Tenttipaineita

Servus!

Tässä mä nyt toteutan ”keväällä kirjoittelen blogiini ahkerasti”-lupausta. Toisaalta eihän kevät ole vielä kovinkaan pitkällä, ja nyt on kyllä ihan oikeasti tehty töitä koulun eteen, varmaan ekaa kertaa muutamaan vuoteen otin tosissani asiaksekseni opiskella. Ennätyksekseni taisi muodostua 10 tuntia päivässä koulun kirjastossa funktioteorian parissa.

Analyysi III:n (funktioteoria ja differentiaaliyhtälöt) tentti oli ensimmäinen varsinainen lopputenttini täällä, vieläpä suullinen sellainen. Odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Ensinnäkin koe ja kurssimateriaali olivat saksaksi ja toiseksi koe oli suoritettava suullisesti. Ajatus funktioteorian lauseiden selventämisestä saksan kielellä ja kompleksisten integraalien laskeminen professorin valvovan silmän alla suoraan sanottuna hirvittivät. Voitte vain kuvitella millaisia tuntemuksia ajatus differentiaaliyhtälöiden ratkaisumetodeista keskusteleminen sitten herätti… Me kun emme koskaan ole vielä päässeet diffisyhtälöiden kanssa samalle aaltopituudelle.

Paniikinomaista tunnettani ei lainkaan helpottanut se, että professori ei suostunut antamaan pienintäkään vinkkiä kysyttyäni, minkälainen tenttitilanne olisi. Oli siis varauduttava selittämään yksityiskohtaisesti määritelmiä ja selventämään kurssin lauseiden sisältöä hieman laajemmin. En edes tiennyt, tulenko olemaan koetilanteessa yksin vai onko meitä monta opiskelijaa yhtaikaa tentissä. Epäonnistuttuani moneen kertaan saksan sivulauseen sanajärjestyksessä ja verbin taivutuksessa proffa kuitenkin tokaisi keskustelun päätteeksi, että toki voin tehdä tentin myös englanniksi. ”Thanks, man. Such a relief”, ajattelin ja poistuin luentosalista nokka pystyssä hieman kompuroiden portaissa. Great success!

Ei siis auttanut muu kuin ihan oikeasti aloittaa pänttäys. Ilokseni löysin nettiluentosarjan, jossa hauska professori selvensi diffisyhtälöitä kansantajuisesti ihastuttavan leveällä jenkkiaksentilla. Saatoin hetkittäin jopa kokea innostuneeni moisista kapistuksista. Innostukseni kuitenkin lopahti samantien, kun avasin rutikuivat luentomuistiinpanoni, joissa yksinkertaisetkin asiat oli saatu lukemattomine kreikkalaisine kirjaimineen ja alaindekseineen näyttämään heprealta. Lauseiden yleisessä muodossa esittäminen yhdistettynä konkretisoivien esimerkkien vähyyteen ei todellakaan ainakaan minun kohdallani tuonut minkäänlaista syvempää ymmärtämystä asiaan. Onneksi on sentään internet. Kiitän sydämeni pohjasta Wikipedian perustajaa ja lukuisten muiden yliopistojen avoimia luentomateriaaleja.

Funktioteoriasta on sen sijaan tämän puolen vuoden aikana muodostunut ehdoton lempparini. Samanlaisia ahaa-elämyksiä olen varmaan kokenut viimeksi tehdessäni johdatus todennäköisyyslaskentaan -kurssia koti-Suomessa! Okei, ehkä myös ensimmäinen kurssini topologiaa (painosanalla ENSIMMÄINEN) toi samanlaisia ilon ja onnistumisen kokemuksia.

Vihdoin ja viimein tuli tuomion päivä. Ajatuksenani oli aloittaa saksan kielellä ja sitten, kun kieli menisi solmuun, sanat juuttuisivat kurkkuun tai tirolaisen korinaäänteen muodostaminen kurkussa alkaisi käydä liian kivuliaaksi, vaihtaisin englantiin. Yllätyksekseni kuitenkin huomasin solkkaavani varsin sujuvasti matematiikkaa saksaksi. Myös professori vaikutti tyytyväiseltä esitykseeni eikä ainakaan päälle päin näyttänyt sitä, vaikka hän ei olisi ymmärtänyt sanaakaan mongerruksestani.

Jalat olivatkin lähteä alta, kun proffan suusta puolen tunnin tenttaamisen jälkeen kajahtivat sanat ”hienoa, hyvin tehty”. Tentti oli siis selvästikin läpäisty, mutta arvosanan piirtyminen paperiin ja sen näyttäessä vahvasti kakkoselta meinasi tältä tytöltä vintti pimetä lopullisesti. Toiseksi paras arvosana ensimmäisestä suullisesta tentistä ikinä tuntui lottovoitolta.

Kokemukseni suullisesta tentistä oli varsin rakentava ja yllättävän positiivinen. Vaikka tilanne oli ajoittain ahdistava ja hiljaiset hetket prujun sisältöä muistellessani tuntuivat ikuisuudelta, oli tenttitilanne loppujen lopuksi kehittävä. Olen melko varma, että muistan loppuelämäni, että Picardin iteraation lisäksi differentiaaliyhtälösysteemini olisi ratkennut potenssisarjasijoituksella ja että oleellista singulariteettia voi karakterisoida herrojen Casorati ja Weierstraß aikaansaannoksen avulla. Joskus toivoisin todella nimimuistini olevan edes hitusen parempi. Olisin mitä todennäköisemmin selvinnyt tilanteesta helpommalla. Onneksi itse lauseen sisältö oli kuitenkin kuta kuinkin muistissa.

Suullisessa tentissä myös todellinen osaaminen ja asioiden ymmärtäminen tulivat selvemmin esille. Ei riittänyt, että rustasi lauseen tai määritelmän taululle, vaan asian merkitys oli myös selitettävä ei-matemaattisesti. Toisin sanoen tuttu ja turvallinen epsilon oli korvattava sanoilla mielivaltaisen pieni ja joka ikinen matemaattisen käsitteen käyttäminen johti lisäkysymyksien tulvaan. Välillä tuntui kuin olisin ollut selittämässä asiaa kysymysvaiheessa olevalle eskarilaiselle.

Vielä olisi algebran ja numeerisen matematiikan tentit edessä. Onneksi nämä kurssit olivat hieman inhimillisempiä sisällöltään kuin iki-ihana analyysi 3…

Ensi postaukseen tulee todennäköisesti vähän tarinaa Suomen reissusta ja tämän semesterin ensimmäisistä vaihtaribileistä! Nyt on jälleen aika avata algebran pruju ja paneuduttava jäännösluokkiin ja homomorfialauseeseen.

Sopivasti tenteistä stressaten

Hanna

Ps. Tällä kertaa kuvat uupuvat, sillä ne ovat jossakin huollossa olevan puhelimeni uumenissa 🙁

Kuinka monessa paikassa sinä voit olla yht’aikaa?

Vaihto-opiskelijan arki on toisinaan hieman liian täynnä valintoja – monesti tekemistä riittäisi moninkertaisesti verrattuna päivässä oleviin tunteihin. Tyypillisesti täytyy punnita vähintään päälle puskevien kouluhommien, uusien kavereiden, kuntoilun ja matkustelun välillä. Alkusyksystä kliseiseltä tuntuneen sanonnan ”exchange isn’t a year in a life, it’s a life in a year” merkitys on pikkuhiljaa tullut hyvin selväksi. Niin tai näin, koitan tässä lentokoneessa Suomeen jouluksi matkatessani hieman tarjota kuluneen kaksikuukautisen kohokohtia.

Ajax:n matsissa saattaa toisinaan olla enemmän katsojia kun HJK:n kattilassa

Vain muutamia päiviä edellisen blogipostini jälkeen sain mieluisan paketin oven takana kuikuilevalta postimieheltä. Paketin sisältämistä paloista muutaman tunnin taistelun jälkeen muodostui pyöräni (myös Hollannin nopeimmaksi tituleerattu) uusi takarengas. Näin ollen oli taas otettu askel lähemmäksi paikallista elämäntapaa. Pyöräily tuntui ensialkuun hieman hämmentävältä, sillä pyöriä on liikenteessä oikeasti aivan uskomattoman paljon. Muutaman viikon totuttelun jälkeen löysin kuitenkin paikkani pyöräteiden ohituskaistalta (lue: pääosin autotieltä). Hieman havainnollistaakseni pyöräilijöiden määrää laskin yhtenä keskiviikkoaamuna 6,2km matkan asemalle polkiessani vastaantulevien pyörien määrän ja toisena ohittamieni pyörien määrän. Uskomattoman tarkan laskusuorituksen lopputulokset ovat: vastaan tulevia: 927kpl, ohitettuja 62kpl!

Maailman paras olut löytyi pienestä baarista Bruggen toiseksi kapeimmalta kujalta, harmi ettei tätä 11,5% herkkua ole tarjolla kyseisen baarin ulkopuolella

Naapurimaiden välisten diplomaattisten yhteyksien ylläpito on luonnollisesti tärkeää, ja koin velvollisuudekseni kantaa korteni kekoon. Niinpä syksyn aikana kävin Saksan Frankfurtissa/Giessenissä vajaan viikon verran moikkaamassa siellä opiskelevaa suomalaista kaveriani sekä Belgian Bruggessa. Saksa vei heittämällä pisteet kotiin lounaskilpailussa Hollantia vastaan, sillä paikallisesta opiskelijaruokalasta sai lähes suomalaiseen tyyliin juuston ja leivän sijaan lautasellisen keitettyjä perunoita lohen kera.

Brugge

In Bruges leffastakin tuttu Brugge -niminen belgialainen kaupunki on mielenkiintoinen tapaus; noin kahta rakennusta lukuunottamatta koko kaupungin keskusta on säilynyt keskiajalta asti luoden etenkin pariskuntia houkuttelevan taianomaisen ja romanttisen tunnelman. Itse olin ensimmäistä kertaa ikinä matkassa yksin, mutta onneksi hostellissa järjestetystä beer tastingista löytyi raamikkaita Uusi-seelantilaisia tyttöjä seuraksi. Yksi tytöistä kertoi lyöneensä baarissa kissatappelussa joltain tytöltä hampaat sisään – mietin jatkossa kaksi kertaa sanavalintojani uusi-seelantilaisten tyttöjen seurassa!

Brugge

 Alankomaiden pinta-ala on noin kahdeksasosa Suomen pinta-alasta, (vaikka suomessa vain kolmasosa asukkaista) joten maan sisällä reissaaminen on melko vaivatonta. Syksyn aikana luonani on vieraillut tyttöystäväni lisäksi kaksi muuta henkilöä, (joista toinen istuu tällä hetkellä vieressäni lentokoneessa) joiden kanssa on tullut hieman koluttua läpi Hollannin muita kaupunkeja. Näiden ja muutaman muun satunnaisen reissun jäljiltä tutuksi ovat tulleet ainakin Amsterdam, Breda, ‘s -Hertogenbosch, Niuwegein ja Rotterdam. Monen Hollannin ja Belgian kaupungin muistuttaessa ikuisuuden vanhoine punatiilisine rakennuksineen ensisilmäyksellä jopa häiritsevän paljon toisiaan tarjosi Rotterdam piristävää vaihtelua. Maailmansodan aikana saksalaiset pyyhkäisivät käytännössä koko Rotterdamin kaupungin maan tasalle, joten punatiilitalojen tilalla komeilevat 40 kerroksiset pilvenpiirtäjät. Kävimme myös 185 metrisessä Euromast -tornissa, josta avautuvat maisemat puhuivat jälleen maan tasaisuuden puolesta.

 

Opiskelustakin pitäisi ehkä muutama sana sanoa. Funktionaalianalyysiä lukuunottamatta kurssit ovat tuntuneet loppun asti melko hallittavilta, mutta sitten se Funktionaali.. Kurssin sisältö on ehdottomasti haastavin kaikista tähän mennessä käymistäni kursseista ja lisäksi kurssi suoritetaan ilman tenttiä, palauttamalla kirjallisena seitsemän laskaripakettia. Tunnetusti vain laskareiden perusteella arvosteltavien kurssien laskarit ovat helppoja ja mukavia ja hyvin itsevarmana palautetun ensimmäisen laskaripaketin arvosanan ollessa 2,4/10 (arvosteluasteikko 1-10, joista 6 ensimmäinen hyväksytty arvosana) joutui muutamaan otteeseen miettimään, ollaanko sitä nyt ihan oikeassa paikassa. Tarkemmin arvostelua katsoessa kuitenkin ongelmia näytti olevan käsin kirjoitetut vastaukset, vasta toiseksi yksinkertaisimman vastaesimerkin konstruoiminen, väärät merkinnät (jotka kuitenkin olin selvästi määritellyt tehtävien alussa) jne. Näistä pikkujutuista ei kuitenkaan ollut mitään puhetta ennen ensimmäistä palautusta, joten jäi hieman epäselvä olo. Toisen laskaripaketin osasin sitten kirjoittaa kivasti LateX:lla valiten juuri ne ainoat ja oikeat merkinnät asioille, jolloin arvosana hyppäsikin sitten 8,8:aan. Tämän jälkeen arvosanat ovat seilanneet vaihtelevasti kahden ensimmäisen välillä, joten vahvasti mennään kohti kutosta!

Intian ihmeen elämän ensimmäinen lumiukko, oli hauskaa katsoa kuinka hukassa joku voi olla lumen keskellä!

 Lukukaudet elävät Hollannissa hieman erilaista elämää kuin Suomessa, sillä eilen keskiviikkona päättyivät syyslukukauden luennot ja tentit ovatkin sitten vasta tammikuun puolessavälissä ja kevätlukukausi alkaa vasta helmikuun alussa. Tavallaan joululoma kestää siis lähes kaksi kuukautta, mutta jäljellä olevien laskareiden, loppuprojektien ja edessä odottavien tenttien ajattelu luultavasti tekee lomasta ajoittain hieman vähemmän lomaa.

 

Kone alkaa laskeutumaan Helsinki-Vantaalle, joten täytynee lopetella. Toivottavasti ehdin nähdä joululoman aikana mahdollisimman monet teistä ja lupaan keväällä pitää hieman parempaa huolta blogistani!

Matkailu avartaa ja talvi tekee onnelliseksi

On tämä vaihtarinelämä niin kiireistä ja stressaavaa, että meinaa blogin kirjoittaminen unohtua kokonaan. Lupaan kuitenkin vastedes ryhdistäytyä tässä hommassa.

“Mä olin viikonloppuna Wienissä, ni en mä kerenny mitää tekee. Voiks mä ottaa kuvan sun kolmosesta?”

Edellisen kirjoituksen jälkeen on kyllä sattunut ja tapahtunut vaikka mitä! Päällimmäisinä on jäänyt mieleen Budapestin ja Wienin reissut, lumilautailuopettelut (oon edelleen sitä mieltä, että ihminen on luotu urheilemaan kaksi jalkaa erillään! Vaikka täytyy kyllä myöntää, että onhan se aika kivaa!) sekä eräs harmiton glühwein-ilta, joka päättyi siihen, että Hanna könyää baarista kotiin neljän pintaan aamuyöllä… No, sattuuhan näitä, vai miten sitä sanotaankaan.

Rupes väsyttää rinteessä, niin päätin istahtaa hallitusti.

Kahdeksan hengen vaihtariporukka tosiaan pyörähti Wienissä viime viikonloppuna ja täytyy kyllä sanoa, että kauniimpaa kaupunkia saa hakea. 1800-luvun loppupuolella rakennetut rakennukset olivat mahtipontisuudessaan suorastaan huikeita. Raatihuoneesta en meinannut saada katsettani irti, eivätkä Belvederen palatsi ja yliopiston päärakennuskaan hullumpia olleet. Monista muista kaupungeista poiketen Wien on todella pitänyt huolta arvokkaista rakennuksistaan. Rappeutumisesta tai kiven tummumisesta ei ole tietoakaan ja iltavalaistus on kyllä suunniteltu viimeisen päälle.

Glühweinin nautintaa Belvederen joulumarkkinoilla – namiii!

Sateinen Budapestikin yllätti minut positiivisesti. Budapestin arvokas yleisilme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Olin elänyt käsityksessä, että Budapest on itäeurooppalaisena kaupunkina hieman rähjäinen ja jälkeenjäänyt. Jouduin kuitenkin murskaamaan mielikuvani viimeistään siinä vaiheessa, kun ensimmäisenä päivänä aamukahvini jälkeen kykenin muodostamaan yhteyden aivojeni ja silmieni välille ja näin kukoistavat kaupungintalon ja Budan linnan. Tulipahan todettua, että tämänkin tytön on näköjään aika ajoin ihan hyvä päivittää käyttöjärjestelmänsä ajantasalle. Olihan Budapest kuitenkin suupimpia kaupunkeja Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiassa ja neuvostoajoistakin on jo jokunen tovi aikaa.

Jaa, että on suomi ja unkari sukulaiskieliä. Tais tämä olla ainut tunnistettava sana(nosa)!

Viime viikolla sain vihdoin viimein hankittua murtsikkasetin täältä ja sunnuntaina suuntasin jo aamusta Seefeldin olympiakylään sivakoimaan. Keli oli mahtava eikä edes hiertävä mono saanut menoa lannistumaan.

Kerran oli kyllä vahinko lähellä. Kohotin katseeni epähuomiossa ladun pinnasta horisonttiin ja siinä samassa huomasin, kuinka onnenkyyneleet sumensivat näköni. Sain kuin sainkin itseni kuitenkin kasattua ennen totaalikatastrofia. Tilanteesta selvittiin silmien räpyttelyllä ja nieleskelyllä. Ei mennyt siis aamuinen meikkaustuokio hukkaan! Nyt kaikki te ajattelette, että onpas pinnallista, mutta laittaisitte itsekin ripsaria, jos tietäisitte, että minä hetkenä hyvänsä vastaan voi tulla maailmankuulu ladunhinkkaaja.

 

Sen siitä saa, ku lähtee keulimaa uusilla monoilla.

Viikon päästä tähän aikaan olenkin jo Suomessa! Varoituksen sanana haluan kaikille ystävilleni sanoa, että tapaamisestamme saattaa tulla aikamoinen monologi. Kielenkannat syyhyävät halusta päästä kertomaan seikkailuistani ja kokemuksistani tämän kolmen kuukauden ajalta. Pitäkää siis puolenne! Ja jos kuvat kaljalasin pohjista, taskun sisuksista, rakennuksista, vuorista ja samoista naamoista kyllästyttävät, pyrkikää ilmaisemaan mielipiteenne tälle liikaa saksaa ja englantia sönkänneelle vaihtariparalle selkeästi. Thank you im Vorhand eiku hur sagt man?

Suomalaista suklaata himoiten ja rauhallista adventtiaikaa jokaiselle toivottaen

Hanna

Hikoilua moneen lähtöön

Halloota kaikki! Liian kauan on tosiaan kulunut edellisestä päivityksestäni, ja epäilen vahvasti, että kaksi kolmasosaa jäisi sitkeimmältäkin lukijalta lukematta, jos kertoisin jokaisesta kohtaamisesta ja kommelluksesta. Tervetuloa siis kolmen viikon pikakelaukseen!

Täällä näkee toinen toistaan kauniimpia auringonnousuja ja -laskuja

Lampaitakin löytyy…

Edellisestä päivityksestä seuraavana päivänä sain vihdoin hankittua junamatka-alennuslipun, ja päätin heti lähteä pienelle seikkailulle. Ajatuksenani oli mennä heti aamusta juna-asemalle ja loikata ensimmäiseen järkevään junaan. Lipun osto saksankielisestä automaatista ei välttämättä sujuisi yhtä sutjakkaasti kuin tutuilla VR:n automaateilla ja tuntemattomalla asemalla suunnistaminenkin vaatisi oman aikansa, joten viiden minuutin päästä lähtevä juna ei ehkä olisi fiksu valinta. Viiden tunnin matkustusaikakaan ei houkutellut, sillä halusin illaksi takaisin Innsbruckiin.

Rosenheimiin menevä lähijuna lähti puolen tunnin kuluttua saapumisestani asemalle. Matkustusaikakin jäi juuri ja juuri alle kahteen tuntiin, joten tämä kohde vaikutti täydelliseltä. Ollakseni rehellinen ei minulla ollut aavistustakaan, minne juna minut kuskaisi, mutta eiväthän ne lähijunien pääteasemat kovin pieniä kaupunkeja Suomessakaan ole. Ei, kun hetkinen, Kerava, Saunalahti, Riihimäki, Hyvinkää…

Hyppäsin kuitenkin innosta piukkana junaan. Matkalla pysähdyimme toinen toistaan pienemmissä paikoissa: Volders-Baumkirchen, Fritzens-Wattens, Brixlegg, Kirchbichl… Aloin hiljalleen epäillä valintaani.

Tekstariääni kännykässä kertoi, että vaihdettiin maata. Jaahas, Saksan puolelle siis jouduttiin. Toivonkipinä heräsi, kun viimeisiltä asemilta junan kyytiin kapusi melkoinen määrä tummaan pukuun pukeutuneita miehiä ja korkkareihin sonnustautuneita naisia. En siis ehkä ollut matkalla parin sadan ihmisen tuppukylään.

Rosenheim paljastui oikeinkin ihanaksi kaupungiksi. Historiaa huokuvan vanhan kaupungin idyllisyys teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, ja kyllähän se shoppailukatukin miellytti.

Maalaismarkkinat 1800-luvun tunnelmissa kruunasivat päivän. Harmi, että olin maksanut lounaastani juuri reilut 5 euroa, markkinoilla olisin saanut mahani täyteen ilmaiseksi, kun saksalaismummo toisensa perään tyrkytti maisteltavaksi leipää, juustoa, omenaa, croissantia, munkkia, olutta ja maitoa. Myytävien tuotteiden hinnatkaan eivät tosin verottaneet opiskelijan ohutta lompakkoa liiaksi. Reilun kokoisesta itseleivotusta leivästä joutui pulittamaan pari euroa ja lasillisesta jääkylmää maitoa pääsi nauttimaan 40 sentillä. Auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta ja hikipisaroiden valuessa pitkin selkää kulautin lasillisen vasikkamaisesti kurkusta ykkösellä alas. Ah, täydellisintä maitoa ikinä!

Hikipisaroista pääsin nauttimaan myös seuraavana päivänä, kun vuorossa oli elämäni ensimmäinen puolimarathon. H-hetken lähestyessä 21 kilometrin juokseminen tuntui aina vain epätoivoisemmalta. Juokseminen täällä ei nimittäin ollut kulkenut toivotulla tavalla. Täytyi vain toivoa, että viimeisin avaava treeni ja markkinoilta ostettu taivaallinen leipä olisivat tuottaneet tulosta.

Lauantaina juoksu kuitenkin tuntui yllättävän hyvältä, askel oli kevyt ja pari kertaa juoksulenkillä pyörähtänyt nilkkakaan ei vaivannut liiaksi. Liekö syynä hyvään juoksuun sitten ollut kuuluisa ”sinähän, ripakinttu-ukko, et minun ohi mene” -efekti, edellisenä päivänä nautittu muutama leipäpalanen vai puhdas sattuma, sitä en tiedä, mutta on se kumma, että tällaisestäkin lauhkeasta lampaasta löytyy taistelijan luonnetta.

Tässä kohtaa oli vielä ihan tuore olo, takana 100m!

Viikon kuluttua tästä alkoi jo koulukin, ja miten sen nyt sanoisi, aikamoinen shokkihan se ensimmäinen luento oli. Vaikka differentiaaliyhtälöt ovat minulle jotakuinkin entuudestaan tuttuja, alkoi paniikki hiipiä siinä vaiheessa, kun tekstiä oli kahden taulullisen verran ja minä olin päässyt muistiinpanoissani ensimmäisen taulun puoleen väliin. Nekin vähäiset muistiinpanot olivat puutteelliset, koska noin joka kolmannesta sanasta oli mahdotonta saada selvää. Puhetta en edes yrittänyt ymmärtää, sen verran ronskilta luennoitsijan tirolilainen korostus oli kuulostanut alkusanoissa.

Alkushokista toivottuani olen pikkuhiljaa tottunut luennoitsijoiden puhetyyliin ja käsialaakin olen oppinut suurin piirtein tulkitsemaan. Ainut huolestuttava asia on tällä hetkellä proseminaarit (hieno sana, mutta ihan tavalliset laskuharjoitukset ovat kyseessä). Nämä proseminaarit ovat täällä interaktiivisempia verrattuna meidän laitoksen laskareihin, ja niistä jaetaan opintopisteet erikseen luentokurssista. Siellä pitäisi siis saada suunsa auki, ja saksan kielellä esiintyminen matemaattisia kiemuroita taululle piirrellen kuulostaa tällä hetkellä painajaiselta. Topologian laskaritilaisuudet tuntuvat tällä hetkellä lastenleikiltä. Pitäneekin ruveta kantamaan taskumattia matkassa siltä varalta, että luokan edestä kajahtaa ilmoille ”Hännäh Tsoronien, machen Sie bitte das näcste Übung” tai vastaava kehotus saapumaan luokan eteen ja ratkaisemaan tehtävä.

No ei vaineskaan, kyllä sitä on inhottavammistakin tilanteista selvitty ilman rohkaisuryyppyjä. Yliopiston kirjaston kopiohuoneesta en nimittäin löytänyt mitään, minkä avulla olisi päässyt todellisuutta pakoon. Minun ei olisi ehkä tarvinut luottaa niin lujasti ongelmanratkaisukykyyni, vaikka oikea tekniikan ihmelapsi olenkin. Olin nimittäin varsin nöyrää tyttöä siinä kohtaa, kun kopiokone piipittää rennon tasaisesti niin, että koko talo raikaa. Ei tainnut olla oikea kortti, jonka koneeseen työnsin, hehe! Tästä eteenpäin voisi harkita käyttöohjeiden lukemista tai edes ohjeissa olevien kuvien katsomista…

Pari viikkoa olen nyt pyörinyt aika tiiviisti vaihtaririennoissa mukana, ja vaihtariporukastamme onkin muotoutumassa varsin tiivis rypäs. Olemme käyneet yhdessä ottamassa ensikosketusta lumeen noin 2500 metrin korkeudessa Hintertuxissa ja valloittamassa Innsbruckin pohjoispuolella olevan Arzler Alm -vuoren. Tirolilaista herkkuruokaa, Spätzleä, kävimme myös maistelemassa, eikä Innsbruckin yöelämäkään ole meiltä jäänyt testaamatta!

500m ylempänä oli lunta! 8)

 

Ekat vaihtaripirskeet, hihhi! 🙂

Perjantaina söimme yhdessä maittavan thai-päivällisen, jonka thaimaalainen vaihtarimme meille kokkasi. Saimme nautiskella niin punan poskille ja hikikarpalot otsalle kirvoittavista keitoista kuin maukkaasta currykookoskanasta ja jasmiiniriisistä.

Ota nyt se kuva, että päästään syömää!

Toisinaan sitä toivosi, että itselläänkin pysyisi keittokauha kädessä sen verran, että keittiö ei olisi aina täynnä savua, kun käytän liettä. Pari viikkoa sitten opin toki käyttämään liesituuletinta, joka on hieman poistanut savuongelmaa. Keittiö ei tarvitse enää tunnin tehotuuletusta kokkaukseni jälkeen…

Kuinka ollakaan, tuli nälkä, kun ruuasta satuili. Nyt patonki uuniin ja numeerisen matematiikan pariin!

Psst, koittakaahan pitää ne monsuunisateet siellä Suomessa, mulla jäi nimittäin kumpparit ja kurahousut kotiin!

Hanna

Dutch mami & papi

Edellisellä viikolla 25e:llä matkaan tarttunut lippu ESN:n (Erasmus student network) Introduction weekiin neuvoi saapumaan Neude nimiselle aukiolle ruman sammakko/jänis/hirvi -patsaan (eläimen malli riippuu katsojan mielipiteestä) lähettyville kuudelta etsimään ryhmää 15. Aukiolla 200 lipun lunastanutta vaihtaria jaettiin kymmenen hengen ryhmiin ja jokainen ryhmä sai itselleen hollantilaisen ”isän” ja ”äidin”, ryhmän 15 tapauksessa paikalliset (loppuviikon nimillä papi & mami kulkeneet) opiskelijat Rob ja Rolf. Kohti viikon ensimmäistä ohjelmaa, ”vanhempien” loihtimaa illallista, pääsimme lähtemään vasta seitsemän jälkeen viimeisten ollessa ”hiukan” aikataulusta jäljessä. Eri kulttuurien toisistaan poikkeava käsitys siitä, kuinka monta minuuttia ennen tai jälkeen annetun alkamisajan on sopivaa tulla paikalle, ilmeni läpi koko viikon samaisena odotteluna.

Jokainen saa itse päättää mikä tämä on!

Matkalla ”Äiskän” luo selvisi, etteivät vanhempamme olleet edes miettineet ruokaa mitenkään, vaan menimme yhdessä kauppaan ja halutessamme jotain hollantilaista päätyivät R&R yksissä tuumin tarjoamaan meille lettuja. Lettuja. Kassalla ostoskorista löytyi lettutarvikkeiden sijaan ”lisää vain maito ja munat” -valmispaketteja, siirappia, juustoa, pekonia ja 2 koria kaljaa.

Äiskämme asuu muutaman kaverinsa kanssa yhden asukkaan isän omistamassa huoneistossa aivan Utrechtin keskustassa. Kämppä oli varsinainen poikamiesboksien esikuva: alastomien naisten kuvilla sisustetussa asunnossa pidetään kenkiä jalassa ja noin 2 neliömetrin kokoista sisäpihaa/terassia komisti 11 tyhjennettyä kaljakoria. Jokainen on kuulemma tervetullut punkkaamaan olohuoneeseen milloin vain ja joka torstaina Tivolissa pidettävien opiskelijabileiden etkot sijaitsevat myös kyseisessä poikamiesboksissa.

Ultimate peniksenjatke!

Eka erä lettuja oli vihdoin valmis. Luonnollisesti ne olivat makeita ja juusto + pekoni -täytteisiä olisi luvassa vasta myöhemmin. Onneksi lettuja riitti tyttöjen nirsoillessa ja noin 11 letun jälkeen alkoi nälästä johtunut heikotus helpottaa. Vanhempamme vakuuttelivat hollantilaisen ruuan olevan aina samaa luokkaa. Lounaaksi leipää juustolla ja päivälliseksi lettuja – millä nämä ihmiset pysyvät hengissä? Energiankulutuksen pitäisi käsittääkseni kuitenkin olla keskimääräistä korkeampi kaikkien huudattaessa pyörää päivät pitkät. Lettujen ja oluiden loppuessa sijainti vaihtui baariin, jossa oli ryhmien välinen pubivisa. Emme kuitenkaan pärjänneet muutaman tiimiläisen wikipediahuijauksista huolimatta.

Lauantain veneretki

Tiistaina jatkuivat jälleen luennot ja iltapäivällä odotti toinen erä Dynamical Systemsiä vastaan. Asiat eivät kuitenkaan tuntuneet selkiytyneen – päinvastoin; en pysynyt alkuunkaan perässä. Alan pikkuhiljaa tietää, minkä kurssin tiputan pois (en osannut päättää, joten otin vähän liikaa) ja kertoessani tämän kurssikavereilleni sain kuulla myös muiden pohtivan samaa. Illalla ohjelmassa oli bilistä varustettuna ilmaisilla juomilla. Hämmennyksekseni sain huomata muiden olevan aivan kädettömiä pelissä. Itse en osaa yhtään pelata, mutta voittaminen oli helppoa, kun muut eivät edes osuneet palloon.

Keskiviikkona ohjelmassa olleet baarissa tarjottava illallinen, tanssipaja ja pyöräpaja eivät houkutelleet, joten päivän luennoilla levättyäni odotti torstaina pub crawl! Ryömimistä ei kuitenkaan tarvinnut liioin harrastaa baarien ja samalla tarjottujen juomien lukumäärän ollessa neljä. Lyhyehkön kierroksen jälkeen loppuilta kului aiemmin mainituissa Tivolin joka torstai järjestettävissä opiskelijabileissä. Jonkinlaisella opiskelijakortilla tarjottava ilmainen sisäänpääsy houkuttelee ilmeisesti viikosta toiseen paikalle runsaasti opiskelijoita jonon ollessa noin tunnin ‘pituinen’.

Matkalla Amsterdamin luennolle

Kunnialla loppuun suoritetun rymyviikon jälkeen pehmeän laskun arkeen tarjosi perjantaina laitoksen kattoterassilla vaihtareille ja uusille maisterivaiheen opiskelijoille pidetyt grillibileet. Ensimmäistä kertaa reissun aikana tarjottu ruoka oli tyydyttävää, itseasiassa tällä kertaa jopa loistavaa! Viiden ainejärjestöaktiivin käännellessä grilleissä kanafileitä, jauhelihapihvejä ja vartaita tarjottiin lisukepöydässä lukuisia eri salaatteja ja leipiä kastikkeineen ja maustevoineen. Baaritiskiltä perus-Grolschin irrotessa 70snt:llä ”joutui” erikoisoluista maksamaan enimmillään 1,5e. Bileissä oli myös ensikertaa tilaisuus liittyä periaatteessa kaikki Graduate School of Natural Sciences:n linjat kattavaan A-eskwadraat -ainejärjestöön. Suomalaisista tavoista poiketen järjestö pääsee jäsenmaksuilla jo lähes kuuhun asti kandivaiheen opiskelijoiden lompakon ohetessa 30e:llä ja maisterivaiheen 10e:llä. Vaihtareiden upotessa jälkimmäiseen kategoriaan liittyminen oli kuitenkin lähes väistämätöntä bileiden ajan voimassa olleen tarjouksen seurauksena: liity, niin saat 10 kaljaa!

Domtoren, 112,5 metriä

Perjantaista selvittyäni oli viikonloppu pyhitettävä laskareille ja liikunnalle. Edes kavereiden kutsut Amserdamin pub crawlille eivät hetkauttaneet. Sain muuten vihdoin hollantilaisen pankkitilin auki + tiliä tottelevan kortin. Kaikki hollantilaiset kortit on myös varustettu sähköisen maksamisen välineellä, Chipknipillä. Kortti tekee elämästä huomattavasti helpompaa, kun ruokakaupassa ei tarvitse enää maksaa käteisellä, ja Chipknip huolehtii maksuista niin kahviautomaateissa, kirjastossa tulostettaessa kuin yliopiston ruokalassakin painamalla päätteessä ”OK”.

P.S. Ensimmäinen Suomenvieras varasi jo lennot! 🙂