Runopoika

 

 

Päädyit matkaan pitkän väsytystaistelun jälkeen. Lähtiessä pyörit jaloissa ja kinusit mukaan, valitit ja vikisit ja roikuit hihassa kiinni. Lopulta suostuin, vaikka ajatus kadutti jo etukäteen – tarkoitus oli löytää omaa aikaa, ilman tarvetta tehdä tai puhua mitään, pidellä mitään koossa. Sun perään katsoessa pitää päinvastoin olla joka hetki kartalla kaikesta, mitä tapahtuu.

Me nukutaan keskikamarissa, niin kuin aina, tuttujen seinien suojassa, vierekkäisissä sängyissä. Ulkona on kireä pakkanen mutta sisällä lämmintä. Uunit on lämmitetty edellisenä iltana hyvin, ja pimeä huone on täynnä puun makeaa lämpöä, unen ja turvallisuuden pehmeää tuoksua. Talo natisee ja rasahtelee, hengittää hiljaa, lämpö on levinnyt uuneista kaikkialle. 

Sun uni on levotonta, heräilen vähän väliä liikehdintään ja ynähdyksiin. Lopulta, aamukuuden aikoihin, tökit minua kylkeen ja kuiskaat: Onko jo aamu. Ei vielä, vastaan, nukutaan vielä vähän. Painat pään tyynyyn, nipistät silmät tiukasti kiinni, yrität ehkä puolen minuutin ajan ihan tosissasi nukkua, kunnes ajatukset pienessä päässä alkavat taas harhailla.

– Miksi unet unohtuu niin nopeasti kun herää. Miksi ne ei pysy täällä.

Hengitän syvään, lasken hitaasti kymmeneen, ja totean itselleni, että tämän yön unet taisivat olla tässä. Käännyn sinuun päin tietämättä, mitä vastata. Lopulta selitän väsyneesti, että ehkä unet on toisenlaisia maailmoja, joiden pitää välillä unohtua, että niihin voi löytää joskus myöhemmin vahingossa takaisin, silloin kun on vähän hukassa tai väsynyt.

Et kuuntele. Siirryt ikkunan luo, tiirailet ulos, näperrät verhokangasta pienten sormien välissä, tarkkailet pimeää aivan hiljaa, nenä kiinni lasissa. Tumma aamuyö ulkona tuntuu kiinnostavan sua, kuin jokin alkava tarina tai odottava seikkailu. 

Yritän hetken ajan leikkiä, etten huomaa mitään. Peiton alla on lämmin enkä jaksaisi liikkua, mutta hiljalleen jotain sun odotuksesta tarttuu, lapsellisen kihelmöivä tunne siitä että jotain saattaisi olla näkemättä. Lopulta huokaisen syvään ja kysyn, haluatko käydä ulkona. Joo, vastaat varovasti, ja sun kasvoille leviää tuttu virne, se kun saat jotain mitä et ole kehdannut suoraan edes kysyä. 

Talossa on sinisen hiljaista, varhaisen aamun äänettömyyttä, suljettujen ovien takana nukutaan vielä. Me hiivitään hiljaa eteiseen, puetaan ulkovaatteet, yritetään varoa narisevia lankkuja ja lattialle hujan hajan unohtuneita kenkiä ja vaatteita. Saat laitettua haalarit ja saappaat itse, tarvitset apua vain kengänpohjien alle vedettävien kuminauhojen kanssa. Olet valmis nopeasti ja odotat kärsimättömästi paikallasi pyörien, kun minä pukeudun. Lopulta olen itsekin valmis ja avaan oven varovasti. Pujahdat ovenraosta ulos pimeään ennen minua.

Ulkona on tyhjää, hiljaisuus yön ja aamun taitteessa koskematon. Tummansininen taivas on reunattoman suuri, reunattomuuden tuntee ennen kuin näkee, hiljaisuus ympärillä ei pääty mihinkään. Välillä tuuli liikkuu hitaita vetoja latvojen avaruudessa kuin hiljaa kohiseva vesi, äänetöntä taivaanhuminaa, erämaan hidasta hengitystä. Silmien tottuessa pimeään sinisyydestä alkaa erottaa yksityiskohtia: tähtiä, kotivaaran rinteen, puiden liikkumattomia hahmoja. Jotain pysähtyy.

Reunaton, sininen yö taittumassa hiljaa uudeksi päiväksi, taivaan laidalla aavistus aamua. Äänetöntä, kuin koko maailma nukkuisi syvää unta ja hereillä oltaisiin vain me kaksi, todistamassa jotain juuri katoamaisillaan, jotain, mistä ei jäisi jälkeä mihinkään meidän jälkeen.

Aavistat hetkestä jotain samaa, jotain mikä on olemassa vain meille ja tässä. Kuljet aivan hiljaa, hiivit lyhyitä askelia, ihmettelet reunatonta taivasta ja lumen alle painuneita puita. 

Tahdot kulkea tietä pois päin. Pihasta lähtiessä tie jatkuu lyhyen matkaa rinnettä joen suuntaisesti ja laskeutuu sitten lähemmäs rantaa. Huomaan, että me kuljetaan samalla tavalla kuin aina ennenkin täällä harhaillessa, sinä muutaman askeleen edellä, minä seuraten perässä. Harhailu on ollut aina meidän yhteinen juttu, kulkeminen yhdessä ilman mitään suuntaa tai tarkoitusta, tyhjää tilaa nähdä ja kuulla mitä tahansa, olla vain elossa. Tajuan äkkiä monia itsestään toistuvia asioita, joita kumpikaan ei kai koskaan ajattele sen tarkemmin: miten vaellat tien reunalta toiselle, miten käännyt välillä varmistamaan että olen yhä mukana, miten toisinaan pysähdyt, jäykistyt paikallesi, kuulostelet jotain ja kysyt: mikä tuo oli.

Mieleen palaa sun kysymys unista. Äskeinen väsymys ja turhautuminen alkaa harmittaa. Muistiin hiipii jostain vuosien takaa monia tilanteita, joissa aikuiset ohittivat naurulla ja olankohautuksella suuria, todellisia, vaikeita kysymyksiä – se sai olon tuntumaan vieraalta ja yksinäiseltä, enkä haluaisi sun kokevan samaa irrallisuutta. 

Yritän palata vaivihkaa aiheeseen kysymällä, millaista unta näit, mutta vastaat vain, että et muista. Asia ei tunnu enää kiinnostavan sinua, elät jo uutta päivää ja uusia seikkailuja. Tarkkailet ympäröivää hiljaisuutta kuin jotain odottaen. 

Tien laskeutuessa lähemmäs rantaa metsä ympärillä harvenee, tyhjä taivas avautuu entistä suuremmaksi. Pysähdyt, jäät katsomaan taivaalle suu auki ja nenä kurtussa, sun tuttu ja ihanan typerä ihmettelyilme. Aavistan kysymyksen ennen kuin sanot sen ääneen.

– Jos tähdet on kerta niin kaukana, niin miksi me ollaan täällä katsomassa niitä.

– Niin, vastaan, ja mietin hetken. Kysymys tuntuu valkoisena kohinana silmien ja ajatusten takana. Miksi me ollaan täällä katsomassa niitä – odotuksen epätäydellisyys, keskeneräisyys, puolittaisuus, tarve kurottaa jonnekin kauemmas. Merkitysten ohuus ja välttämättömyys, aina yhtä aikaa, typerä ristiriita, perimmäinen paradoksi. Ehkä et tarkoita sun kysymyksillä vielä mitään itse tähtiä ihmeellisempää, mutta usein luulen aavistavani sun ajatuksista jotain kauas kurottavaa, niin kauas, että tahtoisin suojella sua kulkemasta liian pitkälle, pidellä sua täällä.

– Me ollaan vaan tosi pieniä, takeltelen lopulta. – Ehkä tähdet muistuttaa meitä siitä.

– Mitä sitten vaikka onkin pieni, sanot, ja katsot mua epäluuloisesti. – Enkä mää sitä paitsi oo enää pieni, kasvoin monta senttiä viime vuonna ja pääsen lintsillä kohta kaikkiin laitteisiin. Vastaa kunnolla.

– Apina rakas, en mä voi kaikkea tietää.

– Kylläpäs voit. Aina tiesit ku mää olin vielä ihan pieni ja kyselin sulta kaikkia juttuja maapallosta ja taivaan isästä ja toisista planeetoista.

Katsot hetken ajan suoraan kohti, jonnekin kuoren läpi tavalla jota kukaan muu ei koskaan ole osannut. Katson takaisin ja yritän olla räpyttelemättä, pitää sinisen surun poissa silmäkulmista. Jokin sun viattomuudessa sattuu, yhteyden kaipuu joka on vielä kirkas. Katse saa ajatuksen harhailemaan viime vuosien väsymyksen kuin pitkään jatkuneen sumun läpi. Mietin, mitä uskosta on jäänyt jäljelle – hiljainen toive siitä, että ehkä kaikella tällä voisi olla jokin todistaja. Että jotain, mikä on olemassa vain meille ja nyt, voisi säilyä ikuisesti.

Potkaiset mun kenkää. Havahdun repaleisista ajatuksista ja tajuan, että odotat vastausta.

– No ehkä tähdet on vähän niinku taivaan isä. Tai unet tai haaveet tai monet muut elämän tärkeimmät asiat. Jotain sellaista, mitä voi muistaa tai aavistaa, vaikka ei koskaan ihan kokonaan tavoittaa. 

Seisot hetken hiljaa mietteliään näköisenä, nuolaiset nenänpäätä ja pyörittelet silmiä, osaamatta kai päättää, oliko vastaus tarpeeksi hyvä. Sitten huomaat metsässä jotain ja unohdat koko jutun. Juokset tien laidalle, kahlaat muutaman metrin vyötärölle asti upottavassa hangessa, etsit jotain lumisen kuusen juurelta. Oksilta tippuva lumi pölähtelee sun ympärillä, viipyy ilmassa glittersateena, pieniä loistavia jääkiteitä. Huomaan, että valoa on aavistuksen enemmän. Taivaan reunalle on levinnyt ohut aamunkajo, joka heijastuu vihertävänä hehkuna pitkin kylmää taivaankantta. Taivaan tyhjyys tuntuu jonkin poissaolona, samalla tavalla kuin täydellinen hiljaisuus.

Palaat takaisin ja selität vakavana, että ihan varmasti siellä oli jonkin ison eläimen jälki, tai ainakin näytti siltä, niin kuin susi tai karhu tai jäämies, mutta sitten puista tippuva lumi peitti jäljet.

Naurahdan hajamielisesti, en jaksa tai osaa vastata mitään, yritän pitää kasvoilla huolettoman ilmeen. Seisotaan hetki hiljaa suuren taivaan alla. Tuijotat nousevan päivänkajon alle katoavia tähtiä kuin odottaen vastausta jota ei kuulu. Katselen sun silmiä enkä erota niistä hetkeen mitään – pelkkää tyhjää, avautuvaa taivasta. Ajatus tulee jostain odottamatta, kipeän kauniina: että taivaan tyhjyys on sulle vielä mahdollisuus, että kaikki voi jatkua minne tahansa eikä mikään päättyä, tyhjyys ei voi satuttaa. Tunnen siunauksen, joka ympäröi sua yhä, luottamuksen kaikkein pienimpienkin asioiden merkityksellisyyteen.

Ravistelen hiljaisuuden pois ja ehdotan, että kuljettaisiinko jo toiseen suuntaan ennen kuin tulee kylmä, me voitaisiin katsella vielä aamua kaikessa rauhassa keittiön ikkunoista ja tulla ulos uudestaan päivemmällä. Heilautat hartioitasi, hymyilet tahallasi typerästi ja päästät tutun, myöntymistä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevan hassun hymähdyksen.

Yritän kysyä vielä varovasti sun unesta, palata takaisin hetkeen jossa saattaisi olla jotain auki kuin tyhjä taivas ja aamunkajo, ikkuna jonnekin takaisin. Tuhahdat kärsimättömästi ja vastaat vain, että et enää muista, ja sitä paitsi nyt täytyy etsiä ansapaikka karhulle. Hetkeksi mieleen nousee kysymys, yritänkö tarttua asioihin sinun vai itseni vuoksi – kumman kaipuusta tässä kaikessa on oikeastaan lopulta kysymys. Pysähdyn katsomaan sun harhailevia askelia, painotonta kirjoitusta lumella, ja hetken ajan tajuan, ettei sulle ole vielä olennaista viipyä missään tai muistaa mitään, vaan kaikki tavallinen on vielä ikuista. Rintakehän alla tuntuu tyhjä kohta, jota en ole osannut koskaan kuvata. 

Huomaan joka hetki yrittäväni muistaa kaiken tarkasti, jättää jälkiä jonnekin määrittelemättömään tulevaisuuteen, pieniä merkkejä reunattomaan avaruuteen, sitten kun et enää kulkisi mukana näillä reissuilla, sitten kun tätä hetkeä ei enää olisi, sitten kun meitä ei enää olisi samalla tavalla kuin nyt. Sitten kun me kumpikin oltaisiin kadottu jonnekin kauemmas. 

Hei tuu, kuiskaat, mennään jo takaisin, katsotaan onko mummin huoneen ikkunassa jo valo. Me voitais säikäyttää se ja sitten se vois tehdä meille lättyjä aamupalaksi.

Sinä et ajattele vielä mitään liian kauas. Minä yritän löytää jostain kaukaa takaisin. 

Miksi unet unohtuu niin nopeasti kun herää. Miksi ne ei pysy täällä.