Eutanasia ihmisoikeuskysymyksenä dokumenttielokuvissa

Tuoreessa kirjassani Filming Death (2024) käsitellään myös eutanasiaan liittyviä dokumenttielokuvia. Eutanasia on monella tapaa ajankohtainen asia, kun pohditaan elämän loppuvaiheeseen liittyviä valintoja. Globaalilla tasolla monet maat ovat alkaneet muuttaa omaa lainsäädäntöään sallimaan avustetun kuoleman mahdollisuuksia. Käytännöt alkoivat muuttua 2000-luvun vaihteesta alkaen. Suomessakin eutanasian laillistamiseen liittyvä lakialoite on etenemässä kansalaisaloitteen kautta kohti eduskunnan käsittelyä. Muutostilanteet ovatkin tyypillisiä kohtia, joissa asiaan halutaan perehtyä eri näkökulmista myös dokumenttielokuvan keinoin.

A picture of needle.
Kuva: LaNotizia: Euthanasia. Public Domain, Wikimedia Commons.

Omassa tutkimuksessani tunnistin dokumenttielokuvista kolme lähestymistapaa aiheeseen. Ensinnäkin on niin sanottuja kannanottoelokuvia, joiden tekijät avoimesti haluavat vaikuttaa katsojiensa asenteisiin ja sitä kautta lakimuutosten kohtaloon. Näissä elokuvissa, kuten eutanasian sallimiseen tähtäävässä elokuvassa Fade to Black (2017) ja eutanasiaa vastustavassa Fatal Flaws: Legalising Assisted Death (2018), esitetään argumentteja laillistamisen puolesta ja sitä vastaan. Elokuvat esittävät molempia argumentteja, mutta riippuen tekijöiden näkökulmasta vastapuolen argumentteja pidetään eettisesti ja moraalisesti kestämättöminä ja omia argumentteja korostetaan loogisina ja moraalisesti oikeina. Oikeutusta näkemyksille haetaan haastattelemalla asiantuntijoita, kuten lääkäreitä ja oikeusasiantuntijoita.

Toinen tapa lähestyä aihetta on kertoa lakimuutosten vaikutuksista yksilötasolla. Tällöin kerrotaan, millaisissa elämäntilanteissa ihmiset ovat harkinneet avustettua kuolemaa. Näissäkin elokuvissa mainitaan aiheen kiistanalaisuus ja tuodaan esille, että kertomalla oman tarinansa elokuvien päähenkilöt, kuten Nathan elokuvassa Nathan – Free as a Bird (2014), ovat halunneet vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Tarinan keskiössä ei kuitenkaan ole lait tai sääntely, vaan elokuvissa pyritään ymmärtämään yksittäisen ihmisen ratkaisua ja siten aihepiiri inhimillistetään katsojalle.

Kolmas lähestymistapa on jatkumoa tälle inhimillistävälle lähestymistavalla, mutta nyt eutanasiaa tavoittelevat ihmiset ovat itse ideoineet elokuvan ja elokuvan ohjaajana tai tuottajana toimii kuolevan ihmisen omat läheiset. Henkilökohtaiset tarinat ovat hyvinkin tunteisiin meneviä kertomuksia, joissa neuvotellaan omien ja läheisten ymmärryksestä, millainen kuolema on hyväksyttävää. Näissä elokuvissa, kuten dokumentissa Laura’s Choice (2020), korostuu halu linkittää oma tarina osaksi vaatimuksia. Toisin kuin kannanottoelokuvissa perusteluja ei kuitenkaan haeta asiantuntijoiden argumentoinnista, vaan henkilökohtaisen ja tunteellisen kokemuksen voimasta.

Lähestymistavoissa on myös yhtäläisyyksiä, joita voi parhaiten hahmottaa yksilön ja valtion suhteen kautta. Eutanasian laillistamista tukevat elokuvat painottavat yksilön vapautta ja oikeutta päättää omista asioistaan ja valtion tulee lähinnä tukea tätä ihmisoikeutta (oikeus yksilöllisiin valintoihin). Eutanasiaa vastustavat elokuvat puolestaan näkevät valtion ensisijaisena tarkoituksena olevan suojella kansalaistensa, ja etenkin heikoimmassa olevien ihmisten ihmisoikeuksia (oikeus elämään). Siten valtion ei tule mahdollistaa kuolemisen valintaa, koska se olisi ristiriidassa elämän suojelun tavoitteen kanssa. Dokumenttielokuvat näkevät siten eutanasiakysymyksen ihmisoikeuskysymyksenä, mutta näkökulman mukaan ihmisoikeus määritellään eri tavoin.

Lääketieteelliset dokumenttielokuvat ja kysymys asiantuntijuudesta

Elokuvat ja lääketiede ovat yhteen kietoutuneita monilla tavoin. 1900-luvun vaihteessa molempia pidettiin modernin aikakauden merkkeinä. Lääketiede hyödynsi liikkuvaa kuvaa tallentaakseen, tutkiakseen ja standardoidakseen erilaisia lääketieteellisiä operaatioita ja käytänteitä sekä terveellisiä elämäntapoja. Elokuvat ja myöhemmin televisio puolestaan innokkaasti kuvasivat lääkäreitä ja modernia lääketeknologiaa tavalla, joka korosti niiden yhteiskunnallista auktoriteettia.

Varhaisen tallentamisen vaiheen jälkeen dokumenttielokuvat intoutuivat kertomaan tarinoita lääketieteestä 1960-luvun lopulta alkaen. Esimerkiksi Frederick Wisemanin elokuva Hospital (1970) päästi katsojan näkemään sairaalan arkea suljettujen ovien takana cinéma véritén avulla. Katsoja pääsi kokemaan, miltä näyttävät kiireiset lääkärien askeleet, hoitotilanteet ja hiljaiset hetket huoneissa. Lääkärit kuvattiin suopeassa valossa. Heidät näytettiin asiantuntijoina, jotka pelastavat ihmishenkiä.

Kuvakaapaus elokuvasta Hospital (Frederick Wiseman, 1970, Osti Films).

Brian Glasser kirjassaan Medicinema: Doctors in Films (2010) tarjoaa mielenkiintoisen näkemyksen siitä lääkärin asiantuntijaroolin merkityksistä elokuvissa. Hänen mukaansa lääkärit tarjoavat asiallisen ja tunteellisuutta välttelevän näkökulman sairauksiin. Glasser kutsuu tätä “puhtaammaksi kosketukseksi sairauteen”. Toisin sanoen lääkärit ovat mukana sairaudessa, mutta he voivat myös kävellä pois sairauden kokemuksen aiheuttamasta emotionaalisesta ja fyysisestä sekasorrosta. Niinpä lääkärit tarjoavat katsojille turvallisen katseluasennon, jossa sairautta havainnoidaan järjen ja rationaalisuuden kautta, kun taas potilaat ja omaiset tarjoavat kokemuksellisuutta.

Dokumenttielokuvalla on siten pitkä perinne rakentaa kulttuurista kertomusta, jossa lääkärit ovat paitsi lääketieteellisiä asiantuntijoita myös loogisia ja rationaalisia havainnoijia. 2000-luvulle tultaessa tämä perinne on alkanut muuttumaan. Dokumenttielokuvat ovat alkaneet nostaa esille yhä enemmän lääkäreiden kokemuksia ja tunteita hankalissa tilanteissa.

Esimerkiksi elokuva Do No Harm (2018) kuvaa amerikkalaisten nuorten lääkäreiden korkeita itsemurhalukuja. Syitä etenkin nuorten lääkäreiden itsemurha-alttiuteen etsitään koulutuskulttuurista, jossa vaaditaan kohtuuttomia työtunteja harjoitussairaaloissa. Väsyneet harjoittelijat tekevät enemmän virheitä, ja joutuvat ottamaan vastuulleen seuraukset kohtalokkaista hoitovirheistä. Syitä etsitään myös perinteisestä asiantuntijaimagosta, jossa tunteille ei ole annettu tilaa. Nuoria lääkäreitä ei ole koulutettu kohtaamaan kuolemaa ja kuolevia potilaita ja miten nämä kohtaamiset vaikuttavat heidän tunteisiinsa. Siten elokuva kyseenalaistaa, onko rationaalisuuden vaatimus lääkäreille synnyttänyt haitallisen kulttuurisen kertomuksen ammattikunnasta.

Tässä suhteessa Covid-19 pandemia-aika mahdollisti muutoksen julkiseen kertomukseen – myös dokumenttielokuvissa. Pandemian varhaisvaiheissa media nosti hoitajat ja lääkärit sankareiksi, jotka oman terveytensä uhalla hoitivat sairaita potilaita. Sankarikeskustelu antoi tilaa ammattikuntien kokemuksille ja tunteille hankalassa tilanteessa.

Kuvakaappaus elokuvasta The First Wave (Matthew Heineman, 2021. National Geographic Documentary Films, Participant, Our Time Projects.)

Elokuvassa The First Wave (2021) yhdeksi päähenkilöksi nousee lääkäri Nathalie Dougé, joka hoitaa koronapotilaita teho-osastolla. Kamera seuraa lääkäriä paitsi potilashuoneisiin myös taukotiloihin ja kotiin. Dougé näyttää tunteensa ja avoimesti itkee potilaidensa kohtaloita. Nämä tunteelliset purkaukset eivät vähennä hänen asiantuntijuuttaan, vaan pikemminkin muuttavat medikalisoidun tilan humaaniksi tilaksi. Kun omaiset eivät saa tulla tapaamaan sairaita läheisiään, lääkärit ja hoitajat ottavat hoitaakseen inhimillisen kohtaamisen, sympatian ja tunteellisen mukana elämisen.

Näyttäisikin siltä, että dokumenttielokuvissa olisi avautumassa mahdollisuus laajentaa kulttuurista kertomusta lääkäreistä tavalla, jossa lääketieteellinen asiantuntijuutta ei rakenneta ainoastaan tieteellisellä tiedolla, vaan arvoa annetaan myös läsnäololle ja tunteille. Tai ainakaan niiden ei katsota vähentävän lääketieteellistä osaamista.

Vitsin kuolema: Stand-up komedia synkän aiheen äärellä

Länsimaisessa kulttuurissa kuolevaisuudesta muistuttamista on usein pidetty epätoivottuna ja negatiivisia tunteita herättävänä. Kuitenkin myös kuolemasta vitsaillaan ja huumoriin liitetään usein positiivisia merkityksiä. Voisikin siten ajatella, että stand-up komedia kuolemasta olisi kovinkin ristiriitainen ajatus. Miten stand-upissa sitten nauretaan kuolemalle?

Jotta yleisö ei kokisi aihetta liian haastavaksi, koomikot usein nostavat avoimesti esille aiheen vaikeuden. Yleisön reaktioita kommentoidaan ja nostetaan näkyväksi kysymys, saako tälle aiheelle edes nauraa. Usein vitsit perustuvat myös omiin kokemuksiin, kuten omien läheisten ihmisten menetyksiin. Harvoin lähdetään nauramaan tuntemattomien kokemuksille, vaan itsereflektion kautta oikeutetaan puheenaihetta.

Comedian sitting on a stool.
Kuva: Wikimedia Commons.



Kun tarkastellaan vitsien sisältöä, on mielenkiintoista huomata, että harvoin pilkataan surun tunteita tai kuolemaa itsessään. Sen sijaan huomiot kohdistuvat sosiaalisille havainnoille siitä, miten suhtaudumme kuolemaan ja kuolemiseen. Kuoleman sijasta vitsit kohdistuvatkin siten eläviin ihmisiin, kuten vaikeudelle keksiä lohduttavaa sanottavaa toisen ihmisen surun äärellä.

 


Yleisön kannalta kuoleman käsittely on samalla tavalla haastavaa. Yleisö ei arvioi vain sitä, saako aiheesta vitsailla, vaan miten kukin voi nauraa vaikkapa koomikon kokemuksille, kun ne käsittelevät surua ja menetystä. Tyypillisesti yleisö arvioikin vitsin onnistumista sosiaalisesti – yhdessä nauraminen vaikealle aiheelle voi mahdollistaa ristiriitaisten tunteiden ja vaikean aiheen käsittelyä. Puolestaan, jos vitsin koetaan menevän hyvän maun ohi tai sille ei uskalleta nauraa, kuolema voi aiheena johtaa myös ei-nauruun, eli tilanteeseen, jossa nauru puuttuu silloin kun sitä odotetaan.

Kuoleman käsittelyllä huumorin kautta on kuitenkin usein enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia. Aiheen nostaminen esille voi tarjota voimaannuttavan näkökulman, tavan käsitellä haastavaa aihetta ja heijastaa omia kokemuksiaan koomikon esille nostamiin huomioihin. Sosiaalisesti aiheen käsittely myös antaa kuolemalle julkista tilaa – siitä tulee aihe, jota saa ja pitääkin yhdessä pohtia ja käsitellä.

Aiheesta voi lukea lisää artikkelissani “Disgusting Mortal Bodies and Affective Incongruity in Stand-Up Comedy”.

Millainen on hyvä kuolema?

Tutkimusprojektiani dokumenttielokuvista ja kuolemasta inspiroi lukemani Angela Armstrong-Costnerin artikkeli ”In Morte Media Jubilante” (2001). Hän oli tehnyt etnografisen tutkimuksen syöpäsairaasta naisesta kertovasta dokumenttielokuvasta. Hän haastatteli elokuvaan osallistunutta naista, elokuvan ohjaajaa ja näytti elokuvan joukolle syöpäsairaita potilaita. Huomion kohteena oli elokuvan positiivinen sävy, jossa syöpäsairas näytti voimaantuvan omasta kokemuksestaan ja oppivan hyväksymään oman kuolevaisuutensa.

Woman sitting on a bench in a park.
Stock image

Elokuvaohjaaja korosti, miten tällainen positiivinen kuva voi auttaa ihmisiä ymmärtämään, miten vaikean diagnoosin kanssa voi elää. Sen sijaan syöpäsairaat eivät kokeneet elokuvaa voimaannuttavaksi vaan ahdistavaksi. Heistä tuntui, ettei elokuva kuvannut todellisia kokemuksia, joihin kuului yhtä lailla väsymys, voimattomuus ja huonovointisuus. Osalle elokuva loi jopa paineita siitä, etteivät he osanneet sairastaa oikein ja suhtautua kuolevaisuuteen oikein. Aloinkin pohtia, voisivatko hyvää tarkoittavat dokumenttielokuvat pahimmillaan tuottaa mielikuvia, että omassa kuolemisessaankin voi epäonnistua, jos ei pysty täyttämään muiden luomia odotuksia siitä, miten ’taistella’ viimeiseen asti ja miten suhtautua kuolemaan positiivisesti ja rakentavasti.

Tämä ajatus vertautui psykologien Ryan Niemiec ja Stefan Schulenbergin kirjoitukseen ”Understanding Death Attitudes” (2011), jossa he jakavat elokuvien tarinat kahteen kategoriaan – kuoleman hyväksymiseen ja kuoleman kieltämiseen. Heidän mielestään elokuvien tulisi kertoa mieluummin tarinoita kuoleman hyväksymisestä, sillä se kannustaisi ihmisiä luomaan positiivisia psykologisia malleja kuolemisesta, kun puolestaan kuoleman kieltämisestä kertovat tarinat voisivat johtaa negatiivisiin tunteisiin. Psykologien mielestä voimaannuttavat tarinat olisivat meille hyödyllisempiä kuin vaikeisiin ja haastaviin tunteisiin liittyvät tarinat. Mietin kuitenkin, johtaako yksinkertaistettu malli yllä mainittujen syöpäpotilaiden tunteisiin epäonnistumisesta. Jos sallimme puhetta ja tarinoita vain positiivisista tunteista, jätämmekö ihmisiä kamppailemaan tunteidensa kanssa yksin, koska he eivät ole onnistuneet saavuttamaan toivottua psykologista suhdetta ”hyvään kuolemaan”?

Reilun sadan dokumenttielokuvan katsomisen ja analysoimisen jälkeen olen todennut, ettei ainakaan elokuvien suhdetta kuolemaan voi jakaa näin yksinkertaisesti hyvän ja huonon kuoleman kertomuksiin. Vaikka joissain elokuvissa rakennetaankin jopa normatiivista kertomusta hyvästä kuolemasta ja pyritään kertomaan, millaisilla vaikkapa meditatiivisilla harjoituksilla voi hyväksyä lähestyvän kuoleman, suurin osa dokumenttielokuvista kertoo hankaluudesta suhtautua omaan kuolevaisuuteensa. Kuolevat päähenkilöt käyvät läpi monia tunteita ilman, että ne etenevät johdonmukaisesti kohti hyväksyntää ja voimaantumista. Sen sijaan elokuvat tuovat esille, miten moninaisia ajatuksia ja tilanteita viimeisiin kuukausiin, viikkoihin ja päiviin sisältyy.

Sen sijaan, että dokumenttielokuvat loisivat ensisijaisesti kuvaa hyvästä kuolemasta, ne opettavat meitä kuolevaisuutemme monitasoisuudesta ja siitä, että tärkeämpää on oppia olemaan ymmärtämään, että monenlaiset reaktiot kuoleman lähestymiseen ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. Toisinaan kuoleminen voi olla jopa sitä, että rakastaa niin paljon elämistä, että siitä luopuminen on tuskaisaa aivan viime sekunteihin asti. Kenties tämä ei kerro siitä, että olisi epäonnistunut tavoittamaan hyvän kuoleman, vaan kenties on onnistunut arvostamaan omaa elämäänsä loppuun saakka. Dokumenttielokuvat opettavatkin, että kenties hyvän kuoleman metsästämisen sijasta meidän tulisi keskittyä siihen, miten ymmärrämme hyvän elämän.

Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela. 2001. ‘In Morte Media Jubilate [1]: An Empirical Study of Cancer-Related Documentary Film’. Mortality 6 (3): 287–305. https://doi.org/10.1080/13576270120082943.

Niemiec, Ryan M., and Stefan E. Schulenberg. 2011. ‘Understanding Death Attitudes: The Integration of Movies, Positive Psychology, and Meaning Management’. Death Studies 35 (5): 387–407. https://doi.org/10.1080/07481187.2010.544517.

Ennakkokatsaus kirjaan “Filming Death”

Tutkimusprojektini pohjalta olen kirjoittanut kirjan “Filming Death”, joka julkaistaan keväällä 2024 (Edinburgh University Press). Oheisessa videossa, joka on tällä kertaa englanniksi, on mahdollista tutustua kirjan pääargumentteihin. Kirjassani pohdin, millaisin erilaisia dokumenttielokuvia on tehty saattohoidosta ja eutanasiasta. Tuon esille, että moni elokuvantekijä on pyrkinyt vähentämään ihmisten pelkoja kuolemiseen liittyen, joskin heillä on erilaisia lähestymistapoja tähän haasteeseen. Videosta voit tutustua, millaisia erilaisia lähestymistapoja olen tunnistanut.

 

Henkilökohtainen suhde kuolemaan dokumenttielokuvissa

Kahdessa aiemmassa tekstissäni pohdin elämän loppuvaiheen institutionaalisia ja kuolevien kokemuksiin keskittyviä dokumenttielokuvia. Tässä kolmannessa, ja viimeisessä, luokittelevassa tekstissä keskityn elokuvantekijöiden kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin. Osaa tutkimuselokuviani yhdistää subjektiivinen ja performatiivinen toimijuus (eli minämuotoinen kerronta), jossa elokuvantekijän ääni, tunteet ja ruumiillisuus järjestävät kerronnan näkökulman.

Nämä dokumentit kuvaavat elokuvantekijän suhdetta kuolemaan etenkin pelon kokemisen kautta. Elokuvantekijät kertovat, miten he pelkäävät kuolemaa, omaa kuolevaisuuttaan tai menetyksen tunnetta, ja miten he haluavat oppia keinoja käsitellä näitä pelkojaan. Elokuvan aikana he kohtaavat erilaisia ihmisiä – niin asiantuntijoita kuin kuolevia ihmisiä, joilta elokuvantekijät oppivat erilaisia asioita. Kohtaamiset herättävät ohjaajissa vahvoja tunteita – surua, ahdistusta, epäilystä, iloa ja helpotusta. Tunteiden avoin esittäminen luo kertomuksen, jossa kuolevaisuuteen alkaa liittyä myös positiivisia kokemuksia, mitkä lieventävät pelon kokemuksia. Dokumenteissaan kukin elokuvantekijöistä oppiikin jotain itsestään ja omista asenteistaan, ja vaikka kuolemanpelko ei täysin paranisi, he oppivat ainakin olemaan rennosti kuolevien ihmisten parissa.

A filmmaker looking himself at the mirror.
Elokuvantekijän pohtiva peilikuva. Screen shot elokuvasta Griefwalker (dir. Tim Wilson, National Film Board of Canada, 2008).

Subjektiivinen ääni ja toimijuus dokumenttielokuvissa vaikuttavat siihen, millaista tietoutta kuolemasta ja kuolevaisuudesta nämä dokumentit rakentavat. Tieto rakentuu vahvasti henkilökohtaisen kokemuksen kautta, millä puolestaan kommentoivaan yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten ihmisten laajalti kokemaa kuoleman pelkoa ja aiheen välttelyä. Henkilökohtaisten tunnustamisten on ajateltu tekevän aiheesta kuin aiheesta katsojille lähestyttävän ja jopa samastuttavan, ja sitä kautta tehokkaan viestinnän keinon.  Kuoleman pelon tunnistaminen ja sanoittaminen pyrkii kuolevaisuuden ymmärtämiseen siten, että katsojakin voi oppia jotain heidän pohdinnoistaan.

Elokuvaehdotuksia: Kuoleman kasvot (2003); Griefwalker (2008); The Lulu Sessions (2011); Living While Dying (2017).

Kuolevien ihmisten kokemukset dokumenttielokuvissa

Aiemmassa blogikirjoituksessani toin esille, miten elämän loppuvaiheen dokumenttielokuvat voidaan jakaa kolmeen luokkaan (instituutiot, kuolevien kokemukset, henkilökohtaiset tunteet) sen mukaan, millaisen näkökulman ne tarjoavat kuolemasta rakennettuun tietoon. Tämä tekstini keskittyy näistä toiseen luokkaan, kuolevien kokemuksista kertoviin elokuviin.

Kokemuskeskeisissä dokumenteissa kuolemisen asiantuntijuus annetaan kuoleville ihmisille. Elokuvantekijästä ja sitä kautta katsojasta tulee ikään kuin luotettu tai uskottu henkilö, jolle kuoleva kertoo oman tarinansa. Lähestymistapa luo autenttisen tuntuisen pääsyn kuolemisen realiteetteihin antamalla äänen ihmisille, jotka ovat sitä parhaillaan kokemassa. Nämä dokumentit eivät väitäkään kertovansa yleistä totuutta, vaan yhdenlaisen, todennettavan tarinan.

Kokemuskeskeisille dokumenteille on tyypillistä, että niissä on rajattu määrä päähenkilöitä esillä. Keskittymällä yhden tai parin ihmisen kokemukseen voidaan rakentaa tunteellisesti ja sosiaalisesti merkittävää kokemusta katsojalle. Näissä dokumenteissa kuolema itsessään on harvemmin pääosassa. Sen sijaan huomio on eletyssä elämässä ja ajatuksissa, joita lähestyvä kuolema herättää, mikä korostaa kuolevien toimijuutta.

Collection of family album pictures
Screen shot from Helen’s Story (dir. Paul Davidson & Barbara Gibb; Bytesize Productions 2016).

Nämä dokumentit rakentavat toimijuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti. Yhtäältä osallistuminen dokumentteihin tarjoaa kuoleville ihmisille tavan käsitellä omia kokemuksiaan, saada oma äänensä kuuluville ja tehdä loppuelämän kokemuksista merkityksellisiä. Tällaiset tavoitteet ovat voimaannuttuvia kuoleville ihmisille. Toisaalta dokumentit on tehty laajalle yleisölle, ja niillä on pyritty lisäämään ymmärrystä kuolevaisuudesta ja saada kuolevien kokemukset näkyvämmäksi osaksi julkista keskustelua.

Elokuvaehdotuksia: Seven Songs for a Long Life (2015), The Perfect Circle (2014); Love in Our Own Time (2011); Helen’s Story (2016); Marikan kuolema (2021); Island (2017).

Institutionaaliset dokumentit elämän loppuvaiheesta

Elämän loppuvaiheeseen keskittyvät dokumenttielokuvat eivät ole yhtenäinen genre, vaan elokuvissa on vaihtelevia tuotannollisia, tavoitteellisia ja kerronnallisia ratkaisuja. Tutkimusprojektini yhteydessä tutkijaminäni koki kuitenkin riemua yrittäessäni luokitella elokuvia. Päädyin jakamaan dokumentit kolmeen luokkaan kokonaisnäkökulman kannalta, eli siltä pohjalta miten ne rakentavat asiantuntijuutta kuolemasta – kuka puhuu ja kenen kokemusten ajatellaan olevan tärkeitä asian ymmärtämisen kannalta.

Picture of DVD discs

Ensimmäinen tunnistettava asiantuntijuuden rakentamistapa on institutionaalinen ääni. Näissä elokuvissa asiantuntijat ja instituutiot, kuten saattohoitoa tarjoavat yksiköt, esittävät omat näkemyksensä kuolemisesta ja kuolevien ihmisten kohtaamisesta. Institutionaalisessa lähestymistavassa toistuu koulutuksellinen näkökulma ja kuoleman hyväksynnän idealisointi.

Koulutuksellinen näkökulma liittyy toimijuuden ja tiedon tuottamisen kysymyksiin. Katsojalta ajatellaan puuttuvan asianmukaista tietoa siitä, mitä kuoleminen on. Vastauksia haetaan haastattelemalla asiantuntijoita, kuten lääkäreitä, saattohoitokotien työntekijöitä tai vaikkapa hengellisen työn edustajia. Kuolevien ihmisten tarinat tukevat asiantuntijoiden näkökulmia esimerkkitapauksina, ja näitä tarinoita aina kehystää asiantuntijan ääni, joka selittää yleisölle kuolevien ja heidän omaistensa kokemuksia.

Toistuva sanoma institutionaalisissa elokuvissa on kehotus kuoleman hyväksynnästä. Kuoleman kieltäminen ja välttely nähdään aiheuttavan ahdistusta, kun taas kuolemasta avoimesti keskusteleminen ja muun muassa avun vastaanottaminen saattohoidon tai hengellisen tuen muodossa luvataan mahdollistavan oman näköisen elämän elämisen loppuun saakka. Institutionaaliset näkökulmat korostavat kuolemaa luonnollisena tapahtumana, jonka hyväksyminen voi lisätä, ei vähentää elämän merkityksellisyyttä.

Elokuvaehdotuksia: Being Mortal (2015); Solace: Wisdom of the Dying (2019); Mortal Lessons (2008); End Game (2018).