Runopoika

 

 

Sateen jälkeen maailma on toinen, autio. Ääni ei lopu mihinkään, huuto juoksee eteenpäin tyhjässä maisemassa. Katoaminen tapahtuu sulautumalla: maisemassa sateen jälkeen mikään ei pääty.

Äiti kulkee kaikkialla ja mä seuraan perässä niin kuin joskus ennen, heinikko kastelee jalat polviin asti, ilta on sinistä lasia, äiti kuuntelee ja katselee muuttunutta maisemaa, minä katselen äitiä.

Äiti on kaunis. Äiti on pehmeä. Sateen jälkeen äiti on rantaa ja pajukkoja vasten vain pieni piste, ympärillään kuitenkin aivan kaikki.

En mä osaa sanoa kaikkea mikä tuntuu tässä maisemassa, en varsinkaan kirjoittaa. Sateen tai unen jälkeen maailma on toinen, mikään itse sanottu ei ole totta tai tarpeeksi, ei ole suuntia.

 

Aamulla selvisin omasta huoneesta eteisen kautta portaille asti, ja portailta en sitten yhtään mihinkään. Hetken makasin oven edessä kuin mätänevä lihakasa ja tajusin, että eipä mun oikeastaan tarvinnutkaan. Aurinkokin lämmitti olotilaan nähden ihan mukavasti.  

Taisin nukahtaa uudestaan. Olo ei ollut herätessä enää ihan yhtä kamala, päähän vähän sattui ja oli nälkä. Jossain vaiheessa äiti tuli siihen ja kysyi varovasti että miltä tuntuu, kai se tajusi että eilen oli mennyt vähän turhan lujaa, mutta ei onneksi jaksanut alkaa paasaamaan.

Äiti laittoi marjapuuroa ja kahvia ja leipiä eilisistä silakkapihveistä, minä istuin ja katselin, keittiössä oli sininen hiljaisuus.

Koulua ei tänään ollut. Edellisillan sekoilut olivat sikälikin raskaampia että tänään oli pyhäpäivä ja äiti oli aamulla kotona näkemässä mun dagen efterit. Onneksi Sepi oli luvannut tulla käymään päivällä ja katsomaan kelkkaa. 

Äiti aloitti puhumisen arastellen, monta kertaa huulilla häivähti lauseenalku jonka äiti aina nielaisi. En jaksanut auttaa, vaikka tunsin lähestyvät kysymykset koko ajan. Päähän sattui, sanat olivat mahdottoman raskaita muodostaa.

“Mitenkä se… kotiatulo? Mistä sie sait kyyjin?”

“Aho heitti.”

“Jaa se Ahon poika. Mitä sielä… tai että menikö myöhään?”

“No kai sä itekki kuulit ku rymistelin sisälle aamuyöllä.”

Äiti kääntyi nopeasti takaisin hellan luo ja yritti näyttää siltä kuin puuron kanssa olisi ollut jotain tärkeääkin tekemistä. Nipistin huulet yhteen ja revin päästä tukon hiuksia. Miten mä onnistuinkin aina tekemään jo valmiiksi vaikeista tilanteista vielä kamalampia, näissä hetkissä äiti oli usein viittä vaille itkemässä ja joskus se katosikin hetkeksi muualle. 

Yritin keksiä jotain mukavampaa puheenaihetta. Kyselin kylvösuunnitelmista, äiti vastaili lyhyesti, ilma sanojen välillä oli painavaa.

Äiti katsoi mua aina välistä vaikealla ilmeellä, sellaisella jota minun ei ollut tarkoitus nähdä, vaikka näin minä aina. Äidin hiljaisuus oli toisesta laidasta pelkäävän sinistä ja toisesta rakastavan punaista. Tunsin äidin hiljaisuudessa monia asioita yhtä aikaa, siinä oli velvollisuudentunne ohjata oikeisiin asiohin ja pelko epäonnistumisesta, ja toisaalta jokin salainen halu ymmärtää ja auttaa eteenpäin mihin suuntaan tahansa, kaikki samaa rakkautta hämmentävän erilaisissa muodoissa. Eikä äiti osannut valita, vaan jäi arpomaan kipeään epätietoisuuteen, osaamatta sanoa tai kysyä oikein mitään.

En mä toisaalta olis halunnutkaan äidiltä tarkentavia kysymyksiä, äidin hapuilussa oli jotain kaunista, armollista. Vaikeana ja kipeänäkin äidin epätietoisuus oli turvallista, se kertoi siitä että äiti näki enemmän.

Söin puuron, äiti istui viereen, otti ikkunalaudalta ristikon ja täytti hajamielisesti muutaman sanan sinne tänne. Valo ristipuisten ikkunoiden takaa kehysti äidin. Ei puhuttu mitään erityistä, välistä äiti kyseli sanoja, heittelin typeriä ehdotuksia joille äiti hymähteli. Kynänvetojen välissä oltiin hiljaa ja juotiin kahvia, kurjen huuto jostain joen suunnalta veti maiseman yli käsittämättömän viivan. 

 

Sepi tuli yhden kieppeillä. 

Äiti piristyi. Sepi oli uskovaisen perheen poikia myös, kai äiti ajatteli että se olisi hyvää seuraa ja veisi oikeaan suuntaan, ainakin parempaan kuin Aho. Onneksi äiti ei koskaan kuullut Sepin autotallijuttuja, ja vanhempien kanssa Sepi taas osasi sopivat roolit ja puheenaiheet, katseli liian pienten silmälasien ja otsalle kammattujen hiuksien takaa kuin joku pyhäkoulupoika.

Naapurin Anttikin tuli, pistäytyi tuomaan jonkin työkalun äidille, ja sitten ohi sattui kulkemaan Marja-mummo vaaran toiselta kupeelta, huivipäinen vanhojen vaatteiden tuoksuinen nainen, se näki autot pihassa ja päätti poiketa sisälle. Keittiö oli täynnä puhetta jolla ei ollut suuntaa, ohimeneviä ajatuksia ja satunnaisia arkipäivän asioita ja naurua ja kahvia. Iltapäivän aika soljui sinisenä ja epätarkkana.

Kun Antti lähti ja Marjakin köpötteli tienvartta eteenpäin, äiti nousi ja kulki hetken tietämättä mihin ruveta. Sitten se päätti ottaa päiväunet.

Me siirryttiin Sepin kanssa autotalliin. Kelkanromu seisoi keskellä tallia kuin avattu ruumis, ympärillään outoja osia ja loputon määrä työkaluja. Kelkka oli jo vanha ja työ alkujaankin toivotonta, eikä Sepi saanut tilannetta paljoakaan paremmaksi. Vihainen mutina ja ähinä kasvoi koko ajan kovemmaksi.

Harvoin Sepillä meni hermot, mutta silloin kun ne menivät, lasien takaa tihrustavien enkelinsilmien tilalle tuli perseelle ammutun karhun raivo.

Lopulta Sepi heitti jakoavaimen kipsiseinästä läpi ja alkoi karjua. Perrrrrrrrkele, se huusi niin kovaa, että Antti kurkisti omalta pihaltaan halkopinon takaa ja katsoi pahasti. Olisipahan taas tiedossa vakavia ilmeitä ja varovaisia kysymyksiä – onneksi Antti ei kuitenkaan ollut pahimmasta päästä.

Ehdotin savuja, poltettiin, odotettiin, yritettiin uudestaan.

Parin tunnin väkerryksen jälkeen tuttu auto kurvasi pihaan ja Aho asteli tallin luo. Se jäi ovensuuhun nojailemaan ja virnuilemaan, pitkä honganranka ja nallensilmät. Ahon hyväntuulinen itsevarmuus tuli autotallin tiheään ilmaan kuin kutsumaton vieras. Olisi tehnyt mieli vittuilla jotain mutta en mä jaksanu.

Hetken Aho katseli hiljaa Sepin räpeltämistä ja nauroi itsekseen.

”Ei tuu kuule mittää tuosta. Anna ku isi näyttää.”

Se otti jakoavaimen ja teki muutamassa minuutissa jotain, ei mitään hajua mitä, mutta starttasi sitten koneen – ja kelkka rämähti käyntiin, yski ja raivosi ensin mutta tyyntyi sitten ja kehräsi tyytyväisenä kuin kissa.

Sepi räpelsi hermostuneena lasejaan. Aho nauroi raivostuttavaa pojannaurua, villiä ja itserakasta, Sepi änkytti jotain ja huudatti sitten kelkkaa pari kertaa kuin toivoen että jotain menisi rikki.

 

Suunnitelmana oli lähteä illaksi ajelemaan. Äiti ei katsonut pahalla, kai se ajatteli että Sepi uskovaisena poikana pitäisi porukan ojennuksessa.

Lähdettiin ajamaan kahdeksan jälkeen. Sepi halusi testata Ahon autoa, se kyseli ääni innosta väristen tehoja ja vääntöjä ja kääntöjä ja kaikkea mikä oli mulle ihan täyttä hepreaa. Todellisuudessa auton kokeileminen oli tietenkin tekosyy, itse juttu oli pelkkää fiilistelyä. Tärkeintä oli vain ajella, katsella maisemia, kuunnella musiikkia, antaa yön tulla hitaasti.

Sepi ajoi ja minä istuin apukuskina, Aho makasi vaarallisen näköisesti poikittain takapenkillä ja roikotti käsiä ja jalkoja ikkunoista.

Puihin oli noussut aavistus vihreää, metsä oli silmujen läpi pehmeää.

Radiosta virtasi laiskasti menneitä vuosikymmeniä. 

Ajettiin vain eikä sanottu mitään erityistä, oltiin nuoria ja elossa, elämä maistui pirkkalonkerolta ja sateiselta alkukesältä. Tuntui että edessä oli paljon värisevää ja tuntematonta, teitä paljon ja jonnekin kauas, ja ettei kuitenkaan tarvinnut tietää yhtään mitään juuri nyt, vaan ainoa työ oli elää ja nähdä paljon.

Vapaudentunne oli huimaava, hetken ajan paikka jossain maailmojen välillä tuntui tarkoitetulta, kuulaassa yössä heräsivät kirkkaat elämänjanat, maisema oli täynnä solmuja ja risteyskohtia. Tunsin Ahon siinä vieressä, Sepin myös, tunsin äidin ja kotivaaran. Tunsin, että mua kannateltiin.

Aho tökki mua selkään penkin takaa, työnsi käden takaapäin kaulan ympärille, löin käden vihaisesti pois ja vilkaisin Sepiä, mutta ei se tajunnut muuta kuin tien ja musiikin.

Pitkän lenkin jälkeen pysähdyttiin koululle. Aho keksi tikkaat liikuntasalin seinällä ja sai omasta mielestään mahtavan idean kiivetä katolle. Aurinko oli päättänyt tulla esiin, viimeinen valo oli punaista ja oranssia ennen valkoisuutta. Me jäätiin istumaan katolle, Sepi retuutti ylös kopallisen kaljaa ja kokista. Aho vei leikkiä koko ajan vaarallisempaan suuntaan, pisti ronskisti makuuasentoon mun reittä vasten kuin olisi ottanut aurinkoa, vaikka jollain määrittelemättömällä tavalla hellyys kuuluikin asiaan, jos sen osasi edes puolittain naamioida vitsiksi. Sepi nauroi vain ja narskautti pullostaan pohjat. 

Ei ollut kylmä, istuttiin kauan, auringon jälkeen tuli valkoisuus, pitkittäin kasvavat pilvet taivaan poikki, yötä vasten matkustava kurkiaura.

Jossain vaiheessa väsymys alkoi vetää meitä hiljaisiksi, Aho nuokkui mun jaloissa kuin miehen kokoinen pikkulapsi. Sepi lähti heittämään meitä, ensin minut kotiin ja sitten Ahoa kirkonkylän suuntaan.

Auto jätti mut kotipihaan yhden jälkeen. Yö oli liian valkoinen nukuttavaksi, olisin tahtonut jäädä kulkemaan tienlaitaa ja odottaa aamuyön sumua.

Äiti istui portailla unisen ja huolettoman näköisenä. Istuin viereen, ei sanottu mitään. Pihan läpi jolkotti lauma poroja, pari niistä pysähtyi kukkapenkin luo mutta pelkkä äidin vihainen katse sai koko porukan jatkamaan matkaa. 

“Olisko tuota jo aika mennä pötköllee.”

Kohautin hartioita. Olisin halunnut istua vielä äidin kanssa, mutta asian sanominen ääneen tuntui turhalta.

Äiti nousi, ovi avautui ja sulkeutui, hiljaisuus laajeni. Tunne vapaudesta muuttui nopeasti paikoilleen jämähtäneeksi tyhjyydeksi, yö ja selkosen avaruus ei tuntunut yksin istuessa jännittävältä vaan pelkästään autiolta, harvakseltaan kasvavien honganruumiiden alla yössä ei ollut mitään merkkejä. Rinnassa lehahteli jotain punaista joka tahtoi jonnekin muualle.

Yritin asettua nukkumaan, mutta jokin osa mielestä harhaili vaaran kuvetta ja tyhjiä teitä. Jotain olisi pitänyt jatkaa, enkä tiennyt mitä. Olisin tahtonut jonnekin kauemmas.

Iltaisin ahdistus oli tuttu vieras, mieli piti turruttaa jollain kevyellä joka piteli juuri ja juuri ohuesti pinnalla. Mutta kevään mittaan tunne oli muuttunut, pelon tilalle oli tullut jonkinlainen muodoton ikävä. Pinta pakeni korkeammalle ja minä vajosin syvemmälle. 

Illat ovat pahimpia, aamut pelon jälkeistä väsymystä. 

Kuvittelin viereen Ahon, vaikka ajatuksessa oli jotain vaistomaisesti väärää. Vaaleiden hiusten tuoksu oli taas siinä, niskasta ja hiusten alta kasvoi jotain odottavaa, taustalla soi viime viikkojen kevätöiden tummmanpunainen musiikki.

Uni tuli valkoisena ja sakeana.

 

Jokainen hetki on monta kalvolle piirrettyä kuvaa päällekkäin, piirrosjälki ohutta mutta kirkasta janaa, maisema jollaisena minä sen näen ei ole koskaan yksi. En usko että muut ymmärtävät tätä.

Miten iho voi olla kevyt, miten hän koskettaa omia hartioitaan kun nostaa kädet ympärilleen kylmässä, miten minun on varottava katsomasta liian kauniita asioita liian kauan. Miten tutuilla rinteillä kaikki näyttää uudelta, kuin jokin toinen maailma sekoittuisi siihen joka on jo omaa, ja risteyskohdissa jotain liikahtelisi.

Kaikki tapahtuu täällä. Toinen maailma on samassa maisemassa, elää rinnalla, yrittää olla yhtä aikaa. Käsivarsista ja ihon heikoista kohdista purkautuu ohuita, kirkkaita rihmoja, ne kiertyvät tuttuun maisemaan ilman lupaa tai järjestystä, lapsenmieli ei käsitä rajoja.

Unessa yö kotirannalla on maidonvalkoinen, selkosen avaruudesta jää jäljelle huimaava tiheys, jalat kastuvat märässä heinikossa, me jäädään seisomaan samoihin kohtiin joissa äiti katselee iltaisin kevättä ja nousevaa yötä. Unessa maailmat virtaavat toistensa läpi, unessa, tarinoissa jotka vain minä tiedän mutta joita kerrotaan silmäluomien taakse ja käsivarsiin jostain ulkopuolelta.

Tahtoisin kertoa jotain äidille, jotain siitä miten eri maailmat voivat sattua yhtä aikaa jonkin pojan sekaviin uniin ja sulautua siellä toisiinsa, mutta en mä voi, hiljaisuus on meidän tapa olla tekemättä kipeitä valintoja, hiljaisuus on yhtäaikaisuutta. Meidät on sidottu hiljaisuuteen. Hiljaisuus suojelee meitä.

 

Aamulla äiti hakkasi puita. Lyönnit helähtelivat tasaisesti vaaran hiljaisuudessa, ulkoa ei kantautunut muita ääniä, sisälläkin oli hiljaista. Avasin ikkunan ja jäin katselemaan vajan vieressä väkertävää hahmoa. Aamu oli pisaroivaa sumua, kylmää valkoista, äiti oli ainoa liikkuva piste selkänsä kääntänessä maisemassa, puiden alle tihrustettu pieni merkki jotain periksiantamatonta.

Äiti ei huomannut mua. Laitoin kahvit valmiiksi ja jäin sitten katselemaan äitiä keittiön ikkunasta. Selkä jännittyi kaarelle ennen jokaista lyöntiä, kädet tähtäsivät hetken ja heilahtivat sitten alas, klapit putosivat pölkyn molemmin puolin. Kädet haparoivat puunpalat maasta ja heittivät ne kasaan vajan eteen, sitten liike toistui alusta.

Äidin puita halkovissa käsissä oli jotain kaunista, tavoittamatonta.

Aamupäivän puolella äiti keksi alkaa siivoamaan pirttiä. Vaaran rinteen pusikoista haettin paksu nippu katajan oksia ja ne sidottiin vihdaksi kepin nokkaan, sitten katajaluudalla hursittiin kattoparrut ja seinähirret niin, että ilma oli harmaana pölystä ja pirtin lattia täynnä havunneulasia. Operaation jälkeen lattia lakaistiin ja pestiin. Sisälle jäi katajien ja kesän tuoksu. Otin päiväunet pirtin penkillä, kehoon valui sama raukeus ja turvallisuus kuin lapsena keväisen siivouspäivän jälkeen.

Illalla äiti alkoi lämmittää uuneja. Koko talo kohisi ja napsahteli hämärässä, kuistin ikkunaan sytytettin lyhty. Yöstä oli tulossa kylmä, sen tiesi kun katsoi taivasta tai haistoi ilmaa portailta. Äiti oli tiennyt jo aamulla ja kantanut monta koppaa puita pirttiin leivinuunin eteen. Jostain se aina aavisti muutokset ja taitepisteet ja lähdöt kuin jokin muuttolintu.

Mä istuin pirtin ikkunalla ja katselin. Äiti on aina tulia sytyttäessään kaunis, puita asettelevat kädet. Olisin halunnut kuvata tai piirtää tulia sytyttävän äidin, mutta en mä koskaan uskaltanut. Antti sanoi aina, ettei pyhiä asioita pidä yrittää kuvata ja kutistaa itsensä kokoiseksi. Eikä äiti olisi edes suostunut, se ei koskaan käsittänyt omaa kauneuttaan, enkä mä osannut sitä sille kertoa. 

Puita halkovat kädet, tulia sytyttävät kädet, äidin kädet. Niissä oli jotain perimmäistä, moni uskovainen olisi kai sanonut että pyhää, en mä tiiä. Eikä tietäminen oikeastaan edes tuntunut tärkeältä, halusin vain katsoa ja muistaa.

Tulien sytyttämisen jälkeen äiti istui portaille kuuntelemaan iltaa. Mä istuin viereen ja olin taas kaksi tai jotain. Olisin halunnut sanoa jotain käsistä, mutta liikaa ei saanut puhua, se olisi pakottanut äidin olemaan jotain mieltä, valitsemaan jonkin puolen. 

 

Sunnuntaina äiti suostutteli mut mukaan. 

Automatkan ajan äiti oli jotenkin toiveikas, se naputteli rattia ja puhui tavallista enemmän, kertoili asioita huolettomasti. Selvästi se ajatteli tai ainakin toivoi että nyt kaikki kääntyisi johonkin entiseen suuntaan. Äidin ilo oli lapsellisen suurta, ryöpsähtelevää, vaikka olin suostunut mukaan nihkeästi ja lähinnä säälistä. Äitiä näki harvoin näin huolettomana, äidin ympärillä versoi valkoisia valonpäitä, oma ahdistus ja kyvyttömyys vastata tuntui siltä kuin olisi puhaltanut jotain sammuksiin. 

Loputtoman pitkällä maantien suoralla kodin ja kirkonkylän välillä me alettiin puhua kaikesta entisestä, kotivaarasta ja vuosista ennen vaikeampia aikoja. Ahdistus hellitti, en muista milloin viimeksi olisi voinut puhua menneistä ilman tarkkoja ajatuksia ja olla vapaa. Tie oli tyhjä ja ilta valkoinen, me ajettiin hitaasti, valonpäät versoivat äidistä minuun ja me oltiin samaa maailmaa, aivan kuin ennen. Nauroin äidin jutuille eikä naurussa ollut mitään väkinäistä. Kai sitä voisi sanoa että mä olin onnellinen, vaikka jokin levenevä railo tuntui ohi juoksevien puiden varjoissa.

Äidin linnunsilmät, yhteyden mahdollisuus.

Aavistus että jotain on katkeamassa.

Rauhanyhdistyksen piha oli täynnä autoja, ihmiset parveilivat ovella ja eteisessä, rintakehään kertyi painon tunne. Autosta nouseminen tuntui turvapaikan jättämiseltä, jotain kylmää halkeavaa työntyi mun ja äidin välille. Äiti yritti jatkaa samaa liljankeltaista huolettomuutta, puhui tauotta tavallisen keveitä asioita, kuin olisi voinut jollain äiti-supervoimalla pitää mun ahdistuksen poissa ja suojella meitä molempia. Minä käperryin hupun sisään enkä sanonut mitään, pysyin vain lähellä äitiä. Äiti luotsasi meidät molemmat takapenkkiin eikä jäänyt puhumaan kenellekään, keskittyi vain pitämään mua kasassa, äiti oli turvasaareke.

Moni tuttu huomasi meidät ja tuli tervehtimään, etupenkin mummot katsoivat minua kuin makeaa nisuviipaletta ja keikkuivat käsilaukkujen ja korvasta korvaan venyvien hymyjen kanssa seuraavaan penkkiriviin. Mitään ei kysytty suoraan, pientä vilkuilua ja korkeintaan jotain siihen suuntaan kuin ”sieki täällä” tai ”pitkästä aikaa”. Useampi tervehtikin ihan tavallisesti, tosin pienen epäröinnin jälkeen.

Aika ennen alkua, puheensorinasta ja huutavista lapsista täyttyvä sali, ei se kaikki niin kamalaa ollut. Nojasin äitiä vasten, yritin hengittää rauhassa, tunsin miten äiti hymyili.

Laulu nousi autereisena, syvälle selkoseen uurrettuja merkkejä jotka tunsi aivan läheltä mutta joita katseli nyt kauempaa, en ollut varma missä olin tai mikä tämä keho, käsivarret tuntuivat vierailta. Laulua mä olisin voinut kuunnella uneen asti, painoin pään äidin olkapäätä vasten ja kuulin turvallisen äänen samalla tavalla kuin pienenä, jostain sisältäpäin, se sitoi mut takaisin maailmaan, oli edes jotain varmaa.

Antti oli tänään puhumassa. Se on saarnaajana aika varovainen, ei niin kärkäs vetelemään mustavalkoisia rajoja kuin jotkut muut, Antti on kiva. Siitä huolimatta tunnelma oli alusta asti painava. Tekstikohta oli kertomus tuhlaajapojasta.

Jotain muhun liittyvää Antti selvästi ajatteli, ehkä se oli puhunut jonkun kanssa, ei kuitenkaan äidin, äiti ei tekisi sellaista, se olisi sille aivan liian vaikeaa. Lukiessaan tekstiä Antti vilkuili meihin päin, päästyään evankeliumikohdan loppuun se istui hetken hiljaa ja meinasi purskahtaa itkuun. Koottuaan itseään jonkin aikaa se alkoi sopertaa, että isän kodista kuuluu aina kutsu takaisin sille, joka on lähdössä pois.

No niin. Justiinsa.

Jalat alkoivat vajota lattian läpi johonkin tiheään ja raskaaseen, päästä humahti käsivarsiin asti jotain lamauttavaa joka esti liikkumasta.

Antti jatkoi tekstin selittämistä, jae jakeelta se karsi tarinaa oman tulkintansa muotoiseksi. Jäljelle jäi kertomus pojan tekemästä päätöksestä ja valinnasta, pojan teoista ja tekemättä jättämisistä, isän rakkaus taas tuntui jäävän oikeita askelia seuraavaksi palkinnoksi.

Olisin halunnut nousta seisomaan ja huutaa ääneen miksi. Miksi armonkin täytyy olla valinta. Miksi elämä on pelkkiä ehtoja, miksi kaikki vaatii ehdottomuutta.

Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Mistä se isä muka tiesi, oliko poika tulossa takaisin pyytämään lisää rahaa tai vaikka vain haistattamaan pitkät. Eikä isä siltikään kysynyt mitä asiaa tulijalla oli, antoi vain anteeksi vaikka poika ei ehtinyt sanoa tai tehdä yhtään mitään. Miksi kukaan ei koskaan kertonut tuosta isästä, siitä joka tuli ulos asti vastaan eikä vaatinut yhtään mitään, isästä joka antoi anteeksi ennen kuin poika ehti edes pyytämään anteeksiantoa, isästä joka otti syliin eikä kysynyt ainuttakaan kysymystä?

Jos Jumala olisi vähemmän ihmisten välisiä rajoja ja enemmän juoppopoikaa armahtava isä tai rannalla odottava äiti, ehkä munkin olis helpompaa uskoa. Silloin olisi edes jokin piste, jossa mitään ei tarvitsisi valita. Mutta ei täällä kerrottu mitään sellaista, vaan kaikessa oli kyse pelkästä valintojen tekemisestä: rajat kulkevat näissä seinissä, ja jos jostain kohtaa kurotat yli, tahallaan tai tahtomattasi, niin se on hupsista keikkaa helvettiin.

Joskus musta tuntuu, että vapauteen kutsuvien tarinoiden päälle kasautuu aina loputon määrä raskaita kerroksia, ihmisen halu omistaa on aina suurempi kuin kyky luottaa. Joskus kuulen unissa kaikenvärisen linnun, etsityn mutta löytymättömän, joka ei koskaan näytä itseään mutta laulaa aina. 

Äiti tiesi että mua ahdisti, se yritti kuunnella puhetta tavallisesti mutta silmissä parveili tuttua sinertävää levottomuutta. Vaihdoin asentoa, painauduin alas penkkiin ja yritin unohtaa missä olin, äidin katse hapuili mun suuntaan arkana ja pelokkaana, tietämättä oikein mitä tehdä. 

Kyllä mä ymmärsin, että äiti tahtoi tuoda mut tänne, koska sen ajatuksissa tänne tuleminen oli oikein ja täällä oli totuus. Samalla kuitenkin näin epävarmuuden, olin nähnyt sen aina, pienen epäilyksen jota kukaan muu ei huomannut, siinä miten sen kädet puristuivat hermostuneena virsikirjan ympärille tai jalat hakivat levottomasti paikkaa kesken saarnan. Äidin silmissä oli paljon kertomatonta.

Miten mä voisin sanoa kiltisti, että usko meinaa olla loppu, äidille, jolle usko on enemmän kuin koti, enemmän kuin elämä, ja jonka silmissä kuitenkin asuu pieni epäilys, miten? Ja miten mä voisin sanoa, että sori vaan, mutta jokainen yritys tuoda mua takaisin on vain pahentanut tilannetta, ja heittää vielä samaan sumppuun, että kuitenkin pohjalla liikkuu suunnaton ikävä johonkin sellaiseen jota mä en ollenkaan ymmärrä, ja että sun käsissä ja silmissä näkyy siitä aavistus tai jälki? Äitiin sattuis niin paljon ja niin monella tavalla, että se särkyis kokonaan ja lopulta me oltais rikki molemmat.

Antin ääni nousi melkein itkuksi, jotain se nyyhki eksymisestä ja kodin kadottamisesta. Raskaimmalla hetkellä ajattelin jotain muuta, sillä tavalla oli selvitty ennenkin. Suljin silmät ja yritin saada kiinni mistä tahansa valkoisesta ympärillä parveilevien äänten ja ajatusten takana. 

Äiti, joki ennen koskea. Ranta on koskensuun talon luona, siellä missä vietetään kesäviikkoja. Koivut riiputtavat raskaita oksiaan pitkälle uoman päälle. 

Leikki: heitellään oksia virtaan ja seurataan niitä koskenhaaraan asti, yritetään arvailla minne päin ja minkä haaran mukaan ne ajautuvat. Leikki on hauska, virta arvaamaton. 

Äiti on vieressä koko ajan, kilpakumppanina ja vahtimassa etten tipu jokeen. Minä juoksen törmää edeltä ja äiti hölkkää perässä. Tunnen valonsäikeet äidin ja minun välillä, niiden voima on jossain puolivälissä meitä, meitä molempia vedetään kohti jotain kertomatonta.

Tuo jokin on yhtä kaukana kummastakin, se liikkuu jossain maailmojen välillä, me hapuillaan yhtä aikaa sitä ja toisiamme kohti. Valitsemisen mahdottomuus on meissä molemmissa, rakastaa toista tarkoittaa olla aina kesken ja puolivälissä jonnekin.

Kun heitti oksan veteen, ei koskaan voinut tietää minne päin se jatkoi.

 

Lähdin kesken puheen. Penkissä joku kääntyi katsomaan, mutta ei kukaan katsonut mua, ruumis oli jonkun toisen. Mikään ei tuntunut miltään, ei mikään muu kuin äiti, äidin epätoivoinen odotus selässä kuin kiinni pitävä käsi. Eteisestä käännyin katsomaan, äidin kasvot mua kohti kääntyneinä, kasvoilla laventelinvärinen kipu joka säteili matkan päästä omaan rintakehään asti. Äidin kasvoissa näkyi aina paljon eri maailmoja, ja nyt jotain hajosi, linnunsilmissä kytevät valonpäät alkoivat lepattaa, sammua.

Kun ovi sulkeutui mun takana, ilma oli helpompaa hengittää, mutta samalla olo oli kuin juurineen irti revityllä puulla. Hetken kaikki tuntui käsittämättömältä, katselin mun omaa elämää kuin jotain outoa satua. Itketti ja nauratti samaan aikaan, mutten osannut enää kumpaakaan. 

Valitsemisen kipu on järjetön ja typerä, se on suurin kipu maailmassa. Valintojen paino lävistää meistä jokaisen ja lopulta erottaa meidät. Eikä valitseminen ole koskaan omaa, vaan se kantaa aina mukanaan toisten kipuja ja toiveita. Niiden ihmisten kipuja ja toiveita, joita ei koskaan ikinä milloinkaan tahtoisi satuttaa.

Lähdin ajamaan kotiin päin. Kuunkajo paistoi valoisassa horisontissa kuin haalea aurinko. Kylän jälkeen avasin ikkunan ja yritin huutaa, mutta ääntä ei enää lähtenyt. Veivasin ikkunan kiinni ja ajoin, turvavyön muistin vasta sillan kohdalla. 

Olisin tahtonut päästä jonnekin kauemmas, jonnekin vain eikä aavistustakaan minne. Tunne oli outo ja rajaton: ikävä, jolla ei ole suuntaa. Sateen jälkeen maailma on toinen, autio, äiti kulkee vaaran juurella, sateen jälkeen äänet eivät pääty. Radiossa vanha mies lauloi hänestä, joka sai mut uskomaan, joka sai mut toivomaan, ja vielä enemmän.