University of Helsinki
Viime kesän helteillä yksi minun lempilukupaikoistani oli oman pihan suojaisa kulma puun varjossa, jossa aurinko lämmitti mukavasti ja jalat voi nostaa seinää vasten. Siinä tenttikirjankin lukeminen sujui kuin itsestään.
Kylmemmällä säällä houkuttelevin lukupaikka taitaa olla se perinteinen pehmeä sohvannurkka, jossa käden ulottuvilla on oltava höyryävä kuppi maitokahvia tai hunajalla makeutettua teetä.
Hiljattaiseen kirjatenttiin valmistautuessani päätin kuitenkin kokeilla, kuinka opiskelu yleisessä kirjastossa sujuisi. Ja sujuihan se. Ystävälliset kirjastovirkailijat opastivat minut asiallisesti sisustettuun lukusaliin, jossa istui jo muutamia eri ikäisiä ja kokoisia ihmisiä syventyneinä kirjoihin tai nenä kiinni läppärin näytössä. Itsekin purin kasseistani tietokoneen, kasan kirjoja, muistiinpanovälineitä ja vielä vesipullon, ja asetuin aloilleni. Lukusalissa vallitsi ihana hiljaisuus, jonka katkaisivat vain satunnaiset askeleet. Hassua kyllä, oikein ihmettelin, miten hiljaa kaikki osasivat olla – vaikka niinhän oli tarkoituskin. Ehkä olin tiedostamattani ajatellut, että yleisen kirjaston hälinä ulottuu sen kaikkiin huoneisiin.
Myös työpaikalla olen kurssikirjoja lukenut, pienissä ja suurissa kokoushuoneissa. Kahvikuppi ja vesipulllo vieressä tai janoisena sinnitellen, kunnes olen saanut luettua loppuun jonkun tietyn kokonaisuuden.
Tärkeintä on löytää sellainen paikka, jossa voi rauhassa keskittyä juuri sillä hetkellä, kun muulta elämältä löytää aikaa opiskelua varten.
Mielenkiintoista. Kaikki eivät rakennu samoin, keskittymisessäkään. Kokeilin samaa menetelmää -hiljaisuutta- pakon edessä, kun olohuoneen arkiTV -aina auki hereillä ollessani- rikkoutui ja odottelin uutta saapuvaksi. Keskittymiseni oli heikkoa. Lähes kuulin omat ajatukseni l. mielestäni en enää ajatellut vaan puhuin yksikseni. Muistin Prisman ohjelman, jossa tutkittiin mm. keskittymistä. Täydellinen hiljaisuus ei ollutkaan tutkittavalle -muistaakseni viulisti- kirjallisia tehtäviään ratkaistessa optimaalinen tilanne. Rakennustyömiehen kolistelu -tutkijan rakentama häiriö- ikkunan takana toi virkistävän vaihtelun ja tehtävät ratkesivat viulistilta moitteettomasti. Muistin myös -kaukaisen harrastukseni- kuinka osallistuminen joogaharjoituksiin toi rentoutumisvaiheessa tilan, jossa oma ruumis oli kuin hiljainen “kirkko”, hengitystänikään en kuullut, hengitin silti, häiritsevät äänet olivat jossain, mutta en niihin aktiivisesti osallistunut. Kun lapseni oli pieni ja opiskelin, käytin tavoittamaani “joogarauhaa” hyväkseni olohuoneessa oman “arkitositv:n” keskellä opiskellen. Kun nykyinen, uusi arkiTV saapui, jatkoin ammoin tavoittamaani “joogakirkkoilua” ja taustalla hälisevä arkiTV soi jälleen mahdollisuuden keskittyä maksimaalisesti vetäytymällä passiiviseen yksinäisyyteen TV-hälinän rikastuttaessa taustalla aivojeni toimintaa kuten viulistin rakennustyömies.