ja kasvoissa, monta maailmaa rinnakkain ja toistensa läpi, ohuita kirkkaita valosäikeitä ihmisten ja hetkien välillä. 

Katsot mua kysyvästi. Kohautan hartoita ja sanon vain, että se hiton lintu väistelee vieläkin mua, en koskaan saa katsottua tarkasti. Teet käsillä hajamielisen liikkeen ja naurahdat sanomatta mitään. En tiedä ymmärrätkö, luulen että ymmärrät. 

En voisi koskaan kirjoittaa niin, että muistaisin kaiken niin kuin nyt, en yötä avautumassa, en sua siinä vieressä, en rinnakkaisuutta ihon jokaisessa kohdassa ja kuorien läpi. 

 

Heräsin pääskynlauluun. Tuuli kulki sisään ikkunasta, havisteli vihreää verhokangasta, puhalsi pehmeästi iholle. Vierashuone oli varjon puolella, päivä oli kuuma mutta huoneessa hiljaista ja viileää. Ympärillä oli pihapuiden ja mummolan ja kesän turvallinen tuoksu. Maailma seinien ulkopuolella olisi täynnä seikkailuja, jotka voisi kohdata myöhemmin. Juuri nyt sai vain viipyä tässä, pehmeä lapsenruumis täynnä unta ja kesäntuoksua.

Me palattiin seurakentälle kahdestaan. Oli kuuma, kiitorata ja pellonlaidat mustanaan ihmisiä kuin muurahaisia, valkoinen kaupunki täynnä ääniä kaikkiin suuntiin. Mummo ei olisi jaksanut enää lähteä paikan päälle, ei tavallisesti, mutta tänä kesänä seurat järjestettiin kotikaupungin laidalla. Maantie oli täyttynyt tulijoista jo monta päivää aiemmin, pitkiä jonoja ja ikkunoista kurkistelevia lapsenpäitä. Kaikki oli kesää ja seikkailua. Olin ottanut tavaksi tulla iltapäivisin mummon luo ja lähteä takaisin yhdessä. Ja kun me kuljettiin kahdestaan juhlakaupungin läpi, tunsin jonkinlaista rinnakkaisuutta, että jotain jatkui, että me kumpikin kuuluttiin tänne.

Katselin mummoa aina kun se ei huomannut. Olisin halunnut kuvata kaiken tarkasti, käsien hitaan liikkeen, rauhallisesti asioita mittaavan katseen, tutut sanat joilla väisteltiin hiljaisuutta ja yritettiin pysyä pinnalla.

Seurateltassa laulettiin linnuista. Täällä laulettiin aina linnuista, eikä sanatonta ikävää jossain mielen ytimessä ja kaiken takana olisi kai voinutkaan kertoa paremmin, ei minkäänlaisilla kuvilla. Linnuissa, niiden matkassa, oli kaikki epävarmuus ja samalla kaipuu kaiken läpi. Laulun lopussa satakielet lensivät visertäen ihanaan rauhan maahan. Mummon ääni värisi ja vapisi niin kuin aina, tunsin laulun käsivarsissa ja rintakehässä asti, se oli jokin alkukieli joka sitoi meidät samaan tarinaan.

Puhujan ääni oli rauhallinen, samaa tuttua nuottia kuin aina, se kertoili tarinaa hitaasti. Pelloille kaikuva ääni oli osa maisemaa, sen keskelle saattoi unohtua. Minä nojasin mummoa vasten, nukahdin välillä ja palasin takaisin. Koko ajan tiesin, että me olimme matkalla kotiin päin.