Johdanto

”Aitopitsien historia on tavallaan osa yleistä kulttuurihistoriaa” –lauseella Idi Lindholm aloittaa 1947 painetun pitsikirjansa. Selityksenä väitteelleen hän korostaa 1500-1700 –lukujen aitopitsien olevan hienoja taidon näytteitä, tekstiilitöiden huippusaavutuksia. Kuuluisat taidemaalarit ovat jäljentäneet tarkasti hiuksenhienoin viivoin aikansa kuuluisuuksien aitopitsejä muotokuviin. Samoin nimekkäät taiteilijat ovat sommitelleet pitsien malleja merkittävien henkilöiden käyttöön. Joittenkin maiden talouspolitiikkaankin aitopitsit ovat vaikuttaneet. Useissa maissa niiden valmistuksella saatiin huomattavia tuloja, joten pitseillä on ollut tärkeä merkitys. 
  

Kuva. Kiinasta lehtori Maija-Leena Seppälän 1980-luvulla tuoma pieni pitsiliina. Käsityönopettajan koulutuksen näytekokoelmat.
Kuva: Marja Anttila

Pitsejä käytettiin aluksi alttariliinoissa, pappien juhlapaidoissa ja messukasukoissa. Sitten pitseillä koristeltiin hallitsijoiden ja aateliston alusvaatteita. Pitsit pääsivät näkyviin pääntien, hihojen, kädentien tai ranteiden, polvien ja jopa sukanterienkin kohdalta. Arvokkaat aitopitsit tekivät kallisarvoisista kankaista valmistetut puvut, sotaherrojen saappaanvarret ja panssaripaidat entistä upeammiksi. Pitsit olivat olennainen osa miehen vaatetusta.

Lindholm (1947, 8) kertoo pitseihin liittyen kaksi mielenkiintoista tarinaa, jotka heijastavat pitsien merkitystä ko. ajankohtana:
– Ranskan kuningas Henrik III (1551-1589) myöhästyi sekä kruunajaisistaan että
vihkiäisistään, koska hän kähersi liian kauan aitopitsikaulustaan ja käännekkeitään.
– Cinq-Mars, joka oli Ludvig XIII:n suosikki, jätti jälkeensä 300 paria aitopitseillä
koristeltuja jalkineita, kun hänet 1642 teloitettiin.

 

Kuva. Brysselistä lehtori Maija-Leena Seppälän 1977 tuoma ommeltu pitsiliina. Käsityönopettajan koulutuksen näytekokoelmat.
Kuva: Marja Anttila