Näyttöruudun ihmiset hymyilevät ja nyökyttelevät kuorossa. ”Congratulations, you have a free wifi!”, sanoo lentokentän masiina. Annan sormenjälkeni neljättä kertaa ja tuijotan kameraan kolmatta. Sekosin jo laskuissa ja luovutin tuliaisjallun vastentahtoisesti turvatarkastukseen. Tullivirkailija hymyilee iloisesti ja toivon, että pullo pääsee hänen kanssaan kotiin hyötykäyttöön. Isäntämme on hoitanut hommat paremmin kuin hyvin ja lentokentällä meitä vastassa on autokuski, mr. Lai. Ensivaikutelma on suorastaan ystävällinen ja jallun menetyksen tuska alkaa hälventyä.
Viisumihässäkkä
Olen positiivisesta ensivaikutelmastani yllättynyt, viisumia hakiessamme olin nimittäin varma, että turisteja ei erityisemmin hinguta maahan. Sekä suurlähetystö, että muut nettisivut ohjasivat hakemaan apua kerta toisensa jälkeen numerosta, jossa kukaan ei puhunut muuta kuin kiinaa. Yritimme hankkia transit-viisumit, joiden turvin maassa olisi saanut viettää mukavat kolme päivää ilman varsinaisia viisumeja, mutta oman huolimattomuutemme ja epäselvän tiedotuksen seurauksena meidän oli hoidettava tavalliset turistiviisumit. Kolmesataa euroa kahdesta viisumista kirpaisi, varsinkin kun reissusuunnitelma oli jo tätä ennen lyöty lukkoon ja Guangzhoussa oli tarkoitus viettää vain kolme päivää.
Viisumihakemusten täyttäminen vei yhteensä noin viisi tuntia ja vaati vierailuja palvelukeskuksessa kahteen otteeseen. Marssimme paikalle mukanamme neljäkymmentä sivua paperia, mukaan luettuna tiedot kaikista entisistä työpaikoista sekä vanhempiemme työpaikoista. Tarkistin kahteen otteeseen ettei kumpikaan vaan vahingossa ruksinut ”Kyllä” kohtiin, joissa kysyttiin oletko journalisti tai oletko osallistunut kansalaisjärjestön toimintaan. Varmuuden varalta kielsimme aivan kaiken. Jännitimme vastausta kolme päivää, joiden aikana käsikirjoitin jo mielessäni viisumiruljanssiin perustuvaa tositv-sarjaa. ”Katkon jälkeen selviää, onko Lassen passikuvassa väärä pikselikoko vai ei”. Spoiler alert: passikuva oli oikean kokoinen ja lunastimme viisumit kahdella maahantulolla.
Pessimisti ei muuten pettynyt lentokentälläkään: olin kuullut huonoa useammasta Kiinan lentokentästä ja matkustajien mielivaltaisesta kohtelusta. Saapuessamme Pekingiin ennen koneen vaihtoa Guangzhouhun, puristin lääkelaukkuani rintaani vasten ja toivoin ettei kukaan nyt ainakaan veisi antibioottejani. Kävikin sitten niin, että jokainen lentokentillä tapaamme henkilö oli ystävällinen ja avulias ja puhui meille kiinaa taitamattomille englantia. Eikä muuten kukaan ollut kiinnostunut antibiooteistani, kai niillä on omastakin takaa.
Kukkaiskaupunki
Homman nimi oli tutustua Kiinan kulttuuriin mahdollisimman hyvin kolmessa päivässä. Suunnitelma oli totta kai täysi susi jo syntyessään. Vähän sama homma kuin silloin, kun Lasse yritti selittää minulle minuutissa, miksi lähemmäs sata frisbeegolf kiekkoa ei ole tarpeeksi kun tämä yksi ”flippaa hyssestä antsaan ja lopuksi feidaa skipin kautta nätisti mukille”. Kommunikaatio kiinaksi torikauppiaan kanssa on muuten yksinkertaisempaa kuin fribakierroksen yksityiskohtien läpikäyminen. Joka tapauksessa halusimme nähdä siivun sekä modernia ja rikasta että autenttista ja perinteistä Kiinaa. Tähän Guangzhoun kaupunki sopi kuin nenä päähän, vaikka aivan alunperin matkakohde valikoitui paikalla asuvan kaverimme majapaikan mukaan.
Guangzhou tunnetaan Kiinan kukkaiskaupunkina ja puita, pensaita ja kukkia olikin joka kulmalla. Imppasin vehreää tuoksua sisääni ja tulin samalla imaissaisseeni nenääni hyvän annoksen saasteita. Guangzhoun ilmanlaatu ei ole mitään verrattuna Pekingiin tai Delhiin, mutta suomalaisella asteikolla nämä lukemat hälyttäisivät jo tumman punaista. ”Äärimmäisen huono”. Puistoissa ja väljillä kaduilla pakokaasuja ei kuitenkaan huomannut, joskin illalla niistin nenäliinaan mustaa pölyä. Täytyy kuitenkin mainita, että vaikka Kiinaa välillä rienataankin kovana saastuttajamaana, paljon nähtävästi tehdään myös ilmanlaadun parantamiseksi. Suurin osa autoista ja skoottereista toimii sähköllä tai kaasulla ja joka nurkalla on riveissä erivärisiä kaupunkipyöriä.
Kukkaiskaupungin puistoissa oli hyvä ja leppoisa meininki. Eläkeläiset pelasivat pienissä ryhmissä korttia, torilta sai mansikoita, joissa oli päällä joku karamellin tapainen. Löysimme joukon kiinalaisia pappoja, jotka jamittelivat kitaroillaan pienellä aukiolla. Yksi vihelsi mikkiin, toinen lauloi. Naiset saivat valita biisit. Rouheasta kiinalaisesta iskelmästä huolimatta ihmisten huomio kiinnittyi meihin, kun vaivihkaa yritimme hivuttautua penkin laidalle kuuntelemaan. Vilkuttelimme takaisin ja päädyimme ilmeisesti useampaankin perhealbumiin. Olo oli kuin julkimolla, muita länsimaalaisen näköisiä ei juuri näkynyt.
Guangzhoussa on kuulemma jokunen 15 miljoonaa asukasta. Se on yli 7000 kertaa enemmän kun kemiläisiä. Silti siellä oli yllättävän väljää. Etevät oppaamme kuljettivat meitä ristiin rastiin ympäri uutta kaupunkia ja minä mietin missä kaikki ovat. Kaupunki on niin suuri, että välillä on kai väljääkin. Kontrasti vanhaan kaupunkiin oli valtava, missä ahtailla kadulla myytiin kuivattua käärmettä ja Pepsiä vierekkäin. Ylipäätään kaiken näköistä ja muotoista kuivattua könttiä löytyi. Vanha nainen yritti myydä meille karvaisia luita, ja kertoi että niistä kun keittäisi liemen, se tekisi hyvää iholle. Epäselväksi jäi, nautittaisiiko tämä liemi ulkoisesti vai sisäisesti, joten jätin tällä kertaa ostamatta. Kävelin silmät kiinni kujan läpi, jossa myytiin eläviä kilpikonnia suoraan sammioista. Jonkun kokopäivätyö näytti olevan pahvisen läpyttimen heiluttaminen ohikulkijoiden huomion saamiseksi. Lasse osti kulman takaa matkalukemiseksi Maon punaisen kirjan. Meininki oli elävää ja autenttista. Viikon päästä siitä kun vierailimme mereneläviä myytävillä markkinoilla, luin Hesarista että se ei ollutkaan THL:n suositusten mukaista. Vielä ei onneksi ainakaan yskitä.
Syö, syö, syö!
Heti ensimmäisellä ravintolavierailulla saimme tehokkaan intron kiinalaisen ruokakulttuurin ytimeen: kaikki ruoka jaetaan, maiskuttaminen on ok ja jopa suotavaa, yksin ei juoda, aina on hyvä kippistää jonkun kanssa, alkuruokakulttuuria ei tunneta vaan kaikki ruoka tuodaan samaan aikaan, eikä mitään hyvän ruokahalun toivotuksia sanota, korkeintaan kehotus: ”Chi, chi, chi!” (syö, syö, syö). Ja sitten sitä erinäistä kippoa ja kuppia kannettiinkin pöytään, niin että tila loppui joka kerta kesken. Ruokaa on kuulemma hyvä vähän jäädä, jotta näkyy että sitä oli tarpeeksi. Lautasten väleihin kannettiin Asahia, viiniä ja kiinalaista bensiinin makuista viinaa, baijiua. Tunnelma nousi ja olot olivat sunnuntaina sen mukaiset. Muistan hämärästi voittaneeni vahingossa pikkutunneilla darts-matsin baarissa. Viikonlopun aikana pääsimme maistamaan ainakin perinteistä kantonilaista, yunnanilaista ja japanilaista ruokaa. Kanaa szechuan ei ruokalistalta löydetty. Ruoka oli niin hyvää ja monipuolista, että vähän jäi kaivelemaan, miksi niin moni Suomessa bisnestä tekevä yritys turhaan typistää makuja muka länsimaalaiselle sopivammaksi. Aivan varmasti nämä eväät myisivät myös lähempänä kotia.
Kolmessa päivässä edes Guangzhoun kaupungin saati sitten Kiinan kanssa kokonaisuudessaan ei kovin tutuiksi päästy. Päällimäisenä Kiinasta jäi kuitenkin mieleen erinomaisen seuran lisäksi myös hyvä ruoka. Kiinaa taitamattomalle kulttuuria on vaikea sisäistää, sillä yhteistä kieltä ei tahdo silloin löytyä. Hymyllä ja menun osoittelulla pääsee ravintolassakin kyllä yleensä pitkälle. Toivotaan että tämä temppu toimii myös Vietnamissa, sinne olisi nimittäin suunta seuraavaksi, ja vaikka kieltä on vähän yritetty päntätäkin, ainoa juttu jonka luulen osaavani, on kiitos, eli cảm ơn. (Kiinaksi muuten Xièxiè).
Seuraavana etappina Vietnam!