Vampyyrien epäterveelliset elämäntavat

Vampyyrit ovat toimineet syntipukkeina monille asioille, mukaan lukien terveyshuolille. Usean maan kansanperinteestä löytyy vampyyrihahmoja, joiden pelättiin nousevan haudoistaan levittämään lisää kuolemaa. Kansanperinteen tutkijat ovat todenneet, että monesti vampyyrit saivat kulkutaudeista syyt niskoilleen.

Myös populaarikulttuuri on yhdistänyt vampyyrit ja virukset toisiinsa. Vampyyrin purema voi tartuttaa epäkuolleisuutta aina ihmiskunnan tuhoon saakka. Esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin 30 Days of Night (2007) ja Priest (2011) kuvaavat väkivaltaista vampyyriepidemian leviämistä ja jäljelle jääneiden tuskaista selviytymistaistelua.

Vertauskuvat infektioista eivät kuitenkaan ole ainoita vampyyrien edustamia terveyshuolia. Yhtä lailla nämä nautintoa etsivät hahmot pohtivat yksilönvapauteen liittyviä ongelmakohtia. Nyky-yhteiskunnassa terveys on henkilökohtaisia projekti, johon ei liity vain sairauksien poissaolo, vaan myös terveelliset ruokailutottumukset, kunnosta huolehtiminen ja paheista pidättäytyminen. Terveelliset valinnat viestivät yksilön kunnollisuudesta ja yhteiskuntakelpoisuudesta. Vampyyrien epäsovinnaiset elämäntavat ovat puolestaan saaneet kyseenalaisen kunnian edustaa itsekkäiden valintojen seurauksia.

Kuva: Vampire Girl by Crycks (Flickr / CC BY 2.0).

Erityisesti 1980-luvun vampyyrielokuvissa alkoi korostua sukupuolitauteihin, huumeiden käyttöön ja addiktioihin liittyvät haasteet. Tuolla vuosikymmenellä alettiin puhua huumeiden vastaisesta sodasta ja huumeet alettiin nähdä keskeisenä yhteiskunnallisena ongelmana. Esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin Lost Boys (1987) ja Near Dark (1987) vertasivat vampyyrejä huumeiden käyttäjiin. Vampirismista tuli addiktio, joka johti erityisesti nuorison kohdalla syrjäytymiseen, jengiytymiseen ja rikolliseen elämään.

Samalla vuosikymmenellä länsimaalaisia puhutti AIDS-kriisi. Vampyyrien saastunut veri alkoi toimia pohjavireenä monessa tarinassa, ja vampyyrien seksuaalinen luonne korosti metaforan toimivuutta. Elokuvassa Bram Stoker’s Dracula (1992) vampyyri on viettelemässä tulevaa rakastajatartaan, kun hän tulee katumapäälle. Hän yrittää estää naista juomasta omaa vertaan todeten, että hänen verensä kiroaisi naisen ikuisiksi ajoiksi. Nainen kuitenkin tekee itse oman valintansa ja juo vampyyrin kirottua verta, mikä korostaa entisestään yksilönvapauteen liittyvää moralisointia.

Teemat ovat tuttuja myös 2000-luvun elokuvissa. Esimerkiksi ruotsalaisessa kauhukomediassa Frostbiten (2006) lääkäri on kehitellyt synteettisiä vampyyripillereitä, jotka joutuvat vääriin käsiin ja päätyvät nuorison juhlissa booliin. Altistuminen huumeelle, johtaa epätoivottuihin reaktioihin, kuten pahoinvointiin, vapinaan, vainoharhaisuuteen, aggressioon ja lopulta kuolemaan. Väkivaltainen ja veren sävyttämä ilta kuvastaa huonon huumekokemuksen puolia kärjistyneellä tavalla.

Tyypillistä näille tarinoille on kuvata ei-toivottuja elämäntapavalintoja ja itsekästä nautinnonhalua negatiivisessa valossa. Vampyyrit kantavat mukanaan hirviön mainetta, joten kun he edustavat terveydellisiä kysymyksiä, usein myös terveyshuolet saavat hirviömäisyyden leiman. Erityisesti nuorisolle suunnatuissa vampyyrikertomuksissa vertauskuvista luodaan opetustarinoita, joilla kannustetaan hyväksi nähtyjä elämäntapavalintoja.

Laulava saattohoito

Pohjois-Amerikassa asuessani olen ollut vaikuttunut kuolinvuoteen kuorojen (Treshold Choir) toiminnasta. Kuorot vierailevat kutsusta kuolevien ihmisten kodeissa, saattohoitokodeissa tai sairaaloissa. Monet heidän lauluistaan on tilaustyötä; rauhoittava materiaali käsittelee kuolemiseen liittyviä teemoja. Tavoitteena on antaa lohtua, positiivisia kokemuksia ja rauhallinen hengähdyshetki niin kuoleville kuin toisinaan heidän omaisillekin.

Olen omassa tutkimuksessani dokumenttielokuvien parissa törmännyt siihen, että aiheesta kiinnostuneet taiteilijat haluavat tehdä kuolemasta normaalimman osan elämää. Sama tematiikka on esillä kuorotoiminnassa. Monet laulajista kokevat, että kuolema on ajautunut liian kauaksi arkielämästä ja meidän tulisi huomioida kuolevat paremmin. Vierailu kuolevien luona on heille tapa osoittaa kuolevien arvokasta olemassaoloa ja samalla tulla tutummaksi kuolemaan liittyvien teemojen kanssa.

Kuva: “Threshold Choir” a jacket for Ellen Rose, kuvaaja Regina Holliday (Flickr)

Kuolinvuoteen laulajat ovat osa vapaaehtoisten panostusta saattohoitotyöhön. Harjoituksiin voi osallistua monikin, mutta ennen kuin ketään lähetetään kuolinvuoteelle vierailemaan, on heidän käytävä lävitse myös saattohoidon vapaaehtoistyöntekijöiden koulutus. Laulamisen ohella he panostavatkin myös kuolevan kohtaamiseen – kyse ei ole niinkään esiintymisestä yleisölle, kuin ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta elämän loppuvaiheessa.

Kaliforniasta alkunsa saanut kuorotoimintaa on yli kahdessasadassa kaupungissa, pääosin tosin Pohjois-Amerikan mantereella. Euroopassa kuoroja on muutamalla paikkakunnalla Britanniassa ja Hollannissa. Ehkäpä voisi ajatella, että tällaiselle toiminnalle voisi olla kysyntää myös Suomessa. Onhan kyseessä ihmisläheinen, lohdullinen ja kaikille osapuolille vapaaehtoisuuteen perustuva kokemus.

Kuolemisen mainostaminen

Kuoleminen on elämän keskeinen tapahtuma, johon liittyy valtava määrä niin julkisia kuin yksityisiä palveluita. Vaikka ostamme hautauspalveluita, muistomerkkejä ja kynttilöitä hautausmaille, tulee kuolemaan liittyviin mainoksiin harvoin kiinnitettyä huomiota. Suomessa, jossa terveydenhuoltopalvelut on tuotettu pääosin julkisilla varoilla, emme ole myöskään tottuneet siihen, että meille mainostettaisiin kuolevien hoitopalveluita.

Toisin on Yhdysvalloissa, jossa eri terveydenhuollon palveluntuottajat kilpailevat vakuutusyhtiöiden ja yksityishenkilöiden rahoista, mikä näkyy myös valtavissa mainoskampanjoissa. Viime viikolla katsoessani amerikkalaista uutislähetystä pelkästään yhdellä mainostauolla esitettiin kuusi terveydenhuoltoalan mainosta peräkkäin.

Erityisesti saattohoidon mainostaminen on kiinnittänyt huomioni ja julkaisin aiheesta avoimesti luettavissa olevan tieteellisen artikkelin. Olen tutkinut yli 100 amerikkalaisen saattohoitokodin televisiomainosta ja vaikka saattohoito on kuolevien ihmisten tukemista elämän loppuvaiheessa, ei kuolema ole juurikaan läsnä mainonnassa. Sen sijaan elämäniloiset ja hyvinvoivat ihmiset kertovat, miten paljon apua saattohoidosta on. Tyylivalinta osoittaa, kuinka vaikeaa kuolemaa on markkinoida, kun mainonnan lähtökohdat perustuvat positiivisiin mielleyhtymiin.

Kuvakaappaus Health First Hospicen mainosvideosta.

Mainoksissa on neljä erilaista tyyliä. Osa mainoksista tiedottaa tarjotuista palveluista – millaista lääketieteen erityisosaamista hoitokodissa on, millaiset tilat heillä on tarjota ja millaista hoitoa asiakas voi odottaa. Osa puolestaan keskittyy saattohoidon merkityksiin. Näissä mainoksissa asiantuntijat ja omaiset kertovat katsojalle, että saattohoito tarkoittaa ja tarjoaa myötätuntoa, arvokkuutta, ja laadukasta ruumin ja sielun hoitoa kuoleville ja heidän omaisilleen.

Noin puolet mainoksista oli vahvasti tarinallisia. Jotkut korostavat saattohoitoa elämän mahdollistajana. Painopiste on siinä, miten saattohoito antaa aikaa kohdata kuoleva ihminen (ilman että tarvitsee keskittyä hänen hoitamiseensa) ja viettää viimeiset yhteiset hetket muistellen aiempia kokemuksia ja luomalla uusia muistoja aina loppuun asti. Toiset ratkaisut puolestaan loivat pelastuskertomuksia, joissa perheenjäsenet olivat uupumassa syyllisyyden ja hoitotaakan alle. Yhteydenotto saattohoitokotiin pelasti heidän ikäviltä tuntemuksilta ja mahdollistivat positiiviset kokemukset. Alla on esimerkki YouTubessa julkaistusta Doctor’s Hospicen mainoksesta:

Kaikille mainostyypeille on yhteistä se, että saattohoito nähdään ratkaisujen tarjoajana vaikeaan elämäntilanteeseen ja haastaviin tunteisiin. Kaikki mainokset pyrkivät tavalla tai toisella vaikuttamaan katsojan tunteisiin ja tätä kautta saattohoito kuvattiin hyvän kuoleman mahdollistajana. Mainokset eivät mässäile kuolemalla, pikemminkin ne piilottavat kuolemista jopa enemmän kuin hoitomuoto antaisi olettaa. Samalla ne osallistuvat aktivismityöhön, jossa saattohoidon roolia ja merkityksiä tehdään julkisesti tunnetuksi ja jonka tavoitteena on saada ihmiset haluamaan ja vaatimaan parempaa kuolevien hoitoa. Suomalaisesta näkökulmasta kuolemisen mainostaminen voi tuntua jopa kornilta, mutta Yhdysvalloissa se on tavanomainen tapa tavoittaa potentiaaliset asiakkaat.

Kuolemisen yksinäisyys

Miksi joku haluaa, että hänen kuolemansa kuvataan kaikkien nähtäville? Eikö kuolevien esittäminen elokuva- ja televisioyleisöille ole yksityisyyden loukkausta? Tämän kaltaiset kysymykset osoittavat ihmisten olevan huolissaan, josko kuolevia käytetään hyväksi haavoittuvalla hetkellä.

Kun asiaa kysytään kuolevilta itseltään, asia näyttäytyy eri valossa. Dokumenttiprojekteihin osallistuminen on aina vapaaehtoista, ja mukaan lähteneet ovat tietoisia kameran ja kuvaajien läsnäolosta. Monelle osallistuminen on itsensä näkyväksi tekemistä, sillä kuoleminen on usein yksinäistä puuhaa.

Dokumenttiprojekteissa toistuu kohtaus, jossa kuoleva kertoo yksinäisyydestään. Vaikka lähiperhe edelleen olisi rinnalla, on suuri osa ystävistä, työtovereista, harrastuskavereista lakannut pitämästä yhteyttä. Näiden ihmisten elämä jatkuu ja he ajattelevat antavansa tilaa ja yksityisyyttä kuolevalle ja tämän omaisille. Moni kuoleva kokee tämän hylkäämisenä; hänellä ei ole enää paikkaa yhteiskunnassa, vaan hänet on siirretty sivuun merkityksettömänä.

Eräs vanha nainen halusi osallistua Island-dokumentin (2017) tekoon yksinäisyytensä takia. Jo se, että kuvausryhmä vieraili silloin tällöin hänen luonaan, oli lohdullista. Hänen ei tarvinnut odottaa kuolemaa yksin.

Kuoleminen voi olla yksinäistä puuhaa riippumatta siitä kuinka laajat sosiaaliset verkostot ihmisellä on ollut terveenä. Kenties ei pitäisikään kysyä, loukkaako kuvaaminen kuolevien yksityisyyttä. Kenties epäröimme näiden elokuvien kohdalla siksi, että kuolevien kohtaaminen saa terveet, elossa olevat ihmiset tuntemaan olonsa epämukaviksi. Kuoleman piilottaminen helpottaa, mutta monelle sairaalle, tosin vielä elossa olevalle, yksinäisyydestä voi tulla yksi elämän viimeisistä muistoista ja kokemuksista.

Kuolema valkokankaalla – moraalinen ongelma?

Oma kuolemantutkimukseni on keskittynyt länsimaisiin kulttuureihin, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota kiinalaisen kuolemankulttuurin erityispiirteisiin vieraillessani Shanghaissa kulttuurintutkimuksen kansainvälisen konferenssin merkeissä. Länsimaissa ja Suomessakin puhumme usein siitä, miten kuolemaa piilotetaan ja siitä ei haluta puhua, mutta Kiinassa tämä näkyi arjessakin. Rakennusten kerrokset oli numeroitu yhdestä kolmeen ja viidestä ylöspäin numeron neljä välttelyn takia. Nelosen ajatellaan tuottavan epäonnea, sillä sanan lausunta muistuttaa liiaksi kuolema-sanan lausumista.

Mediatutkijan näkökulmasta kuoleman välttely korostui, kun iltaisin katselin elokuvia hotellihuoneella. Englanninkielisellä kanavalla tarjonta oli pääasiassa tuttuja kassamagneetteja, mutta hieman leikeltynä. Yllätyksenä tuskin tulee, että kirosanat olivat häivytetty pois kerronnasta, mutta sama oli tehty myös kuolinkohtauksille.

Esimerkiksi Kingsman: Golden Circle -elokuvan (2017) alkuperäinen kohtaus näyttää, miten tappelun päätteeksi pahis tungetaan lihamyllyyn, jonka tuutista pursuaa jauhelihaa. Kiinalaisessa versiossa näytetään, miten pahis nostetaan myllyn yläpuolelle, ja sitten siirrytäänkin seuraavaan kohtaukseen. Kuolema jätetään katsojan päättelykyvyn ja mielikuvituksen varaan.

Asetaistelun tiimellyksessä Kingsman: The Golden Circle -elokuvassa (ruutukaappaus).

Tyyliltään leikkaustapa muistuttaa ennen vuotta 1968 ilmestyneitä Hollywood-elokuvia, jolloin itsesensuuri rajoitti kerrontamuotoja. Valkokankaalla ei saanut kannustaa rikoksiin, joten esim. väkivallan tekoa ei suoraan näytetty. Saatettiin näyttää ase, mutta ei luodin osumista ihmiseen. Sen sijaan kuoleman hetki välitettiin katsojille vaikkapa seuraamusten, kuten hautajaisten kautta. Kiinalainen logiikka tuntui toimivan hyvin samalla tavalla, sillä taistelut ja takaa-ajot sopivat ruutuun, mutta kuolema väkivallan seurauksena oli poissuljettua.

Jo Hollywoodin sensuuriaikoina keskustelu kävi kiivaana siinä, kumpi on moraalisesti parempi ratkaisu. Pitäisikö katsojia suojella kuolemisen ahdistavuudelta, vai olisi kuolema parempi näyttää, jotta väkivallan seuraamuksia ei piilotella?

Historian merkitys kuolemattomuuden tavoittelussa

Kesällä vietin kuukauden tutkimusjakson Roomassa. Vaikka matkan päätarkoitus oli haastatella italialaisia dokumenttiohjaajia, ehdin myös kävellä kaupungin eri alueita lävitse. Toisin kuin Helsingissä, Roomassa historian aistii monella tasolla. Erilaiset asumus- ja elämismuodot ovat rakentuneet useiden ajallisten kerrostumien päälle ja yhdellä silmäyksellä on nähtävissä ajanjaksoja antiikista nykypäivään.

Uuden metrolinjan työmaa Colosseumin kulmilla. Kuva: Outi Hakola

Kerrostumat näyttäytyvät erityisesti kaupunkikuvastossa ja arkkitehtuurissa, silti kyse ei ole pelkästään materiasta, vaan myös eletyistä ihmiselämistä. Aikoja sitten kuolleet ihmiset jatkavat olemassaoloaan muistamisen ja tarinoiden kautta nykyisten sukupolvien rinnalla.

Historia onkin yksi ihmiskunnan kuolemattomuuden muoto. Vaikka biologista kuolemattomuutta emme olekaan (ainakaan vielä) saavuttaneet, on kuolemattomuuden tavoittelu saavuttanut useita muita muotoja. Jälkensä, nimensä ja tarinansa jättäminen historiaan yhä uusien sukupolvien elämän osaksi onkin yksi keskeinen syy kuuluisuuden tavoitteluun. Rooman antiikkisilla kaduilla, kirkkojen alttarimaalauksissa, ja kiveen hakatuissa latinankielisissä lauseissa historiallinen kuolemattomuus osoittaa voimansa.

Rooman kaltaisia historiallisia aikakerrostumia on toki muuallakin, ja mielenkiintoista kyllä, internetistä on tulossa yksi keskeinen paikka, jossa kuolevat ja elävät samalla tavalla kohtaavat ja limittyvät. Vaikka internet on verrattain uusi keksintö, on sinne syötetty paitsi kaikki ajankohtaisimmat trendit ja ilmiöt, myös valtava määrä arkistomateriaalia, aikoja sitten kuolleiden ihmisten tarinoita, äskettäin kuolleiden arkistoituja sosiaalisen median tilejä jne. Materiaalin määrää verratessa ei ole kohtuutonta väittää, että internetissä käsitellään jopa enemmän kuolleiden kuin elävien asioita.

Tästä johtuen internetin olemassaolo on myös omalla tavallaan mahdollistanut kuolemattomuuden tavoittelun. Sosiaalisen median päivityksissä kyse ei ole vain siitä, mitä tapahtuu juuri nyt, vaan millaisen jäljen jätämme itsestämme tulevaisuuden sukupolville, mitä valitsemme, että meistä muut muistavat. Fyysisten monumenttien pystyttämisen sijasta kuolevaisuutemme kannustaa meitä virtuaalisten monumenttien rakentamiseen.

Naurua hautausmaalla: sananen kuolemakasvatuksesta

Vierailin taannoin katsomassa teatteriesitystä Brightonilaisella hautausmaalla. Jo lähtökohdat olivat kokemuksellisia. Näytös alkoi siunauskappelissa pimeän tultua ja taksikuskikin ihmetteli, että tiedäthän hautausmaan olevan jo kiinni. Seikkailin pimeässä ja vanhojen hautakivien välissä etsimässä kappelia, mutta perille päästyä odotti viinilasillinen ja ”näyttämölle” oltiin valaistu ruumisarkku.

”The Death Show” oli Antonia Beckin ja Lucy Nichollsin esittämä näytelmä, jossa parodian ja komedian keinoin käsiteltiin englantilaista kuolemaan liittyvää kulttuuria. Keskustelun kohteeksi nostettiin muun muassa oletukset siitä, miten on hyväksyttävää puhua kuolleesta. Onko ainoastaan hänen menestystensä mainitseminen ja parhaiden puoliensa esiin nostaminen sallittua? Vai onko tällainen puhe tekopyhää kaunistelua, jossa sosiaalisen median tavoin kerrotaan vain elämän parhaat palat ja tehdään kuolemastakin kilpailu.

The Death Show -ohjelma

Osansa kritiikistä saivat myös Englannissa suosiotaan kasvattaneet kuolemaan valmistautumiskurssit. Oman arkun naputtelun, joogahengitysten ja itsensä etsimisen parodiointi toi esille sen, miten moninaisia palveluita on tarjolla ja miten kunkin on ehkä löydettävä itselleen sopiva tapa pohtia kuolevaisuutta. Kaikille sopivia koulutuspaketteja kun ei ole tarjolla.

Vaikkakin tuotanto oli pienimuotoista ja hyvin kotikutoista, toi näytelmä kuitenkin esille keskeisen eron suomalaisen ja englantilaisen keskustelukulttuurien välillä. Tämäkin show oli osa kuoleman tietoisuuskampanjaa. Niiden avulla kuolemisesta pyritään tekemään avoin ja normalisoitu osa yhteiskuntaa. Tapa, jonka kautta hautausmaalla kuolemalle nauraminen voisi olla sallittua, kenties jopa terapeuttista. Kenties meillä Suomessakin voisi olla tarvetta luoda kampanjoita kuolematietoisuudesta, sillä niiden tehtävänä on useimmiten antaa ihmisille julkisesti tilaa keskustella aiheesta ja sitä kautta saada sosiaalista tukea omille tunteilleen ja ajatuksilleen.

Elävät kuolleet ja kuoleman prosessi

Jim A Zombie Rises From The Grave On Eel Pie Island – Twickenham

Tummuva ilta hautausmaalla. Hautakivien välissä kieppuu sumun riekaleita. Lähikuva hautakummusta alkaa tuntua painostavalta enteilevän taustamusiikin välityksellä. Ja aivan oikein, haudasta kurkottaa käsi maan pinnalle.

Tunnistamme nopeasti tämän klassisen kohtauksen, jossa katsoja kohtaa elävän kuolleen – on se sitten zombi, vampyyri, muumio tai jokin muu hahmo. Mutta mitä nämä hahmot itse asiassa kertovat meille kuolemasta?

Yksi tapa lähestyä eläviä kuolleita on ajatella heidän edustavan elävien suhtautumista kuolemiseen – ei niinkään edustavan sitä, mitä kuolema on. Elävien kuolleiden olemassa oloon liittyykin kolme keskeistä vaihetta, kolme erilaista suhdetta kuolemaan.

Ensimmäinen kuolema on persoonan kuolema, eli hetki kun ihminen kuolee ja hän syntyy uudelleen vampyyrinä, muumiona, zombina. Tämä kuolema merkitsee muutosta, jossa ihminen menettää jotain keskeistä identiteetistään ja hänestä muokkautuu toiseksi, usein hirviöksi tunnistettava hahmo.

Toinen kuolema kuvastaa sosiaalista kuolemaa. Elossa olevien hahmojen on pystyttävä tunnistamaan, että heidän ystävänsä, perheen jäsenensä tai yhteisön osa on muuttunut eläväksi kuolleeksi, tai muuten he riskeeraavat omankin henkensä ja tulevat helpoksi saaliiksi vaikkapa ihmissyöjäzombielle. Tässä vaiheessa elävien on neuvoteltava ihmissuhteensa uudelleen ja vaihe osoittaa luopumista.

Kolmas vaihe on tyypillisesti ruumiillinen kuolema, jossa elävä kuollut tuhotaan. Vampyyri seivästetään, zombielta katkaistaan kaula ja niin edelleen. Tämä kuolema on elävän kuolleen lopullinen tuho, mutta se on mahdollista vain jos hänen olemassa olonsa on ensin ymmärretty.

Tällä tavoin palasiksi hajotettuna elävät kuolleet itse asiassa edustavat erilaisia vaiheita kuoleman kohtaamisessa. Kansanperinteessä tämä noudattelee vanhoja käytänteitä, joissa ruumis käsiteltiin kahteen kertaan. Ensimmäisen kerran kuoleman jälkeen ja toisen kerran tietyn suruajan jälkeen luut haudattiin. Väliaika kahden eri hautajaisten välillä osoitti yhteisön sosiaalista sopeutumista vainajan poismenoon.

Nykyään vastaavaa kaksien hautajaisten rituaalia ei enää länsimaissa käytetä, mutta tästä perinteestä elävä kuollut -tarinoihinkin lainattu malli on edelleen ajankohtainen. Ihmiset sairastavat pidempään, ja etenkin joitain muistisairauksia on verrattu elävään kuolemaan, jossa ihminen on fyysisesti olemassa, mutta hänen identiteettinsä on muuttunut ja samoin hänen ihmissuhteensa ovat rajoittuneet. Vaikka omaisille ja ystäville ihminen olisikin vielä läsnä, yhteiskunnallisesti he ovat usein yhteisön marginaaleissa. Siten elävien kuolleiden merkitsemät identiteetin menetyksen ja sosiaalisen luopumisen prosessit ovat edelleen symbolisesti puhuttelevia nyky-yleisöllekin.

Kuolevan toiveet ja saattohoito

Vierailin historiallisesti merkittävässä St. Christopher’s-saattohoitokodissa, jonka perusti Dame Cicely Saunders vuonna 1967 Lontoossa. Sairaanhoitajana Saunders suhtautui kriittisesti kuolevien paranemiseen tähtäävän hoidon tyyliin. Hänen vaihtoehtoinen näkemyksensä toteutui St. Christopherissa, jossa toiminta keskittyi yhdistämään hyvän kivunhoidon muuhun fyysiseen, sosiaaliseen, psykologiseen ja hengelliseen hyvinvointiin. Potilaiden ohella huomiota annettiin myös omaisille ja ystäville.

Saunders matkusti ympäri maailmaa kouluttamassa, miten saattohoidon tavoitteena tulisi olla kuolevien tarpeet ja toiveet. Modernin saattohoitoliikkeen aloittanut St. Christopher panostaa edelleen paitsi kuolevien hoitoon myös saattohoitoliikkeen edistämiseen ja kouluttamiseen.

Oma tutkimukseni keskittyy audiovisuaalisen kulttuurin ja saattohoidon yhtymäkohtiin, joten keskustelin heidän tavoistaan hyödyntää taidetta osana hoitoa. Taidelähtöinen työskentely on St. Christopherin ydinosaamista, ja valoisa ja ihastuttava taidepaviljonki keskellä puutarhaa antaa työskentelylle hienot puitteet.

Toisin kuin muihin taidemuotoihin, henkilökunnan suhde elokuviin, videoihin ja kuvaamiseen oli epäröivä. Ulkopuolisten kuvausryhmien motivaatioihin he suhtautuivat varauksella, ja he halusivat suojella potilaitaan mahdollisilta tirkisteleviltä katseilta. Tavallaan tämän ymmärtää, sillä kukin kuvasryhmä tuo mukanaan omat tavoitteensa.

Keskustelin myös ohjaajan kanssa, joka oli kuvannut dokumentin St. Christopherissä ja hän kyseenalaisti tätä suojeluntarvetta. Niin kauan kuin saattohoitoliike painottaa kuolevan toiveita, tulisi hänen mielestään osallistumishalukkuutta kysyä heiltä, ei henkilökunnalta. Tällöin kuoleva saisi itse päättää toimijuudestaan, ilman muiden luomaa suojamuuria.

Nämä eri suunnista nousevat näkökulmat nostavat esille mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miten suhtaudumme kuoleviin. Näemmekö heidät suojeltavina kohteina, vai aktiivisina toimijoina, jotka ovat vastuussa omista toiveistaan? Miten näihin kysymyksiin vaikuttavat erilaiset sairaudet, kuten muistisairaudet?

Kuolevan katse “Meri sisälläni”-elokuvassa

Modernilla ajalla länsimainen kulttuuri on korostanut kuoleman henkilökohtaisuutta ja yksityisyyttä. Kuoleman hetken visuaalinen kuvittaminen on elokuvissakin kurkistus yksityiseen hetkeen. Visuaalisissa ratkaisuissa intiimiyttä on haettu kuvaamalla kuolevien kasvoja ja katseita. Puolilähikuvat, lähikuvat ja erityislähikuvat kiinnittävät katsojan huomion ihmisen ilmeisiin, tunteisiin ja kokemuksiin. Silmien ja katseen korostuminen puolestaan luovat vuorovaikutussuhteita katsojan ja kuolevan välille.

Esimerkiksi Alejandro Amenábarin ohjaama elokuva Meri sisälläni (2004) kertoo halvaantuneesta Ramónista, joka kamppaili 28 vuotta saadakseen oikeuden kuolla valitsemallaan tavalla. Koko elokuva suuntautuu Ramónin kuolinhetkeen, jota huolella valmistellaan. Varsinainen kuolinkohtaus keskittyy lähikuvaan miehen kasvoista, ja erityisesti hänen katseeseensa. Nieltyään myrkyn Ramón katsoo suoraan kameraan ja katsojaan.  Myrkyn alettua vaikuttaa kipu vääristää kasvoja ja Ramón kääntelee päätään puolelta toiselle myrkyn levitessä hänen elimistöönsä. Katsoja on pakotettu katsomaan kuoleman etenemistä, mutta hetkittäin tarjotaan helpotusta leikkaamalla vedenalaiseen kuvaan, jossa sukeltava Ramón nuorena ja vapaana katsoo suoraan kameraan. Vapauden kokemus yhdistyy kuolemisen kokemukseen. Kuolinhetken paljastaa pään ja katseen liikkumattomuus. Ramónin kasvot jäävät aavistuksen sivulle käännetyksi ja silmät puoliumpeen. Hänen katseensa ei enää kohdistu sängyn vierellä olevaan kameraan, saati katsojaan. Yhteys on katkennut ja mitään näkemättömät silmät kertovat hänen siirtyneen seuraavaan olotilaan. Kuolinhetken intiimiys jättää kuitenkin jälkensä katsojaan.

Elokuvateoriassa (esim. screen-teoria) kameran ajatellaan luovan ne mahdolliset asemat, joista katsoja pääsee sisälle tarinan maailmaan. Tyypillisesti tarinamaailmassa henkilöhahmot toimivat ikään kuin tietämättöminä katsojan olemassa olosta. Toisinaan tämä illuusio rikotaan, ja henkilöhahmo katsookin suoraan kameraan ja siten katsojaan. Tällaiset hetket, joissa hahmo ja elokuva palauttaa tietoisesti kameran ja katsojan katseen, ovat tyypillisiä kuolinkohtauksille. Korostamalla katseita ja silmiä kuolinkohtauksissa katsoja kutsutaankin osalliseksi kokemukseen.