Millainen on hyvä kuolema?

Tutkimusprojektiani dokumenttielokuvista ja kuolemasta inspiroi lukemani Angela Armstrong-Costnerin artikkeli ”In Morte Media Jubilante” (2001). Hän oli tehnyt etnografisen tutkimuksen syöpäsairaasta naisesta kertovasta dokumenttielokuvasta. Hän haastatteli elokuvaan osallistunutta naista, elokuvan ohjaajaa ja näytti elokuvan joukolle syöpäsairaita potilaita. Huomion kohteena oli elokuvan positiivinen sävy, jossa syöpäsairas näytti voimaantuvan omasta kokemuksestaan ja oppivan hyväksymään oman kuolevaisuutensa.

Elokuvaohjaaja korosti, miten tällainen positiivinen kuva voi auttaa ihmisiä ymmärtämään, miten vaikean diagnoosin kanssa voi elää. Sen sijaan syöpäsairaat eivät kokeneet elokuvaa voimaannuttavaksi vaan ahdistavaksi. Heistä tuntui, ettei elokuva kuvannut todellisia kokemuksia, joihin kuului yhtä lailla väsymys, voimattomuus ja huonovointisuus. Osalle elokuva loi jopa paineita siitä, etteivät he osanneet sairastaa oikein ja suhtautua kuolevaisuuteen oikein. Aloinkin pohtia, voisivatko hyvää tarkoittavat dokumenttielokuvat pahimmillaan tuottaa mielikuvia, että omassa kuolemisessaankin voi epäonnistua, jos ei pysty täyttämään muiden luomia odotuksia siitä, miten ’taistella’ viimeiseen asti ja miten suhtautua kuolemaan positiivisesti ja rakentavasti.

Tämä ajatus vertautui psykologien Ryan Niemiec ja Stefan Schulenbergin kirjoitukseen ”Understanding Death Attitudes” (2011), jossa he jakavat elokuvien tarinat kahteen kategoriaan – kuoleman hyväksymiseen ja kuoleman kieltämiseen. Heidän mielestään elokuvien tulisi kertoa mieluummin tarinoita kuoleman hyväksymisestä, sillä se kannustaisi ihmisiä luomaan positiivisia psykologisia malleja kuolemisesta, kun puolestaan kuoleman kieltämisestä kertovat tarinat voisivat johtaa negatiivisiin tunteisiin. Psykologien mielestä voimaannuttavat tarinat olisivat meille hyödyllisempiä kuin vaikeisiin ja haastaviin tunteisiin liittyvät tarinat. Mietin kuitenkin, johtaako yksinkertaistettu malli yllä mainittujen syöpäpotilaiden tunteisiin epäonnistumisesta. Jos sallimme puhetta ja tarinoita vain positiivisista tunteista, jätämmekö ihmisiä kamppailemaan tunteidensa kanssa yksin, koska he eivät ole onnistuneet saavuttamaan toivottua psykologista suhdetta ”hyvään kuolemaan”?

Reilun sadan dokumenttielokuvan katsomisen ja analysoimisen jälkeen olen todennut, ettei ainakaan elokuvien suhdetta kuolemaan voi jakaa näin yksinkertaisesti hyvän ja huonon kuoleman kertomuksiin. Vaikka joissain elokuvissa rakennetaankin jopa normatiivista kertomusta hyvästä kuolemasta ja pyritään kertomaan, millaisilla vaikkapa meditatiivisilla harjoituksilla voi hyväksyä lähestyvän kuoleman, suurin osa dokumenttielokuvista kertoo hankaluudesta suhtautua omaan kuolevaisuuteensa. Kuolevat päähenkilöt käyvät läpi monia tunteita ilman, että ne etenevät johdonmukaisesti kohti hyväksyntää ja voimaantumista. Sen sijaan elokuvat tuovat esille, miten moninaisia ajatuksia ja tilanteita viimeisiin kuukausiin, viikkoihin ja päiviin sisältyy.

Sen sijaan, että dokumenttielokuvat loisivat ensisijaisesti kuvaa hyvästä kuolemasta, ne opettavat meitä kuolevaisuutemme monitasoisuudesta ja siitä, että tärkeämpää on oppia olemaan ymmärtämään, että monenlaiset reaktiot kuoleman lähestymiseen ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. Toisinaan kuoleminen voi olla jopa sitä, että rakastaa niin paljon elämistä, että siitä luopuminen on tuskaisaa aivan viime sekunteihin asti. Kenties tämä ei kerro siitä, että olisi epäonnistunut tavoittamaan hyvän kuoleman, vaan kenties on onnistunut arvostamaan omaa elämäänsä loppuun saakka. Dokumenttielokuvat opettavatkin, että kenties hyvän kuoleman metsästämisen sijasta meidän tulisi keskittyä siihen, miten ymmärrämme hyvän elämän.

Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela. 2001. ‘In Morte Media Jubilate [1]: An Empirical Study of Cancer-Related Documentary Film’. Mortality 6 (3): 287–305. https://doi.org/10.1080/13576270120082943.

Niemiec, Ryan M., and Stefan E. Schulenberg. 2011. ‘Understanding Death Attitudes: The Integration of Movies, Positive Psychology, and Meaning Management’. Death Studies 35 (5): 387–407. https://doi.org/10.1080/07481187.2010.544517.