University of Helsinki
Tyhjää näyttöä tuijottaen eli mitään sellaista ei tule mieleen minkä kelpuuttaisi julkaistavaksi. Blogiahdistus on on tuttu. Olen yrittänyt useasti rimpuilla jotain sanottavaa, jota en ole kehdannut julkaista. Mielestäni ne ovat olleet hajanaisia höpinöitä ummista ja lammista. Eivät ole auenneet oikein itsellenikään.
Muistuttelen itselleni ettei blogi ole essee, josta saa sen erinomaisuudesta kiitettävän. Ja kukaan ei voi pamauttaa blogiasi korjailtavaksi. Kuitenkin kynnys mitä julkaisee nousee ajoittain korkeaksi.
Meille kaikille sattuu ja tapahtuu. Mielestäni voitaisiin kirjoittaa enemmän elämästä opiskelujen lomassa. Joskus taas elämään ei mahdu muuta kuin opiskelu. Ukot, koirat, ruuanlaitto hoituvat miettiessä jotain tehtävänantoa. Tai sitten suututtaa joutuessaan keskeyttämään lukemisen, koska joku muu on riippuvainen minusta. Eli normaalia naisihmisen elämää.
Että eläppä huoli ystävä hyvä, blogiahdistus on hyvin, kuten alussa mainitsin, tuttu tila.
Niinpä! Välillä se elämä käy päälle konkreettisella tavalla, kun yrittää saada sanoja ruudulle, kuten tänään. Yritän kirjoittaa tässä sohvalla ja lapsi kiipeilee niskassa ja paukuttaa päähän pikkuautolla…