Viimeiseen hengenvetoon… ja vähän sen jälkeenkin

Tutkimusprojektiani dokumenttielokuvista ja kuolemasta inspiroi lukemani Angela Armstrong-Costnerin artikkeli ”In Morte Media Jubilante” (2001). Hän oli tehnyt etnografisen tutkimuksen syöpäsairaasta naisesta kertovasta dokumenttielokuvasta. Hän haastatteli elokuvaan osallistunutta naista, elokuvan ohjaajaa ja näytti elokuvan joukolle syöpäsairaita potilaita. Huomion kohteena oli elokuvan positiivinen sävy, jossa syöpäsairas näytti voimaantuvan omasta kokemuksestaan ja oppivan hyväksymään oman kuolevaisuutensa.

Elokuvaohjaaja korosti, miten tällainen positiivinen kuva voi auttaa ihmisiä ymmärtämään, miten vaikean diagnoosin kanssa voi elää. Sen sijaan syöpäsairaat eivät kokeneet elokuvaa voimaannuttavaksi vaan ahdistavaksi. Heistä tuntui, ettei elokuva kuvannut todellisia kokemuksia, joihin kuului yhtä lailla väsymys, voimattomuus ja huonovointisuus. Osalle elokuva loi jopa paineita siitä, etteivät he osanneet sairastaa oikein ja suhtautua kuolevaisuuteen oikein. Aloinkin pohtia, voisivatko hyvää tarkoittavat dokumenttielokuvat pahimmillaan tuottaa mielikuvia, että omassa kuolemisessaankin voi epäonnistua, jos ei pysty täyttämään muiden luomia odotuksia siitä, miten ’taistella’ viimeiseen asti ja miten suhtautua kuolemaan positiivisesti ja rakentavasti.

Tämä ajatus vertautui psykologien Ryan Niemiec ja Stefan Schulenbergin kirjoitukseen ”Understanding Death Attitudes” (2011), jossa he jakavat elokuvien tarinat kahteen kategoriaan – kuoleman hyväksymiseen ja kuoleman kieltämiseen. Heidän mielestään elokuvien tulisi kertoa mieluummin tarinoita kuoleman hyväksymisestä, sillä se kannustaisi ihmisiä luomaan positiivisia psykologisia malleja kuolemisesta, kun puolestaan kuoleman kieltämisestä kertovat tarinat voisivat johtaa negatiivisiin tunteisiin. Psykologien mielestä voimaannuttavat tarinat olisivat meille hyödyllisempiä kuin vaikeisiin ja haastaviin tunteisiin liittyvät tarinat. Mietin kuitenkin, johtaako yksinkertaistettu malli yllä mainittujen syöpäpotilaiden tunteisiin epäonnistumisesta. Jos sallimme puhetta ja tarinoita vain positiivisista tunteista, jätämmekö ihmisiä kamppailemaan tunteidensa kanssa yksin, koska he eivät ole onnistuneet saavuttamaan toivottua psykologista suhdetta ”hyvään kuolemaan”?

Reilun sadan dokumenttielokuvan katsomisen ja analysoimisen jälkeen olen todennut, ettei ainakaan elokuvien suhdetta kuolemaan voi jakaa näin yksinkertaisesti hyvän ja huonon kuoleman kertomuksiin. Vaikka joissain elokuvissa rakennetaankin jopa normatiivista kertomusta hyvästä kuolemasta ja pyritään kertomaan, millaisilla vaikkapa meditatiivisilla harjoituksilla voi hyväksyä lähestyvän kuoleman, suurin osa dokumenttielokuvista kertoo hankaluudesta suhtautua omaan kuolevaisuuteensa. Kuolevat päähenkilöt käyvät läpi monia tunteita ilman, että ne etenevät johdonmukaisesti kohti hyväksyntää ja voimaantumista. Sen sijaan elokuvat tuovat esille, miten moninaisia ajatuksia ja tilanteita viimeisiin kuukausiin, viikkoihin ja päiviin sisältyy.

Sen sijaan, että dokumenttielokuvat loisivat ensisijaisesti kuvaa hyvästä kuolemasta, ne opettavat meitä kuolevaisuutemme monitasoisuudesta ja siitä, että tärkeämpää on oppia olemaan ymmärtämään, että monenlaiset reaktiot kuoleman lähestymiseen ovat normaaleja ja hyväksyttäviä. Toisinaan kuoleminen voi olla jopa sitä, että rakastaa niin paljon elämistä, että siitä luopuminen on tuskaisaa aivan viime sekunteihin asti. Kenties tämä ei kerro siitä, että olisi epäonnistunut tavoittamaan hyvän kuoleman, vaan kenties on onnistunut arvostamaan omaa elämäänsä loppuun saakka. Dokumenttielokuvat opettavatkin, että kenties hyvän kuoleman metsästämisen sijasta meidän tulisi keskittyä siihen, miten ymmärrämme hyvän elämän.

Lähteet:
Armstrong-Coster, Angela. 2001. ‘In Morte Media Jubilate [1]: An Empirical Study of Cancer-Related Documentary Film’. Mortality 6 (3): 287–305. https://doi.org/10.1080/13576270120082943.

Niemiec, Ryan M., and Stefan E. Schulenberg. 2011. ‘Understanding Death Attitudes: The Integration of Movies, Positive Psychology, and Meaning Management’. Death Studies 35 (5): 387–407. https://doi.org/10.1080/07481187.2010.544517.

Tutkimusprojektini pohjalta olen kirjoittanut kirjan “Filming Death”, joka julkaistaan keväällä 2024 (Edinburgh University Press). Oheisessa videossa, joka on tällä kertaa englanniksi, on mahdollista tutustua kirjan pääargumentteihin. Kirjassani pohdin, millaisin erilaisia dokumenttielokuvia on tehty saattohoidosta ja eutanasiasta. Tuon esille, että moni elokuvantekijä on pyrkinyt vähentämään ihmisten pelkoja kuolemiseen liittyen, joskin heillä on erilaisia lähestymistapoja tähän haasteeseen. Videosta voit tutustua, millaisia erilaisia lähestymistapoja olen tunnistanut.

 

Kutsuin taannoin blogissani ihmisiä osallistumaan ryhmähaastatteluihin, joissa keskusteltiin Marikan kuolema -dokumenttielokuvasta. Näiden haastattelujen pohjalta olen nyt julkaissut ensimmäisen tutkimusartikkelini “Kuolemisen mediatisaatio: Yleisön odotukset Marikan kuolema -dokumenttielokuvalta“. Artikkelin pohjalta tehtiin myös lyhyt haastattelu, jossa pohdin tutkimuksen tekoa ja sen tuloksia.

Kahdessa aiemmassa tekstissäni pohdin elämän loppuvaiheen institutionaalisia ja kuolevien kokemuksiin keskittyviä dokumenttielokuvia. Tässä kolmannessa, ja viimeisessä, luokittelevassa tekstissä keskityn elokuvantekijöiden kokemuksiin, tunteisiin ja ajatuksiin. Osaa tutkimuselokuviani yhdistää subjektiivinen ja performatiivinen toimijuus (eli minämuotoinen kerronta), jossa elokuvantekijän ääni, tunteet ja ruumiillisuus järjestävät kerronnan näkökulman.

Nämä dokumentit kuvaavat elokuvantekijän suhdetta kuolemaan etenkin pelon kokemisen kautta. Elokuvantekijät kertovat, miten he pelkäävät kuolemaa, omaa kuolevaisuuttaan tai menetyksen tunnetta, ja miten he haluavat oppia keinoja käsitellä näitä pelkojaan. Elokuvan aikana he kohtaavat erilaisia ihmisiä – niin asiantuntijoita kuin kuolevia ihmisiä, joilta elokuvantekijät oppivat erilaisia asioita. Kohtaamiset herättävät ohjaajissa vahvoja tunteita – surua, ahdistusta, epäilystä, iloa ja helpotusta. Tunteiden avoin esittäminen luo kertomuksen, jossa kuolevaisuuteen alkaa liittyä myös positiivisia kokemuksia, mitkä lieventävät pelon kokemuksia. Dokumenteissaan kukin elokuvantekijöistä oppiikin jotain itsestään ja omista asenteistaan, ja vaikka kuolemanpelko ei täysin paranisi, he oppivat ainakin olemaan rennosti kuolevien ihmisten parissa.

Subjektiivinen ääni ja toimijuus dokumenttielokuvissa vaikuttavat siihen, millaista tietoutta kuolemasta ja kuolevaisuudesta nämä dokumentit rakentavat. Tieto rakentuu vahvasti henkilökohtaisen kokemuksen kautta, millä puolestaan kommentoivaan yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten ihmisten laajalti kokemaa kuoleman pelkoa ja aiheen välttelyä. Henkilökohtaisten tunnustamisten on ajateltu tekevän aiheesta kuin aiheesta katsojille lähestyttävän ja jopa samastuttavan, ja sitä kautta tehokkaan viestinnän keinon.  Kuoleman pelon tunnistaminen ja sanoittaminen pyrkii kuolevaisuuden ymmärtämiseen siten, että katsojakin voi oppia jotain heidän pohdinnoistaan.

Elokuvaehdotuksia: Kuoleman kasvot (2003); Griefwalker (2008); The Lulu Sessions (2011); Living While Dying (2017).

Aiemmassa blogikirjoituksessani toin esille, miten elämän loppuvaiheen dokumenttielokuvat voidaan jakaa kolmeen luokkaan (instituutiot, kuolevien kokemukset, henkilökohtaiset tunteet) sen mukaan, millaisen näkökulman ne tarjoavat kuolemasta rakennettuun tietoon. Tämä tekstini keskittyy näistä toiseen luokkaan, kuolevien kokemuksista kertoviin elokuviin.

Kokemuskeskeisissä dokumenteissa kuolemisen asiantuntijuus annetaan kuoleville ihmisille. Elokuvantekijästä ja sitä kautta katsojasta tulee ikään kuin luotettu tai uskottu henkilö, jolle kuoleva kertoo oman tarinansa. Lähestymistapa luo autenttisen tuntuisen pääsyn kuolemisen realiteetteihin antamalla äänen ihmisille, jotka ovat sitä parhaillaan kokemassa. Nämä dokumentit eivät väitäkään kertovansa yleistä totuutta, vaan yhdenlaisen, todennettavan tarinan.

Kokemuskeskeisille dokumenteille on tyypillistä, että niissä on rajattu määrä päähenkilöitä esillä. Keskittymällä yhden tai parin ihmisen kokemukseen voidaan rakentaa tunteellisesti ja sosiaalisesti merkittävää kokemusta katsojalle. Näissä dokumenteissa kuolema itsessään on harvemmin pääosassa. Sen sijaan huomio on eletyssä elämässä ja ajatuksissa, joita lähestyvä kuolema herättää, mikä korostaa kuolevien toimijuutta.

Nämä dokumentit rakentavat toimijuutta sekä sisäisesti että ulkoisesti. Yhtäältä osallistuminen dokumentteihin tarjoaa kuoleville ihmisille tavan käsitellä omia kokemuksiaan, saada oma äänensä kuuluville ja tehdä loppuelämän kokemuksista merkityksellisiä. Tällaiset tavoitteet ovat voimaannuttuvia kuoleville ihmisille. Toisaalta dokumentit on tehty laajalle yleisölle, ja niillä on pyritty lisäämään ymmärrystä kuolevaisuudesta ja saada kuolevien kokemukset näkyvämmäksi osaksi julkista keskustelua.

Elokuvaehdotuksia: Seven Songs for a Long Life (2015), The Perfect Circle (2014); Love in Our Own Time (2011); Helen’s Story (2016); Marikan kuolema (2021); Island (2017).

Elämän loppuvaiheeseen keskittyvät dokumenttielokuvat eivät ole yhtenäinen genre, vaan elokuvissa on vaihtelevia tuotannollisia, tavoitteellisia ja kerronnallisia ratkaisuja. Tutkimusprojektini yhteydessä tutkijaminäni koki kuitenkin riemua yrittäessäni luokitella elokuvia. Päädyin jakamaan dokumentit kolmeen luokkaan kokonaisnäkökulman kannalta, eli siltä pohjalta miten ne rakentavat asiantuntijuutta kuolemasta – kuka puhuu ja kenen kokemusten ajatellaan olevan tärkeitä asian ymmärtämisen kannalta.

Ensimmäinen tunnistettava asiantuntijuuden rakentamistapa on institutionaalinen ääni. Näissä elokuvissa asiantuntijat ja instituutiot, kuten saattohoitoa tarjoavat yksiköt, esittävät omat näkemyksensä kuolemisesta ja kuolevien ihmisten kohtaamisesta. Institutionaalisessa lähestymistavassa toistuu koulutuksellinen näkökulma ja kuoleman hyväksynnän idealisointi.

Koulutuksellinen näkökulma liittyy toimijuuden ja tiedon tuottamisen kysymyksiin. Katsojalta ajatellaan puuttuvan asianmukaista tietoa siitä, mitä kuoleminen on. Vastauksia haetaan haastattelemalla asiantuntijoita, kuten lääkäreitä, saattohoitokotien työntekijöitä tai vaikkapa hengellisen työn edustajia. Kuolevien ihmisten tarinat tukevat asiantuntijoiden näkökulmia esimerkkitapauksina, ja näitä tarinoita aina kehystää asiantuntijan ääni, joka selittää yleisölle kuolevien ja heidän omaistensa kokemuksia.

Toistuva sanoma institutionaalisissa elokuvissa on kehotus kuoleman hyväksynnästä. Kuoleman kieltäminen ja välttely nähdään aiheuttavan ahdistusta, kun taas kuolemasta avoimesti keskusteleminen ja muun muassa avun vastaanottaminen saattohoidon tai hengellisen tuen muodossa luvataan mahdollistavan oman näköisen elämän elämisen loppuun saakka. Institutionaaliset näkökulmat korostavat kuolemaa luonnollisena tapahtumana, jonka hyväksyminen voi lisätä, ei vähentää elämän merkityksellisyyttä.

Elokuvaehdotuksia: Being Mortal (2015); Solace: Wisdom of the Dying (2019); Mortal Lessons (2008); End Game (2018).

Kuolemaa käsittelevien dokumenttielokuvien ydin on yhden tai useamman päähenkilön kuolema. Tästä huolimatta itse kuolemanhetkeä ei kovin usein näytetä katsojille, vaan se kerrotaan muilla tavoilla.

Tyypillinen keino on näyttää kuolemaan johtavia tapahtumia katsojalle, mutta hypätä kuoleman ylitse suoraan sen jälkiseurauksiin, kuten itkeviin ihmisiin, hautajaisiin tai ruudulla näkyvään muistokirjoitukseen, jossa tuodaan esille kuolleen nimi ja kuolinpäivä. Vaihtoehtoisesti muut henkilöhahmot voivat kertoa kuolemasta katsojalle joko haastatteluissa tai dialogin avulla. Näistä seuraamuksista katsoja voi tulkita kuoleman tapahtuneen ja nämä kerronnan keinot ovat tuttuja myös fiktioelokuvan puolelta. Tällöin katsojan huomio kiinnittyy siihen, miten muut reagoivat kuolemaan ja millaisen aukon ihminen jätti kuollessaan läheistensä elämään.

Toinen yleinen tapa on hyödyntää erilaisia vertauskuvia – sammuvaa kynttilänliekkiä, luontokuvia, valoon tai pimeyteen erkanevaa hahmoa tai kuvaa. Näillä kuvilla verrataan kuolemaa jonkin asian loppumiseen, luonnon kiertokulkuun, toiseen ulottuvuuteen siirtymiseen tai vaikkapa lopulliselle matkalle lähtemiseen.

Keskusteluissani kuolevia ihmisiä kuvanneiden dokumenttielokuvaohjaajien kanss metaforien käyttö on herätti monia reaktioita. Suurimalle osalla metaforien käyttö mahdollisti sen, että elokuvan katsojaa pystyttiin säästämään mahdollisesti järkyttäviltä ja yksityisyyttä koettelevilta kuvilta kuolevista ihmisistä. Metaforilla pyrittiin tekemään katselukokemuksesta miellyttävä ja helposti lähestyttävä.

Muutamille elokuvaohjaajille, kuten Jorge Léonille, joka on ohjannut elokuvan Before We Go, metaforat saivat vieläkin korostuneemman aseman. Hänen mukaansa meillä ei ole ikinä täydellistä varmuutta siitä, millainen kuolema on ja mitä siinä tapahtuu kuolevan ihmisen kannalta. Niinpä elokuva ei ikinä pysty myös esittämään kuoleman hetkeä tai kuoleman merkitystä sellaisenaan, vaan se on aina representaatio itsessään. Tämän takia hänestä on paljon kiinnostavampaa kuvata kuolemaan liittyviä metaforia, koska siihen elokuva pystyy tarttumaan.

Vastavuoroisesti tätä näkökulmaa on myös haastettu. Joillekin elokuvaohjaajille runsas metaforien käyttö puolestaan piilottaa kuolemaa katsojan katseelta. Esimerkiksi Steven Eastwoodille, joka on ohjannut dokumenttielokuvan ISLAND, metaforien käyttö lupaa liiaksi, että kaikki kääntyy hyväksi ja kaikelle tapahtuneelle on jokin syvempi merkitys. Lisäksi hänen mukaansa metaforien käyttö myös tarkoittaa sitä, että elokuvantekijä päättää katsojan puolesta, mitä tämä saa nähdä ja pystyy käsittelemään, sen sijaan että luottaisi katsojan pystyvän kohtamaan kuoleman sellaisenaan.

Nämä erilaiset näkökulmat herättävätkin sen kysymykset, että siinä missä metaforat luovat kauneutta kuolemaa käsitteleviin tarinoihin, luovatko ne myös liiaksi etäisyyttä katsojan kannalta? Tähän meillä kullakin lienee oma vastauksemme siitä, millaista kuolemaa haluamme ja olemme valmiit todistamaan median kautta.

Ks. lisää tutkimusjulkaisussa: Hakola, Outi 2021. Ethical Reflections on Filming Death in End-of-life Documentaries. Mortality. https://doi.org/10.1080/13576275.2021.1946025

Vieraileva kirjoittaja: Aino Karvonen

Osallistuminen kuoleman tematiikkaa käsittelevään tutkimusprojektiin ei varmasti koskaan käynyt mielessäni ennen kuin huomasin ilmoituksen harjoittelijahausta. Katsomani kauhuelokuvat voinee laskea yhden käden sormilla, vaikka toisaalta nykyisin valtavan suositut true crime -podcastit kiehtovatkin minua. Olen kuitenkin juuri se herkkä tyyppi, jolla yön pimeässä pyörivät mielessä kertomukset sarjamurhaajista tai yliluonnollisista hirviöistä (jopa Netflixin päivitetty versio lapsena rakastamastani Sabrina, teininoidasta (1996-2003) sai minut näkemään painajaista…).

Olen surrut isovanhempieni ja koirieni kuolemia, ja tunnen aiemmasta hoitoalan työpaikastani henkilöitä, jotka ovat menehtyneet, mutta nämä kuolemat ovat olleet jollain tapaa odotettavissa, vaikka itse kuoleman hetki usein yllättääkin. Erästä koronan uusiksi laittamaa opintosuunnitelmaani täydentämään valitsemaani, kauhua ja pelkoa käsittelevää verkkokurssia lukuun ottamatta, en ole erityisemmin pohtinut koko kuoleman teemaa. Moni muukaan ei ole, vaikka medioitunut maailmamme onkin väkivaltaisten kuolemien kyllästämä ja laskurit pandemian aiheuttamista kuolemantapauksista pyörivät verkkolehden etusivulla säännöllisesti. Nyt, kun harjoittelua on takana kolme kuukautta, kokosin päällimmäisiä ajatuksiani siitä, millaiselta on tuntunut olla mukana saattohoitoprojektissa.

Kun olen kertonut yliopistolla tai lähipiirissäni harjoittelupaikastani, se on yleensä hiljentänyt kuulijan. Hämmennyksen jälkeen aihetta on kuvailtu erilaiseksi, erikoiseksi tai tyyliin ”toivottavasti ei käy liian synkäksi”. Mielestäni reaktiot osoittavat, että emme aina tiedä, miten kuolemaan tulisi suhtautua. Emme välttämättä halua oikein puhua siitä. Yhtä kaikki, kommentoijat ovat pitäneet tutkimusprojektia varsin tärkeänä ja kuolemaa työssään kohtaavat tuttuni ovat toivoneet, että tutkimus voisi osaltaan edistää hoitotyön muutosta.

Ennen harjoittelua oli kysyttävä itseltään, kykeneekö tarttumaan haastavaan aiheeseen. Vaikka tiesin pärjääväni, en ehkä kuitenkaan osannut varautua kaikkiin projektin aikana heränneisiin tunteisiin. On myönnettävä, että tuskin olisin hakeutunut katsomaan lukuisia dokumentteja eutanasiasta ja elämän loppuvaiheesta tai tutustunut saattohoidon järjestämiseen ilman harjoittelupaikkaa. Kuoleman esittäminen dokumenteissa koskettaa ja epäreilut kohtalot nostavat kyyneleet silmiin, vaikka päähenkilöitä kohtaan säilyykin tietty etäisyys. Kuolinhetken näkeminen herättää ristiriitaisia tuntemuksia: miltä ihminen näyttääkään kuolleena ja onko hyväksyttävää kuvata, saati katsoa tällaista.

Sen sijaan tutkimushaastattelujen ja -kyselyiden valmisteleminen ja toteuttaminen on näyttänyt kuoleman arkista todellisuutta, samoin kuin osallistuminen huhtikuiseen Surukonferenssiin, jossa tarkoituksena on lisätä tietoutta surusta ja suremisesta sekä esitellä viimeaikaista tutkimustietoa kuolemasta. Muiden jakaman menetyksen ja tuskan edessä kokee voimattomuutta, kaikki sanat tuntuvat turhilta. Tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun ei ole joutunut odottamattoman sairauden tai kuoleman kanssa tekemisiin, ja samalla tiedostaa ja pelkää, että vastaava tilanne sattuu vielä jonain päivänä omalle kohdalle. Niin ikään arvostus kuoleman parissa työskenteleviä kohtaan lisääntyy. Muiden kokemukset antavat valtavasti mietittävää omaan ajatteluun ja tapaan nähdä maailma – varsinkin, kun kyseessä on aihe, jota ei muuten mielellään nosta esiin.

Harva harjoittelupaikka saa pohtimaan omaa suhtautumista näin isoihin ja olennaisiin elämänarvoja ja kuolemaa koskeviin kysymyksiin, vaikka kulttuurintutkimus onkin monesti erilaisten epäkohtien ja ongelmien tarkastelua ja vaiettujen teemojen käsittelyä. Yksi työstä saamani oppi onkin, että korkeakouluharjoitteluun tai työtehtäviin kannattaa uskaltautua myös itselle vieraamman aiheen pariin ja haastaa omia ennakkokäsityksiä. Työelämätaitojen ja tutkimustyön oppimisen lisäksi harjoittelu on rohkaissut minua puhumaan kuolemasta ja antanut neuvoja siihen, miten kuolemaan voisi suhtautua.

Ollessani vaihto-opiskelemassa Berliinissä koronan aikaan, kävin kerran elokuvateatterissa ja siellä muistutettiin maskien käytöstä hilpeästi hahmojen avulla, joista monet ovat kauhuelokuvien ystäville tuttuja (vaan eivät minulle). Uskaltauduin katsomaan neuköllnilaisessa Rollbergissa zombiklassikko Dawn of the Deadin (1978). Lopputuloksena en pelännytkään, vaan minulla oli tosi hauskaa ja yölläkin nukuin hyvin. Näinkin voi ennakkoluulonsa kohdata.

 

Kirjoittaja Aino Karvonen on toisen vuoden Euroopan kulttuurien tutkimuksen maisteriopiskelija.

Ryhmä sairaalahenkilökuntaa pui ihmissuhteitaan teho-osaston käytävillä, kun paareilla kiidätetään uusi potilas kriittiseen leikkaukseen. Erimielisyydet haudataan hetkeksi, kun tiimi asettuu rooleihinsa ja keskittyy pelastamaan ihmishengen. Saumaton yhteystyö myös lievittää jännitteitä ja kaikki on hetken hyvin sairaalamaailmassa. Kertomusmalli on tuttu monista lääketieteen maailmaan sijoittuvista draamoista, kuten Grey’s Anatomysta (2005-) tai Housesta (2004-2012). Näissä sarjoissa katsoja pääsee kurkistamaan sairaalan kulisseihin muustakin kuin potilaan näkökulmasta.

Lääkäridraamojen lisäksi kulisseihin on kurkistettu dokumentaarisissa elokuvissa ja tositelevisiomaisissa ohjelmissa, kuten Boston Med. (2010) tai Nightwatch (2015). Hyvinkin samankaltaisesti päähenkilöiksi nousevat lääkärit, sairaanhoitotiimit ja tyypillisesti teho-osastot ja dramaattiset traumapotilaiden hoidot.

Harvoin vieraillaan pitkäaikaissairaiden osastoilla, jotka muodostavat merkittävän osan sairaanhoidosta. Sen sijaan korostetaan sankarillista ihmishenkien pelastamista ja lääketieteellisen teknologian mahdollisuuksia. Vaikka ohjelmissa kuvataan myös kuolemia ja traagisia kohtaloita, yleensä nämä kehystetään mahdollisuutena lääkäreille ja lääketieteelle oppia omista virheistään ja vajavaisuuksistaan tulevaisuutta varten. Tällä tavoin lääketieteelliset draamat ja dokumentit usein korostavat medikalisoitumisen mahdollisuuksia.

Harvoissa kuvauksissa, joissa pureudutaan elämän loppuvaiheen kuvauksiin, teho-osastojen arki ja medikalisaatio näyttäytyvät hyvin erilaisessa valossa. Nämä dokumentit, kuten Frontline: Facing Death (2010), keskittyvät teho-osaston arkeen vakavasti sairaiden osalta. Monet potilaista ovat riippuvaisia hengityskoneista, ja omaisten tehtäväksi jää päättää jatketaanko hoitoa vai otetaanko heidät irti koneista. Omaisille vaikea valinta kulminoituu kysymykseen, estävätkö he elämän mahdollisuuden, jos he lakkauttavat hoitomuodot. Ymmärtäväiset lääkärit yrittävät tuoda esille, miten koneellinen hoito elämän loppuvaiheessa, parannuskeinojen loputtua, voi aiheuttaa lisäkärsimystä ja alentaa elämänlaatua. Heille aggressiiviset hoidot näyttäytyvät usein liiallisena medikalisaationa.

Vaihtoehtona pohditaan kuoleman inhimillistämistä, jossa lääketiedettä hyödynnettäisiin kipujen ja oireiden lievittämiseen. Elämän loppuvaiheeseen paneutuvat lääketieteelliset dokumentit asettuvatkin mielenkiintoiseen suhteeseen muiden lääketieteen tarinoiden kanssa, joissa palliatiivista tai saattohoitoa ei yleensä edes mainita vaihtoehtona, vaan lääkäreiden taidokkuus, teknologia ja lääketeollisuus toimivat ratkaisuina kaikkiin ongelmiin. Siinä missä elämän loppuvaiheen esittäminen elokuvissa ja televisiossa on pienemmässä roolissa, tyypillisimmät lääketieteen sankarikertomukset voivat antaa ihmisille epärealistisia odotuksia kuoleman estämisestä. Myös Facing Death dokumentin lääkärit korostavat, että yksi syy perheiden kohtaamiin vaikeisiin valintoihin liittyy heihin iskostettuihin lupauksiin lääketieteen lähes kaikkivoipaisuudesta. Se, millaisia tarinoita lääketieteestä kerrotaan, vaikuttaakin myös niihin asenteisiin ja odotuksiin, joita meillä on potilaina ja omaisina lääketieteen mahdollisuuksista.