Helsingin Sanomissa on kirjoitettu viime päivinä ahkerasti yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstön rekrytoinnista. Ei ole yllättävää, että nämä valinnat herättävät keskustelua.
Julkisuudessa ovat saaneet sijaa erityisesti näkemykset, että valinnat eivät kestäisi päivänvaloa ja että suhmurointi erilaisissa “hyvä veli” -verkostoissa olisi kasvava ongelma. Suomen yliopistoissa nopeasti levinneen urapolkurekrytoinnin mallin on joissakin puheenvuoroissa katsottu entisestään pahentaneen tilannetta ja avanneen tilaisuuksia hämärään pelaamiseen.
Jokaisella on tietysti oikeus omaan näkemykseensä. Haluaisin tuoda tähän keskusteluun oman lisäni.
Tehtäväntäyttöprosessi on edelleen suhteellisen säännelty ja strukturoitu. Hallintolain esteellisyysperusteita sovelletaan, joten kenenkään esteellisen ei tulisi voida olla missään vaiheessa suoraan päättämässä rekrytoinnista. Esteellisyys koskee myös osallistumista asian valmisteluun.
Valmisteluryhmään asetetaan normaalitapauksessa viisi professoria, joista yksi toimii puheenjohtajana. Valmisteluryhmään, jonka on hyvä olla monipuolinen, nimitetään kokeneita professoreita. Näkemysten ja taustojen erilaisuus on minusta lähinnä ansio. Ei ole vaarallista, että valmisteluryhmä joutuu muodostamaan näkemystään sopivasti erilaisissa ristipaineissa.
Valmisteluryhmä nimeää kaksi esteetöntä asiantuntijaa, jotka laativat kirjallisen arvion hakijoiden ansioista. Hakuilmoituksessa, joka on julkinen, on ennalta täsmennetty tehtäväntäytössä sovellettavat kriteerit. Opetustaito arvioidaan.
Hakuilmoituksessa tehtävä voidaan toki kuvata niin, että suositaan yhdentyyppistä hakijaa toisen kustannuksella. Hakuilmoituksen laatimisesta vastaa kuitenkin viime kädessä dekaani, jonka oletetaan toimivan neutraalisti ja lähinnä antavan tiedekunnan yleisen edun johtaa toimintaansa. Johonkin tehtävään voidaan vaikka liittää vastuuta englanninkielisestä maisteriohjelmasta tai vastaavasta.
Ainakin omassa tiedekunnassani hakuilmoitusten laatiminen perustuu päälinjoiltaan henkilöstösuunnitelmaan, josta on keskusteltu koko henkilöstön kanssa. Olisi outoa olettaa, että hakuilmoitusten laatimisessa systemaattisesti edistettäisiin joidenkin hakijoiden menestystä.
Dekaanin tehtävänä ei ole säätää yksityiskohdissaan sitä, kuka tulee tiedekuntaan valituksi, vaan dekaanin vastuulla on, että tiedekunnassa on hyvää ja sitoutunutta henkilöstöä eri tehtäviin.
Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on avattu haettavaksi yhteensä kahdeksan tehtävää, jotka jokainen voivat tulla täytetyiksi joko apulaisprofessorin tai professorin tehtävänimikkeellä.
Vaikka apulaisprofessorin tulee läpäistä yksi tai kaksi arviota ennen kuin kutsu professuurin on edessä, kyse on kuitenkin urapolusta: apulaisprofessori ei joudu enää jatkossa kilpailemaan toisia vastaan, vaan hänen edistymistään verrataan niihin kriteereihin, jotka on etappeja varten etukäteen nimenomaan häntä itseään varten vahvistettu. Tiedekunnan tarkoituksena ei varmastikaan voi olla kampittaa ketään. Ajatuksena toki on, että apulaisprofessori täydentää meriittejään sopivalla tavalla tämän “pätevöitymisajan” kuluessa.
Onko urapolku-malli sitten lisännyt suhmurointia? Helsingin yliopistossa tämä malli on vasta otettu käyttöön, joten kokemukset ovat niukat.
Kun valmisteluryhmä ensimmäisen kerran kokoontuu, se keskustelee siitä, tulisiko valinta kohdentaa apulaisprofessori- vai professoritasolle. Oletus on, että tällainen valinta on tehtävissä. Myös dekaania konsultoidaan siinä, onko tiedekunnalla tämän kohdentamisen suhteen näkemyksiä. Itse näkisin, että yleisesti ottaen mitään kovin vahvaa painotusta ei ole tiedekunnan suulla tarpeen esittää.
Sanottuun kahdeksaan tehtävään tuli yhteensä yli 230 hakemusta. Luulisin, että hakijoista selvästi suurin osa tavoittelee erityisesti apulaisprofessorin tasoista tehtävää. Silti tämä ei tarkoita sitä, että pelkästään määrällisellä kriteerillä nuoria hakijoita suosittaisiin.
Yhtä vähän on kyse siitä, että ensisijaisesti katsottaisiin täyteen professuuriin oletetusti kelpoisia hakijoita, ja vasta jos heitä on niukalti, mentäisiin nuorempien puolelle.
Kun aikanaan täytettiin professuureja, hakijoita oli usein vain muutamia ja kilpa käytiin oikeastaan melko puhtaasti “senioriteetin” perusteella. Professuuri oli kuin klubin jäsenyys, ja klubin jäsenet rekrytoivat uudet jäsenet.
Urapolkurekrytointi avaa tämän maailman kilpailulle aivan uudella tavalla. Lupaava nuori tutkija voi haastaa hakukilvassa senioritutkijan. Heitä arvioidaan periaatteessa samoin kriteerein, mutta siten, että uravaihe otetaan huomioon.
Edelleenkään ei pitäisi olla tilaa suhmuroinnille eikä oman ehdokkaan puskemiselle läpi valmisteluryhmässä. Valmisteluryhmä saa aikaisempaa enemmän tilaa arvioida hakijoiden relevantteja ansioita. Valmistelyryhmä hankkii tarvittavat selvitykset ja laatii kirjallisen esityksensä. Myös dekaania konsultoidaan ennen kuin esitys viedään rehtorille päätöksentekoa varten.
Eikö tämä kaikki sitten ole reilua?
Oikeastaan ainoa reiluusongelma tässä rekrytoinnin kilpailun lisäämisessä on, että uudistuksessa on pelisääntöjä muutettu siten, että jonkun henkilön asemaa samalla heikennetään. Jos olisi jatkettu entiseen malliin, joku senioriteetiltaan vahva professuurin hakija olisi tullut valituksi, kun taas nyttemmin on mahdollista, että akateemisesti nuorempi hakija menee edelle.
Isossa kuvassa näkisin kuitenkin, että uuden järjestelmän hyödyt ovat niin ilmeiset, ettei tällä perusteella voi millään arvostella kilpailullisuuden lisäämistä, joka samalla tarjoaa ratkaisun ammattimaisen tutkijanuran ongelmaan. Entisessä maailmassa tutkija kiipesi jäykän tehtävärakenteen portaikossa, eikä esimerkiksi yliopistonlehtorin tehtävästä ollut mitään suoraa väylää professuuriin.
Maailma muuttuu, niin myös rekrytoinnit. Tarvitaan varmasti avointa ja ennakkoluulotonta keskustelua siitä, kuinka uusi järjestelmä saadaan parhaiten toimimaan. Myös valmisteluryhmät joutuvat nyt toimimaan uudessa tilanteessa. Niiden vastuu on entisestään korostunut.
Jos tehtävää hakee useita kymmeniä hakijoita, on minusta yksittäisen hakijan turha odottaa, että juuri hänen asiaansa paneudutaan aivan samaan tapaan kuin silloin, jos hakijoita oli vain muutama. Kun valmisteluryhmä listaa kärkihakijat, se koettaa tunnistaa hakijamassasta kiinnostavimmat hakijat. Tarkempaan arviointiin otetaan vain kärki.
Prosessin jokainen vaihe tähtää siihen, että valituksi tulisi paras. Ihan täyttä varmuutta ei voi koskaan olla siitä, toteutuiko tämä odotus todella.
Kärjen ulkopuolelle voi jäädä valtavan hyviä ja ansioituneita hakijoita. Kun kilpa kovenee, pelin henki täytyy vain hyväksyä.
Kilpailuoikeudella varmistetaan reilua kilpailua markkinoilla esimerkiksi kartelleja ja markkinavoiman väärinkäyttöä vastaan. Kilpailu on nimenomaan lääke suhmurointia vastaan. Miksei se toimisi myös rekrytoinneissa?
Kimmo Nuotio