University of Helsinki
Elämän loppuvaiheeseen keskittyvät dokumenttielokuvat eivät ole yhtenäinen genre, vaan elokuvissa on vaihtelevia tuotannollisia, tavoitteellisia ja kerronnallisia ratkaisuja. Tutkimusprojektini yhteydessä tutkijaminäni koki kuitenkin riemua yrittäessäni luokitella elokuvia. Päädyin jakamaan dokumentit kolmeen luokkaan kokonaisnäkökulman kannalta, eli siltä pohjalta miten ne rakentavat asiantuntijuutta kuolemasta – kuka puhuu ja kenen kokemusten ajatellaan olevan tärkeitä asian ymmärtämisen kannalta.
Ensimmäinen tunnistettava asiantuntijuuden rakentamistapa on institutionaalinen ääni. Näissä elokuvissa asiantuntijat ja instituutiot, kuten saattohoitoa tarjoavat yksiköt, esittävät omat näkemyksensä kuolemisesta ja kuolevien ihmisten kohtaamisesta. Institutionaalisessa lähestymistavassa toistuu koulutuksellinen näkökulma ja kuoleman hyväksynnän idealisointi.
Koulutuksellinen näkökulma liittyy toimijuuden ja tiedon tuottamisen kysymyksiin. Katsojalta ajatellaan puuttuvan asianmukaista tietoa siitä, mitä kuoleminen on. Vastauksia haetaan haastattelemalla asiantuntijoita, kuten lääkäreitä, saattohoitokotien työntekijöitä tai vaikkapa hengellisen työn edustajia. Kuolevien ihmisten tarinat tukevat asiantuntijoiden näkökulmia esimerkkitapauksina, ja näitä tarinoita aina kehystää asiantuntijan ääni, joka selittää yleisölle kuolevien ja heidän omaistensa kokemuksia.
Toistuva sanoma institutionaalisissa elokuvissa on kehotus kuoleman hyväksynnästä. Kuoleman kieltäminen ja välttely nähdään aiheuttavan ahdistusta, kun taas kuolemasta avoimesti keskusteleminen ja muun muassa avun vastaanottaminen saattohoidon tai hengellisen tuen muodossa luvataan mahdollistavan oman näköisen elämän elämisen loppuun saakka. Institutionaaliset näkökulmat korostavat kuolemaa luonnollisena tapahtumana, jonka hyväksyminen voi lisätä, ei vähentää elämän merkityksellisyyttä.
Elokuvaehdotuksia: Being Mortal (2015); Solace: Wisdom of the Dying (2019); Mortal Lessons (2008); End Game (2018).