University of Helsinki
Kun avaa ruudulle tyhjän sähköisen arkin ja päättää ryhtyä kirjoittamaan, risteilee mielessä useitakin ajatuksia vielä syntymättömän tekstin aiheesta. Halu kirjoittaa on suuri, mutta ajatusten muotoileminen järkeviksi sanoiksi tuottaa usein vaikeuksia. Kirjoittaisiko elämän tarkoituksesta vai opintojen sujumisesta, arkisista askelista vai tavoittamattomista unelmista? Se on pienuudessaan hyvin suuri päätös.
Kirjoittamisen aloittamista vaikeuttavat myös muut kuin oman pään sisäiset ristiriidat. Ympärillä hälisevät lapset tai toisesta huoneesta kantautuva television ääni eivät edesauta rauhallisen hetken löytämistä ja ajatusten järjestelyä sanoiksi. Työpöydälle kasaantunut pino tenttikirjoja ja kirjahyllyssä lukemista odottavat lukemattomat romaanit tuijottavat syyttävästi, kun yrittää ottaa aikaa lukemisen sijasta tekstin tuottamiseen.
Löytyisikö kirjoittamiselle hyvä hetki työpäivän aikana, vaikkapa muiden ollessa kahvitauolla? Mahdollista se toki on, mutta ajatusten nollaaminen ja siirtäminen työympäristöstä aivan muualle ei onnistu kovin nopeasti, jos ei sitten mielessä ole aivan kuningasajatus, josta tarvittavan inspiraation saa kuin itsestään.
On kuitenkin hetkiä, jolloin mieli on kirkas eikä mikään tunnu häiritsevän. Silloin teksti syntyy nopeasti ja alkaa elää – ainakin itselle. Kirjoittajalle kai suurin toive on, että jostain löytyisi myös se lukija, jolle juuri minun tekstini tuntuu elävältä.
Lukija löytyi. Minua tuijottaa myös tyhjä paperi ja usein olen hylännyt aikaansaannokseni. Tuntuu, ettei mielenkiintoista sanottavaa löydy.
Syitä on monia. Ehkä olen liian kriittinen ja pelkään nolaavani itseni esittämällä “vääriä” mielipiteitä. Ehdotan itselleni ratkaisuksi, ettei vääriä mielipiteitä ole ja mokaaminen ei ole maailmanloppu.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että vääriä mielipiteitä ei ole. Niistä hylätyistäkin teksteistä voi vielä syntyä jotain tosi mielenkiintoista!