Edelliseen blogin aihe ei ole jättänyt minua rauhaan. Lisäpontta sen pohtimiseen on antanut Suomalaisen Tiedeakateiman COVID-19-työryhmä, jossa mietimme keinoja, jotka auttaisivat Suomen selviämään tulevista kriiseistä mahdollisimman hyvin. Viestinnällä on siinä keskeinen rooli. Siksi käännyin Tiede- ja tutkimusviestijät -FB-ryhmän jäsenten puoleen ja kysyin heidän kommenttejaan ja ideoitaan. Vastauksia tuli yli 50. Julkaisen yhden niistä kirjoiittajan luvalla, koska siinä peilataan monipuolisesti koko ongelman ydintä. Kirjoittaja on tiedetoimittaja Jarmo Korteniemi, joka on pohjakoulutukseltaan tähtitieteilijä. Hän on myös Tiedetoimittajain liiton hallituksen jäsen.
”Nyt ollaan tiedeviestinnän suurten peruskysymysten äärellä. Kommentoin laveasti ja yleisluontoisesti.
Optimitilanne: Välitettävä tieto on varmaa, kattavaa ja vakuuttavaa, ja kaikki asiantuntijat ovat samaa mieltä sekä faktoista että tarvittavista toimenpiteistä. Viestintä toimii yhtenäisesti ja mediat raportoivat asian eteenpäin hätiköimättä, kattavasti, ymmärtäen asian kokonaisuuden. Vastaanottajan on myös helppo omaksua viesti, vaikka maailmankatsomus olisikin sen kanssa ristiriidassa.
Tapahtuuko mitään noista kuitenkaan ikinä oikeassa maailmassa?
– Tieto muuttuu kriisin edetessä. Se vähentää uskottavuutta sellaisten silmissä, jotka ovat jo lähtökohtaisesti kriittisiä vastaanottajia. ”Ensin sanottiin noin ja nyt näin, ei ne tiedä.”
– Tutkimustieto etenee kiistelyllä, käyttäen hyväksi todennäköisyyksiä ja hyväksyen epävarmuudet. Heille, jotka tuon ymmärtävät, konsensus voi olla automaattisesti epäilyttävää vääristelyä, soraäänien hiljentämistä. Heille taas, jotka eivät tieteen toiminnasta tiedä, kiistely ja epävarmuus ovat osoitus siitä ettei kannata kuunnella ”kun eihän ne taaskaan tiedä, noi on vain mielipiteitä”.
– Kaikkia asiantuntijoita on mahdotonta ottaa mukaan. Tällöin säröääniä kuuluu täysin varmasti, jahka ihmiset pääsevät tutkimaan jaettua (ja usein medioiden jo osaamattomasti pureksimaa) tietoa ja tekemään omia päätelmiään. Viimeistään ne ehdotetut toimenpiteet tuottavat eripuraa, kun painotetaan eri asioita.
– Asiantuntijuus on aina iso ongelma. Mennäänkö kokemuksella vai tiedolla? Kuka on uskottava lähde eri ihmisten mielestä? Onko se tutkija, viranomainen, kaveri tai tuttu, tai ehkä hengellinen johtaja? Näitä kaiken tason tyypejä pitäisi saada mukaan, jos halutaan viestiä luotettavasti kaikille ryhmille.
– Kuka kertoo sen viestin? Ei välttämättä aina itse se asiantuntija. Yhdelle uskottavin on vähän sitä sun tätä tutkinut emeritusproffa, toiselle kelpaa vain hyvin kapean alan erikoistutkija, kolmannelle käy viranomainen, jollekulle menee parhaiten päähän presidentin tai kuuluisuuden neuvot. Ja sitten on niitä, jotka eivät auktoriteetteihin usko, vaan tiedon pitää tulla joltain tutulta. Joillekin tulee suorastaan antabusreaktio siitä kun poliittisia toimia johtaa väärä puolue ja mukamas kertoo mitä pitäisi tehdä.
– Viimeistäänkin politiikka tulee ongelmaksi. Intressitahot kun käyttävät kriisejä hanakasti oman viestinsä edistämiseen. Melkein viesti kuin viesti on siis vääristeltävissä potentiaaliseksi aseeksi – joko lähettäjäänsä tai jotakuta muuta vastaan.
– Ihminen blokkaa helposti minkä tahansa viestin, jonka hän tulkitsee olevan ristiriidassa oman maailmankuvansa kanssa.
”Ratkaisu”keinoja:
– Parasta on antaa tieto selvästi ja kattavasti, jotta jää mahdollisimman vähän epäselvyyttä. Mutta niin ymmärrettävästi että viesti menee perille. Ongelmaksi tulee toisen käden tieto, eli se, kun mediat, bloggarit, somevaikuttajat, ja oman elämänsä Einsteinit alkavat pureksia annettua infoa.
– Perusteluiden ja toiminnan tulee olla mahdollisimman helposti arkijärjellä pääteltyä. Viestiä valmisteltaessa kannattaa käydä läpi sanottavaansa lukien sitä kuin piru raamattua – pahimman mahdollisen vääristelijän silmin. Ja pohdittava vastauksia tällaisen(kin) kysymyksiin.
– Kriittisen kuulijan vinkkelistä pienikin ylimielisyys, alentuvuus ja ylhäältä tulleet käskyt / ohjeet ovat epäilyttäviä, ja niitä vastaan taistellaan. Vaikka henki menis. Eli norsunluutornista pois.
– Jos kriisi ei ole ainutkertainen, voi yrittää etsiä viestijätiimiin joku joka puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä siitä mitä tämä kaikki tarkoittaa pienen ihmisen kannalta. Sekä hyvässä että pahassa.
– Lateraalinen ja omassa kehyksessä uskottava tiedonvälitys toimii paremmin kaikille ryhmille. Varmuusvarastossa olisi siksi hyvä olla tuhansia ohjelmoitavia vertaisviestijöitä, jotka otetaan kriisin tullen naftaliinista ja mobilisoidaan. Heh.
– Täytyy identifioida hyvissä ajoin etukäteen ne (riittävän merkittävät) marginaaliryhmät, jotka tulevat tarvitsemaan jotain poikkeavaa viestintää. Viesti täytyy kohdentaa heille tarkkaan harkitulla tasolla ja tyylillä, niin että he sen ymmärtävät ja omaksuvat. Tämä vaatii tietystikin normista poikkeavan viestijätahon – jonkun, joka ymmärtää juuri tuon tietyn erillisryhmän kulttuuria ja viestintää. Ei niin että joku normiviestijä yrittää samaistua.
– Täytyy hyväksyä, ettei viestillä tavoiteta kaikkia eikä kaikkia tavoitettuja tulla vakuuttamaan asiasta. Siihen kannattaa kuitenkin tähdätä, että aiemmin kovaäänisimmäksi ja sitä myötä vaikutusvaltaiseksi osoittautunut sakki saadaan edes jollain tasolla vakuutettua. Näin vältetään ettei misinformaation keskeltä nouse jotain messiashahmoa, joka saa pöljyyksillään pudotettua sopulilaumoja kielekkeeltä.
Ja lopulta, Wiion lakien mukaan, viestintä menee kuitenkin mönkään… 
”
”
Mitä mieltä olet viestimisen ja keskustelun välisestä suhteesta? Esim. ebolakriisissä todettiin toistuvasti, että ainoastaan yhteisöjen itsensä organisoima responssi sai kriisin talttumaan, ja tästä on ollut jatkuvasti myös koronakriisin tapauksessa puhetta – vähemmän Suomessa, tosin, kenties johtuen enemmän keskushallintojohtoiseen organisoitumiseen tottumisesta?
Kiitos kommentistasi. Suomi on varmaan aika paljon erilainen maa kuin ne maat, joissa ebola oli ongelma. Suomessa yhteisöillä on varmasti ollut suuri merkitys maahanmuuttajien keskuudessa. Sana menee paremmin perille, kun sen kertoo oma uskottu henkilö kuin viranomainen.