EU:n komissio on joulukuussa 2016 antanut rahanperusrikoksia koskevan direktiiviehdotuksen (COM(2016) 826 final), jonka tarkoituksena on yhtenäistää rahanpesun rikosoikeudellista sääntelyä EU:n piirissä ja erityisesti tilkitä rahanpesurikossääntelyn aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia sen varmistamiseksi, että terrorismia voidaan ehkäistä ennalta.

Komission mukaan terrorismirikoksia rahoitetaan usein muun rikollisuuden rikoshyödyillä. Rahanpesurikosten torjunta tähtää siten terrorismirikosten, mutta myös muun järjestäytyneen rikollisuuden ehkäisyyn.

On sinänsä hyviä perusteita koota kansainvälisen tason hajanaista rahanpesusääntelyä yhteen instrumenttiin ja käyttää EU:n direktiiviä tässä välineenä. Rahanpesussa FATF:n suosituksilla on suuri merkitys, sillä ne ovat lähes tosiasiallisesti pakottavaa oikeutta.

Komission direktiiviehdotuksessa otetaan lähtökohdaksi Varsovan yleissopimuksen velvoitteiden mukainen vähimmäisharmonisointi. Tästä tasosta on menty pidemmälle ainoastaan, kun tästä voidaan odottaa hyötyä rajat ylittävälle yhteistyölle.

Komission direktiiviehdotus poikkeaa aikaisemmista sääntelyinstrumenteista siinä, ettei se sisällä turvalausekkeita, vaan jäsenvaltio joutuu toimeenpanemaan direktiivin velvoitteet silloinkin, kun se edellyttää kajoamista kansallisen sääntelyn perusratkaisuihin. Kaikesta näkee, että nyt ollaan tosissaan eikä kansallisiin joustoihin suhtauduta suopeasti.

Periaatteelliselta kannalta erityisen merkittävä asia on niin sanottu itsepesun kriminalisointi. Se tulisi direktiiviehdotuksen mukaan toteuttaa ilman rajoituksia niissä tilanteissa, jotka kuuluvat direktiivin piiriin.

Suomessa on perinteisesti katsottu, että jos rikoksentekijä on osallinen esirikokseen, kuten huumausainerikokseen, häntä ei voida tuomita rahanpesusta, jos hän pesee tällä huumausainerikoksella saatuja varoja. Suomen rikoslainopissa näkyy saksalainen vaikutus. Saksassa ajatellaan edelleen samoin. Rahanpesusääntely on puolestaan kotoisin uudelta mantereelta, jossa se on ollut keino vastustaa mafioiden huumebisneksiä.

Kysymys itsepesun rangaistavuudesta on puhuttanut Suomessa paljon. Ensimmäinen asiaa käsitellyt professori Jussi Tapanin vetämä työryhmä oli päätynyt siihen, ettei itsepesun kriminalisointia voida lainkaan meille esittää. Ks. Oikeusministeriön työryhmämietintö 2010:27. Työryhmä totesi yksimielisesti, että rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momenttia ei ole syytä muuttaa. Työryhmän mukaan itsepesun kriminalisointi olisi kyseenalaista kriminalisointiperiaatteiden ja vakiintuneen rikosoikeudellisen ajattelun kannalta. Työryhmä piti selvänä, että kriminalisointiperiaatteet nimenomaan voivat olla rahanpesua koskevien kansainvälisten sopimusten (kuten muitakin rikoksia koskevien kansainvälisten sopimusten) turvalausekkeissa tarkoitettuja perustuslaillisia tai oikeusjärjestelmän perustavia periaatteita.

Vääntö asiasta ei kuitenkaan vielä tähän pysähtynyt. Ratkaisua lähti hakemaan uusi, entistä arvovaltaisempi työryhmä, jonka puheenjohtajaksi tuli valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen. Tämä niin sanottu itsepesutyöryhmä (sic!) sitten kehitteli muistiossaan sääntelyratkaisun, jonka pohjalta itsepesun kriminalisointi rajoitetusti toteutettiin. Osallistuin myös itse tuon työryhmän toimintaan.

Rajattu itsepesun kriminalisointi toteutettiin rikoslain muutoksella L 187/2012, jossa rajoitussäännökseen lisättiin toinen virke.

RL 32:11.1
Tässä luvussa tarkoitetusta rikoksesta ei tuomita henkilöä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn (esirikos). Henkilö voidaan kuitenkin tuomita 7 §:n mukaisesta rikoksesta, mikäli rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta.
…

Säännöksen alkuosa ilmaisee periaatteen, ettei itsepesu on rangaistavaa, kun taas loppuosassa ilmenee hallittu poikkeus: vähäinen osallisuus rangaistavaan esirikokseen ei aina vapautakaan rangaistusvastuusta rahanpesurikoksen osalta. Poikkeus koskee ainoastaan törkeää rahanpesua.

Direktiiviehdotus osuu Suomessa herkkään kohtaan. Asiaa on juuri kahteen kertaan koeponnistettu. Nyt korttitalo uhkaa romahtaa.

Vaikka direktiiviehdotus ei jätä tilaa turvalausekkeille, Sopimus Euroopan unionin toiminnasta artikla 83.3 avaa periaatteessa mahdollisuuden jäsenvaltiolle vetää hätäjarrusta, jolloin asia siirtyisi korkean poliittisen tason jatkokäsittelyyn. Hätäjarrua ei liene koskaan vielä käytetty. Silti se antaa tietyn neuvotteluvaltin silloin, jos esitetty lainsäädäntöinstrumentin kohta tuottaisi kohtuuttomia vaikeuksia kansallisen toimeenpanon yhteydessä.

Kysymys on kuitenkin sellaisesta aseesta, jota ei sovi käyttää kuin todellisen hädän uhatessa. Jokainen muistaa, että aikanaan, kun rikosoikeutta lähennettiin puitepäätöksillä, jäsenvaltioilta vaadittiin yksimielisyys. Silloinkaan ei Suomi millään halunnut jäädä yksin jotakin hanketta estämään, vaikka siihen olisi ollut laillinen oikeus. Hätäjarrusta vetäminen on vielä paljon korkeamman kynnyksen takana.

Kuinka vaikeasta asiasta sitten on kysymys? Itsepesutyöryhmä pohdiskeli asiaa mietinnössään (31.5.2011 OM 7/41/2009, s. 4):

“Periaatteessa vastakkain on kaksi lähestymistapaa. Voidaan ensinnäkin lähteä siitä, että järjestäytynyttä rikollisuutta ajatellen kehitellään joustavampia vastuuoppeja ja luovutaan soveltamasta esimerkiksi rikoskonkurrenssin perinteisiä oppeja näissä tilanteissa. Tämä voisi merkitä esimerkiksi sitä, että tekijän rikosvastuu määritellään jonkinlaisen kokonaisarvioinnin perusteella osana laajempaa kokonaisuutta. Vastuuopin väljentäminen merkitsisi, ettei esirikoksen ja jälkiteon suhdetta enää välttämättä ratkaistaisi siten, että rahanpesu nähdään rankaisemattomaksi jälkiteoksi, joka sisältyy esirikokseen. Tässä tilanteessa voitaisiin todeta, että kansallista rikosoikeutta kehitetään joustavasti vastaamaan uusien ilmiöiden edellyttämään sääntelytarpeeseen, eivätkä esimerkiksi rikoskonkurrenssia koskevat kansalliset opit ole esteenä uudentyyppiselle sääntelylle. Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä sovellettaisiin siten ainakin jossain määrin muusta rikosoikeudesta poikkeavia rikosoikeuden yleisiä oppeja.

Toinen vaihtoehto on rakentaa sääntely edelleen sen varaan, että noudatetaan vakiintuneita rikosoikeuden yleisiä periaatteita, eikä sääntelyä siten tietoisesti eriytetä. Työryhmässä on keskusteltu kummastakin vaihtoehdosta, mutta on päädytty siihen, että jälkimmäinen vaihtoehto on edellistä parempi. Koska ei ole ehdottoman välttämätöntä poiketa kansallisen oikeuden perusperiaatteista, on syytä valita vaihtoehto, joka on edelleen näiden mukainen, jos sellainen on löydettävissä.”

Saksan rikoslaissa on omaksuttu vastaava periaate, että osallisuus esirikokseen estää rahanpesurikoksesta tuomitsemisen. Saksassa on kuitenkin tehty mahdolliseksi rangaista esirikokseen osallista tietyin edellytyksin rikoshyödyn “saattamisesta uudelleen kiertoon”. Näin on ikään kuin vahvistettu rahanpesun esirikokseen nähden itsenäisempää luonnetta. Voi arvella, että Saksankin on vaikea hyväksyä esitettyä direktiiviehdotusta sellaisenaan.

Suomen on tietenkin tärkeää tuoda neuvottelupöydissä esille se, että direktiivin toimeenpano tulisi kohtaamaan meillä lainsäädännöllisiä hankaluuksia. Suomi ja Saksa saattavat löytää toisensa, mikä meitä helpottaisi. Suomi erottuu Pohjoismaissa siinä, että meidän rikosoikeudellisessa ajattelussamme saksalaisen doktriinin vaikutus on huomattavin.

Direktiiviehdotus saattaa joka tapauksessa toteutua sellaisessa muodossa, että se edellyttää meillä tavanomaista merkittävämpiä lainsäädäntötoimia. En pitäisi tätä ainoastaan huonona asiana. Kotimainen rahanpesurikoskriminalisointi on tavattoman laaja ja suorastaan hahmoton, koska mikä tahansa rikos voi olla rahanpesurikoksessa esirikoksena. Ei ole järkeä ajatella terrorismin rahoittamista, järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaa, merkittäviä talousrikoksia ja nakkivarkautta ihan samoista lähtökohdista.

Kysymykseen itsepesun kriminalisoinnista tiivistyy kauniisti monta nykyajan rikosoikeuden isoa haastetta. Ollaan jännitekentän keskellä. Joudutaan miettimään sitä, eriytetäänkö terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden rahanpesusääntely muista. Ja jos kansainvälisten ja EU-velvoitteiden vuoksi joudutaan ankaroittamaan ja tehostamaan rahanpesun vastaisia toimia, ehkäpä kansallisesti määrittyvällä puolella voidaan jopa kumota jokin osa. Konkurrenssiopit ynnä muut eivät saa estää uusien rikollisuusilmiöiden tunnistamista.

Järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä itsepesusta puhuminen on usein keinotekoista, sillä itsepesu kuuluu pikemmin yksilötoimijoiden maailmaan. Mutta tuossa yksilötoimijoiden maailmassa itsepesun problematiikka on ennallaan.

Komissio painottaa terrorismin torjuntaa. Mutta terrorismin torjunnan vuoksi ei pitäisi joutua mylläämään koko rahanpesusääntelyä uusiksi. Muuten häntä heiluttaa koiraa. Mutta kyllä koirankin pitää välillä itseään ravistella. Ja kyllä se nakki maistuu koirallekin.

Kimmo Nuotio
rikosoikeuden professori