Kolkyt ja risat

Olen opiskellut aiemmin ollessani hoitovapaalla nuorimman lapseni kanssa niin täällä avoimessa yliopistossa erityispedagogiikkaa. Halusin silloin täydentää ammatillista osaamistani päivähoidon saralla. Olen palvellut Espoon kaupunkia perhepäivähoitajana vuodesta 2007 alkaen ollen välillä siis hoitovapaalla ja tehden yhden ”matkan” päiväkodin puolellekin virkavapaani aikana.

Tänä syksynä 2013 mahdollistui oiva tilaisuus jatkaa näitä yliopisto-opintojani. Olen löytänyt tämän syksyn aikana polun ihan tutkinto-opiskeluun asti eli tähtäimessä on maisterinpaperit sosiaalityöstä, valtiotieteellisestä. Mutta matkaa on sinne vielä ja avoimessa sosiaalityön opinnot jatkuvat, taidanpa mahduttaa joukkoon vielä sosiaalipsykologiaakin.

Olen ollut tämän syksyn ihan innoissani…juu hämmentävää se todella on, mutta opiskelu työn ohessa ei aina vain kuormita vaan oikeasti voi myös tukea omaa työssäjaksamista. Minä annan perheenäitinä perheelleni sekä rakkaassa työssäni (totta sekin on, että rakastan perhepäivähoitajankin työtä, koti voi olla myös mitä mainioin työympäristö) muille niin paljon (vaikka sekin kuuluu asiaan ja antaa myös minulle paljon), mutta kuitenkin olen halunnut itselleni jonkinlaisen ”oman henkireiän”, jotain ihan omaa:

– Voin uppoutua opiskelun maailmaan iltaisin: avata koneen, surffailla avoimen yliopiston sivuille katsomaan, josko sinne olisi jotain juuri käytävästä kurssista päivitetty, hörpätä kulauksen kahvia ja miettiä taas esim. seuraavaa opiskeluviikkoa. On ihanaa kävellä yliopiston kirjaston ovista sisään iltaisin, käydä lainaamassa kirjoja ja olla opiskelijan ”roolissa”. Kauan on aikaa siitä, kun viimeksi olin opiskelija, tai no, ei nyt niin kauan, kymmenisen vuotta, mutta sinä aikana on tapahtunut PALJON: raskauksia, vaipanvaihtoa ja …no vaipanvaihtoa. Eli olen nyt hieman eri ihminen kuin silloin kymmenisen vuotta sitten.

Eli kolkyt ja risat, se on ikäni, 34 – vuotta ja aikuisopiskelija. En ajatellutkaan, kuinka aikuisenakin voi löytää ”oman tiensä” tai no.. ainakin jatkaa sitä ”omaa tietään” eteenpäin. Ja että se voi olla näinkin mukavaa… toki myönnän, ei tentteihin lukeminen ole aina herkkua, kun olisi parempaakin tekemistä. Ja kun en ole aiemmin yliopistossa opiskellut, oli jo erityispedagogiikan kursseilla olo uutta minulle. Edellisen tein siis verkkokurssina ja yksinäistähän hommaa se oli. Joitakin opiskelutovereita kohtasin ryhmätöiden yhteydessä ihan livenäkin. Se on se avoimen yliopiston harmillinen puoli, ettei meillä juuri ”opiskelijarientoja” ole. Juu.. en tarvitse perheellisenä mitään ”yöjalassa oloja”, mutta jonkinmoinen opiskelun ”oheistoiminta” voisi antaa meille opiskelijoille ihan uutta tsemppiä.. toivottavasti joskus sellaista tulee..

Mutta kiitos lukija! Olet nyt siis lukenut ensimmäisen postaukseni avoimen yliopiston bloggaajana lähes loppuun..mutta se ei jää siihen..jääthän kuulolle, palataan! 🙂
– Maria –