Pitkät lennot on kiintoisa rusettiluistelun muoto. Et voi valita naapuriasi, jonka vieressä vietät seitsemän tuntia elämästäsi. Kun olin lentämässä New Yorkiin, huomasin istuvani miellyttävän tuntuisen kolmikymppisen miehen vieressä, joka vaikutti jotenkin venäläiseltä. Niin hän olikin: Kanadassa asuva Krimin venäläinen. Kun tämä kävi ilmi, arvasin, että matkasta tulee kiintoisa.
Viktor oli käynyt Krimillä tapaamassa tyttöystäväänsä ja perhettään ja palasi nyt Kanadaan, jossa oli asunut kolmisen vuotta. Kysyn heti, millainen tunnelma Krimillä oli. Viktor vastaa painokkaasti, että asiat ovat nyt hyvin. Ihmiset uskovat tulevaisuuteen. Puolen vuoden aikana niemimaan infrastruktuuriin on pistetty viisi kertaa enemmän rahaa kuin edellisenä 20 vuotena.
En ryhdy kyseenalaistamaan tietoja, vaan annan Viktorin puhua. Hän oli ollut katsomassa lentonäytöstä. Upeita uusia koneita, sellaisia joita ei ole missään muualla maailmassa. Sevastopolissa Viktor oli nähnyt tuliteriä sota-aluksia, viimeisintä tekniikkaa. Hänen äänestään kuulsi läpi ylpeys. Maailma on sellainen, että heikkoja ei oteta todesta, heitä sorretaan, Viktor toteaa ja jatkaa: jos Venäjä olisi ollut 20 vuotta sitten voimakkaampi, entisessä Jugoslaviassa ei olisi tapahtunut sitä mikä tapahtui.
Viktor kysyy yllättäen, millainen elintaso Suomessa on verrattuna Venäjään, samanlainenko? Vastaan hieman hämilläni, että Suomessa elintaso jakautunut tasaisemmin kansalaisten kesken, mutta Venäjällä on enemmän upporikkaita. Viktor tuo esiin parhaat puolensa kommentoimalla, että Suomessa asiat ovat siis hyvin. Sitten hän pilaa tunnelman sanomalla, että muissa Pohjoismaissa elintaso on korkeampi. Sitä suomalainen ei halua kuulla, vaikka se pitää paikkansa.
Taas hän pääsee yllättämään, kun kysyy, uskonko Jumalaan. Mitä siihen osaa sanoa, 10 kilometrin korkeudessa, työmatkalla, ajatukset seuraavan päivän konferenssissa. Aloitan kaukaa kertomalla, että isäni oli luterilainen pappi. Siihen hän heti: minäkin olen uskovainen. On muista, mitä loppujen lopuksi vastasin kysymykseen, vai vastasinko ollenkaan.
Viktor kaivaa taskustaan tyttöystävänsä kuvan ja kysyy, eikö hän olekin kaunis. Vastaan niin kuin tällaisessa tilanteessa pitää vastata: onko hän, todella kaunis – enkä joudu yhtään valehtelemaan. Viktor jatkaa: slaavilaiset naiset ovat kaikki hyvin kauniita, niin monet sanovat. En käy inttämään, että kyllä suomalaisetkin.
Viktor sanoo vakavalla äänellä, että elämässä on tärkeää pystyä olemaan sujut itsensä kanssa. On tehtävä hyviä asioita. Se on tärkeämpää kuin menestys. Mieleeni tulevat kyselyt, joiden mukaan Venäjällä ihmiset arvostavat keskimäärin enemmän vaurautta ja menestystä kuin Suomessa.
Kun Viktor, itsekin alun perin filologi, kysyy, miksi olen ruvennut lukemaan venäjää, joudun taas kerran kertomaan tositarinan siitä, että se oli protesti vanhempiani kohtaan seudulla, jossa kukaan ei osannut venäjää ja kaikki vihasit venäläisiä. Hänen on vaikea ymmärtää, miksi venäläisiä vihataan, vaikka Viktor on hyvin perillä Suomen historiasta. Hän jopa tietää, että autonomian aika oli Suomelle tärkeä vaihe kohti itsenäisyyttä. Kyllä, kyllä, mutta suomalaiset eivät voi unohtaa, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja halusi vallata sen. Tähän Viktor ei sano mitään. Monilta venäläisiltä puuttuu täysin kyky nähdä asioita muiden kantilta. Tämä on yleisinhimillinen piirre. Sen huomaa erityisen hyvin muissa ihmisissä, huonommin itsessään.
Keskustelu kääntyy tietysti Ukrainaan. Viktor muuttuu surulliseksi. Hän valittaa, että Ukraina on sössinyt kaiken. Taas hän näkee kaiken sotilaallisen voiman näkökulmasta. Ukrainalla oli hyvä armeija, mutta kenraalit möivät aseet ja pistivät rahat omaan taskuunsa. Itse olisin antanut toisia esimerkkejä asioiden sössimisestä. Viktor korostaa, että ukrainalaiset ovat venäläisten veljiä. Tasavertaisia veljiä vai pikkuveljiä, tekee mieli kysyä, mutta en kysy.
Viktor sanoo viihtyvänsä Kanadassa, mutta ei voisi asua Yhdysvalloissa. Tässä mielipiteemme käyvät yksiin: en minäkään.
Sitten kun olen päässyt koneista maankamaralle ja olen taksissa matkalla Los Angelesin kentältä yliopiston vierashuoneelle, kuulen kuljettajan puhuvan kännykkäänsä venäjää. Niinpä tietysti. Insinööri Armeniasta. Kaksi poikaa valmistunut LA:n huippuyliopistosta UCLAsta. Taas sattumalta valikoitunut informantti, jolla on omat mielipiteensä Venäjän tapahtumista.
Niitä ei tarvitse kaivaa esiin. ”En jaksa innostua nykytouhusta yhtään. Neuvostoliitossa asiat olivat hyvin. Nyt on yhtä kaaosta”. Sitten tulee varma mielipide: ”Venäjä ei ole antanut maailmalle ei kerrassaan mitään. Näin lehdessä venäläisen ja ukrainalaisen nuoren halailevan toisiaan. Niilläkin oli amerikkalaiset farkut. Ainoa, mitä venäläisillä on omaa, on klassiset kirjailijat ja säveltäjät – ja nekin kävivät Euroopasta hakemassa vaikutteensa.”