Runopoika

 

 

Hän alkoi lämmittää uuneja illalla, niin kuin aina, kokosi puut hitaasti, jakoi ne kamareihin, viritteli valmiiksi pesiin, ja kulki sitten aivan rauhassa huoneesta toiseen, avasi narisevat pellit, raapaisi tulen sytykkeiden alle piilotettuun paperikorvaan, kuunteli miten pieni ritinä kasvoi vähitellen kohinaksi, joka täytti huoneen raukealla turvallisuudella. Työ toistui samanlaisena huoneesta toiseen, eikä hän ajatellut oikeastaan mitään, ei edes puita tai niiden määrää, vaan tunsi vain ylläpitävänsä taloa kuin jonkinlaista elävää olentoa, virittävänsä elämää johonkin hauraaseen jota piti hoitaa ja suojella. Hän kuunteli uunien tasaisena kohisevaa hengitystä, ja pysähtyi välillä katsomaan siniseksi vetäytyvää yötä ikkunoista.

Oli asioita, joita ei voinut ymmärtää tai katsoa edes kohti, ja sitten taas toisia, joita toistelemalla elämä jatkui eteenpäin. Talon lämmittäminen oli yksi jälkimmäisistä, jonkinlainen pieni rituaali, ja oikeastaan hänestä kai tuntui, ettei pidellyt koossa niinkään taloa kuin itseään.

Kun kaikissa huoneissa oli ehtinyt palaa hiljakseen pari pesällistä puuta ja hiillos alkoi tummua, hän alkoi sulkea peltejä, aluksi aavistuksen raolleen hään varalta. Vasta peltien sulkeutuessa uunit alkoivat kerätä itseensä pitkään tuotettua lämpöä. Salin suuresta pönttöuunista tuntui aluksi vain piipunkohta kuumana, seinää kiertävänä suonena, ja pian lämpö alkoi levitä ympäröiviin kiviin. Hän painautui uunia vasten, yritti kahmia lämpöä itseensä, likistyä koko keholla talon lämmintä ja turvallista sydäntä vasten.

Juuri kun hän oli juuri saanut salin suuren uunin pellit suljettua ja pysähtynyt hetkeksi lämmittelemään kiviseinää vasten, lapsi pyyhälsi paikalle ovenraosta kuin tuulenvire.

Mitä sä teet, lapsi kysyi, ja katsoi oudosti.

Uunien lämmitystä tässä vain, vanhus vastasi hajamielisesti, ja irrotti nopeasti kädet uunin ympäriltä.

Miksi, lapsi kysyä töksäytti, nythän on jo melkein kesä, kyllä talo pysyy yönkin lämpimänä. Ja me oltaisiin voitu kantaa puut vasta huomenna. Puiden kantaminen on ihan tyhmää.

Vanhus katsoi lasta empien, ja totesi sitten hitaasti mutta päättäväisesti, että ehkä lämmittäminen oli helpompaa tehdä nyt. Pois alta. Ja ettei näin toukokuussa ollut öisin vielä ihan niin lämmintä kuitenkaan.

Jaa, lapsi vastasi, ja keksi sitten jotain muuta, nopeasti ja huolettomasti niin kuin aina – ensin sitä saattoi kyseenalaistaa mitä tahansa, näyttää kuinka hassua ja keksittyä kaikki oli, ja sitten jatkaa noin vain eteenpäin.

Lapsi oli saapunut edellisenä iltana. Äiti oli pyörähtänyt eteisessä, tiputtanut puuskuttaen matkalaukun lattialle ja tuhahtanut: voimia vaan tuon tuholaisen kanssa selviytymiseen, kotona se on hajottanut jo kaiken mikä seinistä irti lähtee, nyt minä häivyn ja nukun viikon putkeen. Sitten ovi oli kolahtanut ja he olivat jääneet lapsen kanssa kahdestaan.

Ensimmäiset hetket ja päivät olivat aina jotenkin onttoja, arkaa hapuilua ja tunnustelua, totuttelua. Kyllä vanhus tunsi lapsen, melkein yhtä hyvin kuin äiti ja luultavasti paremmin kuin useimmat muut perheestä, mutta silti pitkän ajan jälkeen olo oli jotenkin avuton, kuin olisi yrittänyt hahmottaa uudestaan jotain mikä ei koskaan pysynyt aivan samana. Lapsi ei onneksi miettinyt vielä mitään liian suurta, vaan jatkoi liikaa ajattelematta kaikenlaisia tavallisia asioita, kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan.

Tietenkin äiti oli tavallaan oikeassa: lapsi saapui aina kuin pyörremyrsky, niin nytkin. Jo ensimmäisenä iltana tämä oli ehtinyt purkaa kaapeista valtavasti kaikenlaista kesään liittyvää roinaa ja levittää kaiken ihailtavan huolellisesti ympäri pihaa: portailla lojui iso kasa värikkäitä kesävaatteita, kukkapenkissä krokettivälineet, vajan edessä hiekkaleluja ja pelastusliivejä ja vanhoja työkaluja ja vesipyssy. Lapsen mukana saapui kesä ja kaaos, satunnainen epäjärjestys kuin jonkinlainen luonnonvoima, kummallisena vastakohtana kaikelle järjestykselle ja varmuudelle, jota vanhus oli pidellyt huolellisesti koossa koko talven. Lapsi ei ymmärtänyt vielä suojelevaa järjestystä, vaan asioiden sekava sattumanvaraisuus oli vain mahdollisuus nähdä ja keksiä mitä tahansa, valoa ja alkuvoimaa, se ei voinut satuttaa.

Vanhus tiesi kyllä, millainen lapsi oli, eikä hennonnut estää tämän leikkejä ja sotkuja. Lapsen saapuessa hän vain huokaisi ja vetäytyi hiukan taaksepäin, päästi jostain irti. Jollain tavalla se oli jopa helpottavaa: nyt, kun lapsi oli täällä, oli turha edes yrittää.

Lapsi siirtyi ikkunan luo, tihrusti hämärää kuin jotain etsien, ja huomasi sitten veneen.

Miksi vene on vielä koivun luona. Ja laituri! Miten voi muka mennä uimaan ilman laituria.

Vanhus siirtyi ikkunan luo lapsen viereen ja katsoi ulos. Piha rehotti orastavaa kevään kasvua, alas rannalle kulkeva polku oli alkanut kasvaa hiljalleen umpeen, vanha puuvene makasi kumollaan kiviä vasten ja laiturikin oli laittamatta, vaikka toukokuu oli ehtinyt jo pitkälle. Hän tajusi vasta nyt, ettei ollut vielä kertaakaan koko kevään aikana uinut joessa, tai laskenut edes venettä vesille. Ajatus tuntui kai jotenkin epämukavalta, jonkinlaiselta luovuttamiselta; että tässä sitä oltiin, kohta jo kesässä asti, ja taas yksi talvi ja yksi kokonainen vuosi oli mennä hujahtanut ohi.

En minä ole vielä ehtinyt sinne asti, hän yritti selittää. Täällä on aina niin paljon kaikenlaista.

Mitä kaikenlaista, lapsi kysyi, ja katsoi kirkkaan kiinnostuneesti suoraan silmiin.

No, kaikenlaisia… kevätjuttuja.

Jaa, lapsi sanoi, ja irvisti iloisesti. Me voidaan laittaa laituri huomenna. Ja laskea vene ja käydä isolla joella saaressa ja katsoa onko kukaan ollut yötä majassa. Ja tietenkin narrata ahvenia ja sitten sinä voit paistaa ne iltapalaksi.

Vanhus ei osannut vastata mitään.

He seisoivat hetken ikkunan luona, hiljaisuus oli läpikuultavaa. Hän olisi tahtonut kysellä lapselta jotain kesästä tai koulusta tai jostain muusta tavallisesta ja huolettomasta, mutta utuisina harhailevista ajatuksista oli vaikeaa koota sanoja ja lauseita.

Pian lapsi kyllästyi ja sanoi lähtevänsä tutkimaan vaatekomeroa – viimeinen paikka, jota ei oltu vielä pengottu sekaisin.

Lapsi tömisteli pois. Jäljelle jäävä hiljaisuus oli entistä tyhjempää ja ajatukset ohuempia, kuin olisi hapuillut hauraita lankoja sokaisevan valon läpi. Vanhus seisoi hetken ikkunan edessä tietämättä mitä mietti. Olisi ollut kivaa olla vaihteeksi pettynyt tai surullinen tai edes vihainen, tuntea jotain selvää ja yksinkertaista, mutta juuri nyt rintakehässä ei liikkunut yhtään mitään, pelkkää hidasta hengitystä, avutonta hiljaisuutta. Jokin lapsessa toi tuon avuttomuuden kanssa aivan kasvokkain, teki kaikesta kiertelystä ja väistelystä turhaa.

Sinertäväntummalta taivaalta repesi kaistale tiheää sadetta, hämärää kohinaa joka sai kaiken tuntumaan unelta, epätodelta. Vanhus nojasi otsan kylmään ikkunaan ja antoi katseen harhailla. Maailma pehmeni, piha ja metsä katosivat tiheään sateenharsoon, rantaa ei enää erottanut, vain puiden yksinäisiä hahmoja ja niiden jälkeen muodotonta valkoista. Hetken ajan kaikki tuntui vieraalta ja tunnistamattomalta, maisema jota oli katsellut aina, jonka luuli tuntevansa tarkasti ja kokonaan. Kuinka paljon elämässä ylipäänsä oli sellaista, mikä unohtui tai kulki ohi tai jäi huomaamatta? Miksi lopulta tuntui aina siltä, että jotain tärkeää oli näkemättä?

Yhä useammin hän tunsi katselevansa asioita jonnekin taaksepäin, etäisyyden päästä. Muutokset tapahtuvat hitaasti, ajan kuluessa ympäröivä maisema tyhjenee ja kaipuu kääntyy takaisinpäin, jonnekin alkuun minne ei näe enää tarkasti, minne ei voi palata.

Hän tuhahti, painautui takaisin uunia vasten ja sulki silmänsä hetkeksi. Kun ajatuksia tuli liikaa tai liian suuria, piti sulkea silmät ja hengittää. Nykyään piti pysähtyä vähän väliä. Uunin lämpö, talon rasahteleva hiljaisuus, pehmeä turvallisuus. Ulos, siniseen yöhön, sai unohtua kaikki epävarmuus.

Hän avasi uunin luukun, repäisi hajamielisesti palan paperia, heitti sen hiilloksen päälle. Tuli heräili hitaasti ja unisesti, aivan kuin ei olisi heti huomannut paperinpalaa, ja alkoi sitten hiljaa nakertaa sen reunoja, kunnes lopulta, äkkiä ja arvaamatta, ahmaisi paperin kokonaan. Liekki leimahti hetkeksi ja sammui.

Lapsi palasi saliin retuuttaen mukanaan suurta uimarengasta, jonka oli keksinyt jostain.

Täytyykö yöuinnilla pelätä kaloja, lapsi kysyi, ja heitti renkaan nurkkaan niin että isotädin maljakko melkein kaatui. Nouseeko ne ylös pimeällä, ja pureeko ne jalasta, niin kuin se hauki siinä laulussa.

Ei kai, vanhus vastasi, ja tiesi heti antaneensa periksi. Uimaan menemisestä ei oltu puhuttu yhtään mitään, mutta kysymysten tai kieltojen piti tulla välittömästi: epäröinti tarkoitti että tinkaamisvaraa oli, ja lapsi vainusi kaikenlaiset porsaanreiät välittömästi ja varmasti.

Vanhus katsoi empien ulos. Sade laantui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, tietenkin, edes tekosyyt eivät pysyneet tänään kasassa. Yö ikkunoiden takana alkoi vajota syvänsiniseksi, järven tyhjältä selältä nousi kylmänvaaleaa sumua, eikä hän kerta kaikkiaan keksinyt mitään tarpeeksi hyvää vastaväitettä – eikä lapsi sellaista odottanutkaan, vaan teki mitä tahtoi, niin kuin aina. Asioihin ei useinkaan ollut mitään lisättävää.

Lapsi pyörähti ovella ja huusi: mä meen nyt. Onkohan vesi kylmää.

Se ei ollut pyyntö tai edes kysymys, vaan toteamus, nopeasti ja ohimennen niin kuin lapsen jutut aina, sanoja ja aikaa joilla ei ollut vielä tarkkaa muotoa tai päätepistettä, joita riitti loputtomasti ja mihin suuntaan tahansa. Ja noin vain lapsi juoksi, pitkiä koikkelehtivia varsanloikkia alas rantaan asti ja suoraan veteen, kuin mikään ei koskaan voisi pidätellä tai satuttaa. Vanhus keräili itseään hetken ja seurasi lasta ikkunasta. Ylhäältä erotti vain nopeasti liikkuvan hahmon, keskellä reunatonta sinistä pieni piste jotain vapaata ja täydellisen taipumatonta.

Hän katseli rannalla hosuvaa lasta, ja tunsi jonkin lävistävän tämän hetken, jotain kirkasta ilman tarkkaa muotoa, jotain mistä ei saanut otetta.

Uunin keräämä kuumuus oli ehtinyt jo tasaantua, kivi käden alla hohkasi joka puolelta samaa, pehmeää lämpöä. Hassua, hän ajatteli. Kai talon olisi voinut lämmittää vasta huomenna. Ja sitä paitsi viileässä olisi helpompaa nukkua. Mutta sitä minä en tuolle ipanalle sano.

Hän kulki alas rantaan tiheän heinikon läpi. Tuoksui tumma yö, sade, hitaasti hengittävä metsä, odottava kasvu, kevään rikas ja jäljittelemätön tuoksu. Märkä heinikko kasteli jalat ja housut, eikä se haitannut juuri nyt.

Lapsi ui yksin tumman veden läpi, rauhassa ja hitaasti, mitään odottamatta, ympärillä vain pisaroivaa hiljaisuutta.

Vanhus seurasi lapsen liikkeitä, potkuja ja huitomista, eikä ajatellut mitään erityistä.