Aseet puhuvat

Donald Trump hamuaa lisäresursseja Yhdysvaltojen armeijalle. Vladimir Putin sai tahtonsa läpi jo yli kymmenen vuotta sitten. Sen jälkeen Venäjän armeijaan on panostettu satoja miljardeja ruplia. Sotilasmenoihin törsäämisellä on kaksi tavoitetta: lisätä presidentin suosiota kotimaassa ja hankkia arvostusta ja kunnioitusta kansainvälisesti. Toimivatko nykymaailmassa edelleenkin näin yksinkertaiset opit. Siltä näyttää. Valitettavasti.

Suurvallan tuntomerkkinä ovat suuret sotilasmenot. Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä kattavat koko maailman sotilasmenoista yli puolet. Suhteellisestikin laskien Yhdysvallat ja Venäjä pistävät rahojaan puolustukseen enemmän kuin esimerkiksi Suomi. Ikään kuin suuri maa olisi enemmän vaarassa tulla hyökkäyksen kohteeksi kuin pieni maa. Mieleen hiipii ajatus siitä, että suurvaltojen armeija ei olekaan tarkoitettu pelkästään puolustamaan maan rajoja, vaan valvomaan maan etuja myös rajojen ulkopuolella.

Kun Putin tuli valtaan vuonna 2012, takana oli kaoottinen 90-luku, jolloin Venäjästä tuli demokratiaa ja markkinataloutta huonolla menestyksellä harjoitteleva villi länsi. Samaan aikaan se sai kokea kansainvälisissä neuvottelupöydissä nöyryytyksen toisensa perään. Vaikka rahareikiä oli paljon muitakin, Putin rupesi varustamaan ja kehittämään myös armeijaa. Upseerien palkkoja nostettiin ja määrää lisättiin, uusien aseiden kehittelyyn pistettiin vauhtia. Tulokset tiedämme. Venäjän armeija on iskukykyinen ja se on toiseksi suurin aseiden viejä maailmassa.

On ollut ikävä nähdä, että voimakas armeija on maailmassa edelleen pätevä keino saada sananvaltaa. Tällä hetkellä Venäjää kuunnellaan aivan toisella tavalla kuin 90-luvulla. Suurvallat ostavat armeijallaan myös erioikeuden olla noudattamatta kansainälistä oikeutta. Ja sehän meidän pienten valtioiden edustajien mielestä on aivan väärin.

Toki suurten maiden johtajat joutuvat perustelemaan armeijan kalliita operaatioita omille kansalaisilleen. Syyrian sotimista kaikki venäläiset eivät koe perusteltuna, eivätkä kaikki yhdysvaltalaisetkaan näe tarpeelliseksi sijoittaa verovaroja hyökkäyksiin vierailla mantereilla. Manöövereiden puolustamiseksi tarvitaan laaja ja tehokas propagandakoneisto, mutta siihen on molemmissa maissa varauduttu hyvin. Vaikka maat ovat mediailmastoltaan hyvin erilaisia, kummankaan maan presidentti ei voi menestyä, jos selvä enemmistö kansalaisista ei seiso sotilasmenojen takana.

Venäjällä sotilasmenojen kasvattamista oli helppo perustella silloin kuin NATO laajentui Venäjän naapuriin, olihan venäläiset opetettu pelkäämään sitä. Nyt tilanteeseen on jo totuttu ja tämä argumentti ei toimi enää niin hyvin. Yhdysvalloissa suuria sotilasmenoja ovat puolustamassa myös alan teollisuus. Vaikka Venäjällä tilanne on erilainen, ei presidentin tarvitse olla sielläkään yksin selittämässä sotilasmenojen välttämättömyyttä.

Jos suurvallat näkevät, että ylimitoitettu armeija ydinvoimineen ja muine superaseineen lisää niiden painoarvoa maailmanpolitiikassa, sama ei päde pieniin maihin. Pienille kansakunnille armeija on puolustamista varten. Kansainvälinen arvostus hankitaan muilla keinooilla: hyvin toimivalla yhteiskunnalla, vakaalla taloudella ja taitavalla diplomatialla.

2 thoughts on “Aseet puhuvat

  1. Arto,

    on olemassa myös sellaisia pieniä maita kuin Tanska, joiden mielestä osallistuminen kansainvälisiin toimintoihin YK:n, Naton tai erikseen kerättävän liittouman asioilla on hyvä tapa hankkia kansainvälistä arvostusta. USA ajoi aikoinaan samaa linjaa – ei siis puolustuskykyä – Baltian maille.

    • Olet oikeassa. Oikeastaan Suomikin saa kansainvälistä arvostusta osallistumalla rauhanturvatoimiin ja rauhanvälitykseen.

Vastaa käyttäjälle Arto Mustajoki Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.