Halloota kaikki! Liian kauan on tosiaan kulunut edellisestä päivityksestäni, ja epäilen vahvasti, että kaksi kolmasosaa jäisi sitkeimmältäkin lukijalta lukematta, jos kertoisin jokaisesta kohtaamisesta ja kommelluksesta. Tervetuloa siis kolmen viikon pikakelaukseen!

Täällä näkee toinen toistaan kauniimpia auringonnousuja ja -laskuja

Lampaitakin löytyy…

Edellisestä päivityksestä seuraavana päivänä sain vihdoin hankittua junamatka-alennuslipun, ja päätin heti lähteä pienelle seikkailulle. Ajatuksenani oli mennä heti aamusta juna-asemalle ja loikata ensimmäiseen järkevään junaan. Lipun osto saksankielisestä automaatista ei välttämättä sujuisi yhtä sutjakkaasti kuin tutuilla VR:n automaateilla ja tuntemattomalla asemalla suunnistaminenkin vaatisi oman aikansa, joten viiden minuutin päästä lähtevä juna ei ehkä olisi fiksu valinta. Viiden tunnin matkustusaikakaan ei houkutellut, sillä halusin illaksi takaisin Innsbruckiin.

Rosenheimiin menevä lähijuna lähti puolen tunnin kuluttua saapumisestani asemalle. Matkustusaikakin jäi juuri ja juuri alle kahteen tuntiin, joten tämä kohde vaikutti täydelliseltä. Ollakseni rehellinen ei minulla ollut aavistustakaan, minne juna minut kuskaisi, mutta eiväthän ne lähijunien pääteasemat kovin pieniä kaupunkeja Suomessakaan ole. Ei, kun hetkinen, Kerava, Saunalahti, Riihimäki, Hyvinkää…

Hyppäsin kuitenkin innosta piukkana junaan. Matkalla pysähdyimme toinen toistaan pienemmissä paikoissa: Volders-Baumkirchen, Fritzens-Wattens, Brixlegg, Kirchbichl… Aloin hiljalleen epäillä valintaani.

Tekstariääni kännykässä kertoi, että vaihdettiin maata. Jaahas, Saksan puolelle siis jouduttiin. Toivonkipinä heräsi, kun viimeisiltä asemilta junan kyytiin kapusi melkoinen määrä tummaan pukuun pukeutuneita miehiä ja korkkareihin sonnustautuneita naisia. En siis ehkä ollut matkalla parin sadan ihmisen tuppukylään.

Rosenheim paljastui oikeinkin ihanaksi kaupungiksi. Historiaa huokuvan vanhan kaupungin idyllisyys teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja kyllähän se shoppailukatukin miellytti.

Maalaismarkkinat 1800-luvun tunnelmissa kruunasivat päivän. Harmi, että olin maksanut lounaastani juuri reilut 5 euroa, markkinoilla olisin saanut mahani täyteen ilmaiseksi, kun saksalaismummo toisensa perään tyrkytti maisteltavaksi leipää, juustoa, omenaa, croissantia, munkkia, olutta ja maitoa. Myytävien tuotteiden hinnatkaan eivät tosin verottaneet opiskelijan ohutta lompakkoa liiaksi. Reilun kokoisesta itseleivotusta leivästä joutui pulittamaan pari euroa ja lasillisesta jääkylmää maitoa pääsi nauttimaan 40 sentillä. Auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta ja hikipisaroiden valuessa pitkin selkää kulautin lasillisen vasikkamaisesti kurkusta ykkösellä alas. Ah, täydellisintä maitoa ikinä!

Hikipisaroista pääsin nauttimaan myös seuraavana päivänä, kun vuorossa oli elämäni ensimmäinen puolimarathon. H-hetken lähestyessä 21 kilometrin juokseminen tuntui aina vain epätoivoisemmalta. Juokseminen täällä ei nimittäin ollut kulkenut toivotulla tavalla. Täytyi vain toivoa, että viimeisin avaava treeni ja markkinoilta ostettu taivaallinen leipä olisivat tuottaneet tulosta.

Lauantaina juoksu kuitenkin tuntui yllättävän hyvältä, askel oli kevyt ja pari kertaa juoksulenkillä pyörähtänyt nilkkakaan ei vaivannut liiaksi. Liekö syynä hyvään juoksuun sitten ollut kuuluisa ”sinähän, ripakinttu-ukko, et minun ohi mene” -efekti, edellisenä päivänä nautittu muutama leipäpalanen vai puhdas sattuma, sitä en tiedä, mutta on se kumma, että tällaisestäkin lauhkeasta lampaasta löytyy taistelijan luonnetta.

Tässä kohtaa oli vielä ihan tuore olo, takana 100m!

Viikon kuluttua tästä alkoi jo koulukin, ja miten sen nyt sanoisi, aikamoinen shokkihan se ensimmäinen luento oli. Vaikka differentiaaliyhtälöt ovat minulle jotakuinkin entuudestaan tuttuja, alkoi paniikki hiipiä siinä vaiheessa, kun tekstiä oli kahden taulullisen verran ja minä olin päässyt muistiinpanoissani ensimmäisen taulun puoleen väliin. Nekin vähäiset muistiinpanot olivat puutteelliset, koska noin joka kolmannesta sanasta oli mahdotonta saada selvää. Puhetta en edes yrittänyt ymmärtää, sen verran ronskilta luennoitsijan tirolilainen korostus oli kuulostanut alkusanoissa.

Alkushokista toivottuani olen pikkuhiljaa tottunut luennoitsijoiden puhetyyliin ja käsialaakin olen oppinut suurin piirtein tulkitsemaan. Ainut huolestuttava asia on tällä hetkellä proseminaarit (hieno sana, mutta ihan tavalliset laskuharjoitukset ovat kyseessä). Nämä proseminaarit ovat täällä interaktiivisempia verrattuna meidän laitoksen laskareihin, ja niistä jaetaan opintopisteet erikseen luentokurssista. Siellä pitäisi siis saada suunsa auki, ja saksan kielellä esiintyminen matemaattisia kiemuroita taululle piirrellen kuulostaa tällä hetkellä painajaiselta. Topologian laskaritilaisuudet tuntuvat tällä hetkellä lastenleikiltä. Pitäneekin ruveta kantamaan taskumattia matkassa siltä varalta, että luokan edestä kajahtaa ilmoille ”Hännäh Tsoronien, machen Sie bitte das näcste Übung” tai vastaava kehotus saapumaan luokan eteen ja ratkaisemaan tehtävä.

No ei vaineskaan, kyllä sitä on inhottavammistakin tilanteista selvitty ilman rohkaisuryyppyjä. Yliopiston kirjaston kopiohuoneesta en nimittäin löytänyt mitään, minkä avulla olisi päässyt todellisuutta pakoon. Minun ei olisi ehkä tarvinut luottaa niin lujasti ongelmanratkaisukykyyni, vaikka oikea tekniikan ihmelapsi olenkin. Olin nimittäin varsin nöyrää tyttöä siinä kohtaa, kun kopiokone piipittää rennon tasaisesti niin, että koko talo raikaa. Ei tainnut olla oikea kortti, jonka koneeseen työnsin, hehe! Tästä eteenpäin voisi harkita käyttöohjeiden lukemista tai edes ohjeissa olevien kuvien katsomista…

Pari viikkoa olen nyt pyörinyt aika tiiviisti vaihtaririennoissa mukana, ja vaihtariporukastamme onkin muotoutumassa varsin tiivis rypäs. Olemme käyneet yhdessä ottamassa ensikosketusta lumeen noin 2500 metrin korkeudessa Hintertuxissa ja valloittamassa Innsbruckin pohjoispuolella olevan Arzler Alm -vuoren. Tirolilaista herkkuruokaa, Spätzleä, kävimme myös maistelemassa, eikä Innsbruckin yöelämäkään ole meiltä jäänyt testaamatta!

500m ylempänä oli lunta! 8)

Ekat vaihtaripirskeet, hihhi! 🙂

Perjantaina söimme yhdessä maittavan thai-päivällisen, jonka thaimaalainen vaihtarimme meille kokkasi. Saimme nautiskella niin punan poskille ja hikikarpalot otsalle kirvoittavista keitoista kuin maukkaasta currykookoskanasta ja jasmiiniriisistä.

Ota nyt se kuva, että päästään syömää!

Toisinaan sitä toivosi, että itselläänkin pysyisi keittokauha kädessä sen verran, että keittiö ei olisi aina täynnä savua, kun käytän liettä. Pari viikkoa sitten opin toki käyttämään liesituuletinta, joka on hieman poistanut savuongelmaa. Keittiö ei tarvitse enää tunnin tehotuuletusta kokkaukseni jälkeen…

Kuinka ollakaan, tuli nälkä, kun ruuasta satuili. Nyt patonki uuniin ja numeerisen matematiikan pariin!

Psst, koittakaahan pitää ne monsuunisateet siellä Suomessa, mulla jäi nimittäin kumpparit ja kurahousut kotiin!

Hanna