Perillä

 

 

Minä odotan sinua kuin vartijat aamua.

Väritän sanat vihreällä tussilla, liikutan kynää varovasti. Jokin kolahtaa renkaisiin, auto hypähtää, tussi vetää sivun laidalle pitkän viirun.

Etsin poissaolon kuvausta. Kasvuvuosien harhailujen jälkeen epävarmuus on alkanut puhutella enemmän kuin varmuus. Ja oikeastaan uskossa ja elämässä on kai aidoimmillaan kyse vain epävarmuuden sietämisestä, kuilusta jonka reunalla voi kulkea ja lopulta pudota. Merkitykset alkavat tyhjiöstä – ja Jumala myös. Sisäistä tyhjyyttä ei voi täyttää itse. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen.

Haha. Joskus musta kai huomaa että oon saarnaajan poika.

Suhahtava ääni. Joku ohittaa, aivan liian kovaa. Huudat jotain ja painat kaasun pohjaan, mutta päätät melkein heti että ei kannata. Puristat rattia rystyset valkoisina ja vedät syvään henkeä, vaihdat kanavaa.

Hei pitäiskö meidän pysähtyä.

Joo. Missähän on seuraava huoltsikka.

Räplään puhelinta, kartta ei avaudu. Ei verkkoyhteyttä. Mainos pellon laidalla ilmoittaa: Gas & Shop 20km. Vilkaiset bensamittaria etkä hetkeen sano mitään.

Voitko sä antaa sieltä hansikaslokerosta vesipullon.

Joo, ootas. Tuossa.

Avaat pullon yhdellä kädellä, hulautat siitä puolet. Suljet korkin ja katselet ympärille kuin olisit nukkunut viimeiset sata kilometriä.

Missä me muuten ollaan?

En kyllä yhtään tiiä…

 

Aamulla talo oli hiljainen ja valo ikkunoissa epätodellista, kuin jostain toisesta maailmasta. Kuljit tyhjässä talossa kun kukaan ei ollut vielä häiritsemässä, pengoit kaappeja ja söit mitä halusit. Kun heräsin, sinä istuit jo ikkunalla, tutkimassa jokia ja metsiä ja kallioita.

Asetuin viereen istumaan, ja kaikessa hiljaisuudessa me jatkettiin salaista maailmaa siitä mihin jäätiin eilen, upottiin toiseen todellisuuteen kun ympärillä vielä nukuttiin ja lastenhuoneen lattialla häilyi pitkiä auringonsäteitä. Minä aloin louhia suurta satamaa maan alle ja sinä halusit pystyttää majan puuhun tai vuoren huipulle. Suunnittelutyö oli sanatonta ja sattumanvaraista, kaikki uudet kyhäelmät vain lisättiin entisten sekaan. Lopputuloksena oli kaikkiin suuntiin leviävä, autio kaupunki, katuja ja torneja ja seinissä kummallisia merkkejä, kuin jälki jostain kadonneesta sivilisaatiosta.

Muistatko miltä tuntui, kun ympärillä oli vielä hiljaista ja meillä oli toinen maailma, musiikki joka tuntui salaisuuksilta ja mahdollisuuksilta, siltä että kaikki olit tyhjää vain sitä varten että sai luoda jotain uutta.

Muistatko.

Muistatko?

Katsot tietä väsyneen näköisenä, illankajo liikkuu kasvoilla ja piirtää varjoja. Yritän arvata etukäteen mitä vastaat. Huomaat mun odotuksen, vaistoat sen monen vuoden kokemuksella minuun katsomatta, naurat väsyneesti. En ole varma mistä juttu alkoi, tai no tiedänhän minä, leikki on sama kuin viisitoista vuotta sitten. Et vielä osannut kunnolla puhua ja sait raivokohtauksia kun kukaan ei tajunnut mitä halusit. Sitten minä tulin paikalle ja ehdotin ja osoittelin asioita siihen asti että oikea juttu löytyi. Kasvoit ja opit puhumaan, mutta leikki jäi jonnekin lihasmuistiin, yhdeksi niistä noin miljoonasta jutusta joita ei koskaan sen kummemmin ajateltu tai sanottu ääneen tai selittetty muille.

Joo kyllä mä muistan.

En vastaa. Vilkaiset mua ensimmäisen kerran moneen kilometriin. Huomaat pettymyksen ja lisäät säälistä: totta kai. Tietenkin mä muistan.

En vastaa vieläkään mitään. Sanot vielä: totta kai mä muistan, tyhmä. Ihmemaa. Ja kaikki ne temppelit. Miten sellasta edes vois unohtaa.

Hymyilen vähän.

Sitten tulee taas hiljaisuus. Alkaa sataa, taivas humahtaa alas, ei näe kauas. Hidastat vauhtia, edessä kaikki hidastavat, punaisista valoista häilyy ketju. Sade tuulilasissa upottaa takaisin hiljaisuuteen. Kumpikin palaa omiin kuviinsa, sinä tiehen ja minä Aamokseen. Koti-ikävän kuvauksessa on jotain mikä saa lopettamaan lukemisen ja katsomaan ulos.

Radio on unohtunut auki. Äkkiä biitti alkaa soida aivan liian kovaa, tuntematon laulaja kiljuu jotain ja repii molemmat takaisin. Painat nopeasti radion kiinni, käännät vahingossa rattia vasemmalle, käydään pätkän vastaantulevien kaistalla, renkaat jurraavat keskiviivaa, rekka vilkuttaa valoja matkan päästä.

Kyltti neuvoo kääntymään viidensadan metrin päässä. Hidastat liittymään ja käännyt pois valovirrasta. Huoltamo risteyksessä on pieni ja rähjäinen. Parkkipaikalla ei ole autoja, sade kerää  lätäkköjä asfaltille. 2h asiakkaille. Ajat poikittain tyhjiin ruutuihin, sanot ettei täällä kukaan ole kyyläämässä. Heität takin niskaan, pujahdat ulos ovesta ja juokset minua odottamatta sisälle. En osaa nousta ja juosta perään heti, joskus on annettava etumatkaa. Istun pari minuuttia yksin autossa osaamatta tehdä oikein mitään. Sade ropisee tuulilasiin, ääni ei muodosta mitään havaittavaa.

Sisällä huoltoasemalla ei ole muita, kassan takana joku plärää puhelinta nostamattta katsetta. Radiosta soi tuttua musiikkia, liikettä ja lepattavia helmoja joista ei saa kiinni. Etsit jotain hyllyjen välistä ja pysähdyt pakastealtaalle. Astelen viereen eikä kumpikaan sano mitään. Nostan altaasta kamalimman jäätelön, salmiakkimössöä, sinä irvistät ja naurat, kävelet kassalle. Jään seisomaan jätskien ja kaljojen väliin, huljuttelen kättä jäisessä ilmassa, seuraan vasta kun olet kävellyt ulos.

Auto seisoo sateessa hylätyn näköisenä. Astun sisään. Syöt kolmioleipää etkä puhu mitään, katselet ohi ajavia autoja. Sitten nostat jalat kojelaudalle ja suljet silmät, et selvästikään aio jatkaa vielä matkaa. Aloitan lauseen varovasti.

Hei. Mietin semmosta että jos yritettäis ehtiä vielä tämän päivän puolella… Siellä olis niin paljon asioita joita pitäis saada eteenpäin.

Mä en nyt jaksa miettiä, mä haluan vaan ajaa.

Joo, mutta jos yritetään ottaa aikaa kiinni, saatettais vaikka ehtiä…

Juu mut ei me kuitenkaan olla perillä ennen aamua. Anna mä nukun nyt vähän.

Käännyt ikkunaan päin, piiloudut takin sisään ja nukahdat. Rintakehässä lepattaa jotain muodotonta, että tahtoisi sanoa jotain mutta ei osaa. Tunne on tuttu ja aina se on mennyt ohi.

En osaa nukkua. Odottaessa yritän jatkaa lukemista, mutta sade tekee sanoista irrallisia, luen muutaman rivin enkä muista mitä olen lukenut. Jään kuuntelemaan sadetta. Ohi ajavista autoista kuulee vain suhahduksia, nopeita välähdyksiä ja pitkä kaiku jossain hämärässä.

Ei me kuitenkaan olla perillä ennen aamua.

Siristän silmiä, yritän erottaa ohikulkevien autojen ääriviivoja. Sateessa ei näe kauas, mikään tarkennu vaikka katsoisi kauan. Sua katsoessa on tuntunut aina samalta, rakastaa ja päästää irti yhtä aikaa, ettei voi koskaan tietää tarkasti. Irti päästämisen hetkinä rakkaudessa ei ole mitään varmaa, Jumalassa ei koskaan, mutta ei mulla ole mitään muutakaan.

Tunne siitä että kaikki on epävarmaa saa joko käpertymään tai avautumaan, piilottamaan haavat näyttelemällä varmuutta tai purkamaan viimeisetkin kulissit. Jos voisin, valitsisin aina jälkimmäisen, avautumisen ja sitä seuraavan epävarmuuden, hajoamisen. Mutta ihmisen mieli on rakennettu tarttumaan kiinni mihin tahansa hallinnan tunteeseen, lukitsemaan sen mitä ei voi rajata tai omistaa.

Sateen rytmi tihenee, pisaroiden ääni hajoaa kohinaksi.

Unen alussa näytät yhtä avuttomalta kuin pienenä, kääntyilet ja hapuilet asioita joita kukaan muu ei näe, hengität ohuesti, suu mukistelee sanoja joista ei saa selvää.

Silloin kaikki sai olla aina kesken. Se oli alkutila, luomisen aikaa jossa asioiden ei tarvinnut vielä löytää järjestystä tai varmuutta. Ja maa oli autio ja tyhjä.

Nukut puoli tuntia, heräät mitään sanomatta, katsot sadetta tuulilasissa. En erota sun silmistä mitään. Käynnistät auton ja ajat risteyksestä tielle, takaisin punaisten valojen ketjuun.

Tunne on tuttu ja aina se on mennyt ohi.

Ehkä vastaukset on piilotettu siksi, että me jäisimme auki.

 

Herään jossain vaiheessa yötä, en katso kelloa. Taivaanselkä kajastaa valoa, en tiedä onko se aamua. Istut ja ajat, olet sammuttanut radion, tien ääni on huminaa.

Pilvissä häilyy keltaista, nojaan pään kojelautaan ja katselen ylös tuulilasista, auton liike tuntuu hitaalta ja taivas suurelta. Sisällä on pimeää ja hiljaista, taivaan kajo ei yllä tänne asti. Seuraat tietä ja ajattelet jotain, et huomaa minua.

Ehditäänkö me perille, mietin. Matkalla kaikki kulkee vääjäämättä ohi, lopussa jäljelle jää tunne siitä ettei nähnyt kaikkea, ettei koskaan oikeasti ollut perillä. Sun vierellä rajallisuuden pelko ei koskaan sattunut yhtä paljon. Sinussa on kummallinen toivo siitä että jotain jatkuu.

 

Talon ympärillä on valoa ja lämpöä, ikkunoista vuotaa puhetta ja naurua. Vähän matkaa seinistä alkaa pimeä. Kun ottaa muutaman askeleen pimeään, äänistä ja valoista jää jäljelle vain pieni kaistale jotain toista maailmaa. Pimeys on paljon suurempaa, se leviää ympärille ja havisee, se suojelee ja odottaa, se on seikkailu ja salaisuus josta kukaan toisessa maailmassa ei tiedä.

Ihmettelen puiden tummia hahmoja, huojuvaa liikettä, ne enemmän aavistaa kuin näkee, kuulee kuin erottaa. Kaikki on epävarmaa ja kuitenkin lähellä, kuin joku pitelisi varovasti kiinni.

Ovi avautuu, äänistä palaa hetkeksi suurempi kaistale nurmikon reunalle. Siristät silmiä hämärässä ja huomaat sitten minut, kävelet vierelle ja jäät kuuntelemaan yötä. Mitään ei tarvitse sanoa, avaruus ja hiljaisuus on yhteistä.

Tulit katsomaan missä oikein viivyn, tietenkin. Jo pienenä pentuna hipsit heti perään, jos karkasin ulos kesken juhlien tai seurojen tai illanistujaisten. Kumpikin rakasti ulkopuolisuutta tietyissä tilanteissa, se oli yhteistä, me keksittiin aina jotain omaa silloin kun ympärillä oli liikaa ihmisiä.

Muistatko, aloitat äkkiä ja madallat äänen heti kuiskaukseksi. Muistatko, kun kerran mentiin kesken juhlien piiloon olohuoneen pöydän alle ja sitte siihen tuli istumaan äiti ja jotain vieraita, ja kesken kahvien me alettiin vaan kiljua siellä pöydän alla ja joku mummo säikähti ja kaato kahvit syliin ja äitiä hävetti niin paljo että se meinas alkaa itkemään.

Annat vielä ääninäytteen – syvältä kurkusta kummallista korinaa ja ulinaa jota ei oikein voi sanoa edes huutamiseksi. Nauran niin että kaadun pimeälle nurmikolle ja hekotus kaikuu mustien puiden alla, sinä naurat vielä kovempaa, nauru nousee ryöppyinä ja purskahduksina.

Talon luona joku avaa oven ja sanoo jotain jollekin toiselle.

Lopetat nauramisen ja käännyt katsomaan muualle, näperrät paitaa piiloon housujen sisään. Pelkäät vastaavasi kaikkeen väärällä tavalla, että joku osoittaisi taas ja sanoisi jotain, näyttäisi miten sun tapa iloita maailmasta on noloa ja inhottavaa ja väärää.

Ei ne näe meitä, yritän sanoa kuin ohimennen.

Ei niin, vastaat. Ei ne näe meitä.

Ei niin. Ei sun tarvi pelätä.

Hymyilet ja irvistät, et sano mitään mutta tarkoitat “joo joo, älä yritä niin paljon”. Pörrötän sun tukkaa, latvat edelleen yhtä takussa kuin viisivuotiaana.

Yritän keksiä miten sanoisin sen, mitä en koskaan osannut sanoa: ettei mikään sinussa ole väärää, älä siis piilota mitään pelkäämällä. Että olet kummallinen ja outo ja juuri siksi kaunein ihminen koko maailmassa, että vaikka ulkopuolisuus sattuu niin joskus reunoilta ja rajoilta näkee kauemmas.

Puutarhan perällä on suuri trampoliini. Kiipeät mustan kankaan päälle, istut alas ja katselet pimeää taivasta. Seuraan perässä.

Jäädään makaamaan verkon reunoille pimeään, kaksi pientä otusta jossain avaruuden laidalla, tähdissä joku piirtää kuvia. Hetken ajan palaa tuttu, selittämätön tunne, että meihin molempiin on kirjoitettu nimi, lupaus siitä että tällä ja jokaisella hetkellä on todistaja.

Ollaan hiljaa ja välillä puhutaan jotain, ei mitään tarkkaa. Jäädään tähän niin kuin ennen, silloin kun vaellettiin tulenkeltaisia iltoja kotimetsässä tekemättä mitään erityistä ja lopulta päädyttiin istumaan trampoliinille ja sinä kyselit kaikenlaisia kysymyksiä. Miksi pilvissä on keltaista ja punaista? Miltä taivaan isi näyttää? Onko meri sininen, entä jos se olis oikeasti valkoinen? Minne asti tiet kulkee? Jos joku lintu aina vaan matkustaa niin onko se koskaan perillä?