Se paljon keskusteltu käsilaukku

Jotakin mystisen kiehtovaa ja kutkuttavaa tuntuu liittyvän siihen, mitä naisen käsilaukku pitää sisällään. Etenkin kesän lähestyessä monet huuhaalehdet julkaisevat ties mitä lukijatutkimuksia siitä, kuinka monelta naiselta löytyy käsilaukusta aurinkolasit, huulikiilto tai vaikkapa puhtaat sukat.

Muistikirja. Se on ollut jotakin, mikä epämääräisen sekaisessa käsilaukussa on uskollisesti kulkenut mukana vuosia. Siihen olen raapustanut sekalaiset ajatukset yhtäkkiä mieleen tulevista hoidettavista asioista, kirjoitellut ruokaostosten listaa ja tehnyt muita muistiinpanoja. Juuri siksi käsilaukkuni, jolle en muuten juuri anna – ilmeisesti naisille epätyypillisesti – suurta arvoa, on ollut tärkeä. Sen muistikirjan takia. Siksi, että aina tarvittaessa käden ulottuvillani on jotakin, johon kirjoittaa asiat nopeasti ylös.

Muutaman päivän takaisilla luennoilla hämmennys oli suuri, kun käsilaukku kätki kyllä sisäänsä joukon muita aarteita, mutta muistikirja loisti poissaolollaan. Juuri se, johon olisin halunnut tallettaa oivallukset, vetää pari ranskalaista viivaa ja piirtää ideoista nuolia.

Totesin samalla, että taidan ilmeisesti vielä olla enemmän kotiäiti kahden pienen tytön kanssa arkea eläen kuin mekko ojennuksessa sipsutteleva uranainen tai edessä kirkkaasti kimaltavaa, vielä tuntematonta tulevaisuutta tähyävä (nuori) opiskelija   – ainakin käsilaukustani paljastuneet Muumi-rusinat ja muut pikkuihmisen välipalat, kimaltelevan glitteriset Frozen-pampulat ja kuopuksen unitutti viittaisivat siihen. “Onhan sinulla käsilaukussasi ainakin nämä”-klikkiotsikon takaa löytyvässä listauksessa olisin todennäköisesti saanut auttamatta pelkkiä säälipisteitä.  

Sanotaan, että naisen käsilaukun sisältö kertoo hänen luonteestaan ja sen perusteella tyypitellään jo niin menestyminen työelämässä kuin vanhempanakin. Että se, mitä kannat mukanasi, määrittää, mikä sinulle on tärkeää.

Tämän katsauksen perusteella sujuva arki ja perhe. Sitä muistikirjaa olisin tosin kipeästi kaivannut. Se olisi tehnyt ajatuksia avartavalla luennolla olostani huomattavasti mukavamman. Se olisi saanut minut tuntemaan itseni hetken ihan oikeaksi opiskelijaksi. Sellaiseksi, jolla tosin käsilaukusta löytyvät takuuvarmasti myös opiskelija- ja kirjastokortti, pari kahvilakuittia ja kenties viime hetkien lukemista varten tenttikirjakin.

– Marika

käsilaukku

Ps. Se muistikirjakin löytyi illan pimeinä tunteina isomman tytön huoneesta. Neiti oli liimannut kanteen muutaman Nalle Puh-tarran ja piirtänyt mitä todennäköisimmin iltapalalla istuessaan pari suloista ihmishahmoa kohta neljävuotiaan taiteellisella silmällä. Mikäs siinä, tarvitseehan pienikin oman tärkeiden asioiden tallettamispaikan.

Aurinkoenergiaa ja katse kesään

Kesäopinnot avoimessa yliopistossa läppäriä mukana kuljettaen vai rentoilua hiekkarannalla meren tuntumassa varpaat lämpimään hiekkaan upottaen?

Tulevana kesänä ajattelin yhdistää molemmat. Ainakin pyrin niin tekemään.

Näin kevään kynnyksellä, kun talven lumesta on jäljellä enää muutama pieni kasa varjoisammissa paikoissa, krookukset valtaavat kukkapenkit ja leskenlehdet kylpevät auringossa, huomaa löytävänsä itsestään mielettömän määrän lisäenergiaa. Malttamattomana jo odotan, että ekat hiirenkorvat kurkistaisivat kotipihan koivusta ja ilma lämpenisi sen verran, etteivät varpaat palelisi (liian) aikaisin käyttöön otetuissa tennareissa.

Näen silmissäni lukuisat hetket perheen ja ystävien kanssa kotipihalla grillaillen ja herkutellen, uimarantareissut lasten kanssa piknikkori ja huopa matkaan napattuina, aurinkorasvasta tahmaiset aurinkolasit sormenjälkineen ja lasten onnellisen kikatuksen merenrannassa, kiertelyt kauniissa Porvoon vanhassa kaupungissa(mme) tunnelmallisissa pikkuputiikeissa, Muumimaailman ja Titi-Nallen talon. Paljon ystäviä, jäätelöä, aurinkoa, valoa, onnellisia muistoja. Kiireetöntä aikaa.

Kiireetön aika ja lukuisat valitut kesäopinnot – ristiriita?

Toivon, ettei. Niinä illan hiljentyvinä hetkinä, kun pikkutytöt nukahtavat ja puoliso saa oman hetkensä elokuvan tai kirjan ääressä, ajattelin itse toisinaan sukeltaa verkkoviestinnän, kriisiviestinnän, sosiaalisen median ja journalistisen työn maailmaan. Olen vakuuttunut, että ihan joka kerta konetta avatessa ei motivaatio ole huipussaan, mutta silti se, että opinnot mielenkiintoisine kokonaisuuksineen etenevät kesälläkin, tuntuu oikealta ratkaisulta. Hyvältä ratkaisulta.

Innostusta lisää se, että monet opintojaksoista vaikuttavat ainakin kuvauksensa perusteella oikeasti käytännönläheisiltä. Verkkojulkaisemista, sosiaalista mediaa verkkoviestinnän työkaluna, mediatekstien ja mainonnan sukupuolioletuksia, kriisiviestintää ja sen johtamista. Ei vain (sinänsä merkityksellistä) teoriaa, vaan tartuntapintoja teorian kautta käytäntöön.

Tätä kesää odotan erityisen paljon. Pääsemme muuttamaan vapun tienoilla uuteen kotiimme rempan valmistuessa ja saan olla lasten kanssa koko kesän kotona yhteisestä ajasta ja tekemisestä iloiten. Koko perheen yhteiselle kesälomallekin on mukavia, odotettuja suunnitelmia. Kyllä sinne muutamat verkkokurssit mahtuvat lomittuen väliin.

Auringosta saa juuri nyt huiman paljon energiaa.

– Marika

kesa

Luopumisen haikeutta

Ne viimeiset kauniit auringonsäteet leikittelevät täydellisellä lastenhuoneen tapetilla. Sillä, jollaista olin pitkään etsinyt, mutta joka ei enää siirry uuteen kotiin. Tapetti jää osaksi uusien asukkaiden elämää, niiden, jotka tekevät tästä meille rakkaaksi tulleesta kodista omansa. Rakkaan toivottavasti heillekin.

Pienen ihmisen tärkeä unipupu sinnittelee viimeisenä huoneessa, nököttäen sängyn nurkassa muiden tavaroiden siirtyessä – kuin  pyytäen, älkää viekö vielä.

Viimeiset pyykkikoneelliset puhtaiden pyykkien pinoineen, illan hämärissä syttyvä takka, viimeiset kävelylenkit tutulle postilaatikolle.

Opiskelutavarat kirjapinoineen ja läppärin irtonäppiksineen pakkasin laatikkoon viikonloppuna, sinetöin maalarinteipillä odottamaan laatikoiden kantajia. Hetkellinen pysähtyneisyys, vaikka samalla mielessä kuohuu.

Meillä on edessä muutto vain muutaman päivän päässä. Luopumisen haikeus ja uuden odotuksen innostus. Ristiriita.

Kävin pääsiäisen pyhinä läpi vanhoja aarteita, kymmeniä valokuva-albumeja ja kaikkea kätköihin tallettamaani. Tuttuja kasvoja lapsuudesta, hetkiä nuoruudesta, kirjeiden rivejä teinivuosilta ja yhä vatsanpohjaa kutkuttavia pohdintoja ensi-ihastuksista. Opiskeluvuosien taianomaisuutta ja eri työorganisaatioiden tiimikavereita, matkoja maailman vieraisiin kolkkiin.

Silkkilehtien takaa albumeista kurkistivat monet ihmiset, jotka vuosia sitten olivat tärkeitä, mutta sittemmin jääneet pikemminkin hyviin muistoihin arjen muutosten lomassa – ja monet ihmiset, joille en enää saanut palautettua tutuista kasvoista huolimatta edes etunimeä. Monta kotia tuttuine huonekaluineen ja kodin somistusesineineen, satoja pakattuja muuttolaatikoita ja luovutettuja avaimia eri paikkakunnilla. Monet jäähyväiset ja halaukset, pitkät rutistukset “toivottavasti joskus tavataan taas.”

Tuhannet valokuvat muistoineen suhteuttivat hieman asioita – olenhan usein ennenkin lähtenyt pakaten elämäni laatikoihin ja suunnannut kohti uutta. Tämä on niitä harvoja muuttoja elämässäni, jolloin en jätä taakseni yhtään ihmistä kotipaikkakuntaa vaihtaen, enkä sano hyvästejä kenellekään, vaan pikemminkin toivotan ystävät yhä lämpimämmin tervetulleeksi uuteen kotiin hyvinkin lähellä nykyistä kotia.

Silti tällä kertaa jokin muukin on toisin. Ehkä tämä kaikesta onnellisesta odotuksestaan huolimatta tuntuu siksi niin erilaiselta, haikealtakin. Toivon muuttavani elämässäni ehkä ihan viimeisiä kertoja, jopa viimeistä. Kotiin, jossa toivottavasti köpötän vielä kävelykeppini kanssakin puolisooni tukeutuen ja näen lastemme aikuistuvan. Kotiin, jossa viimeistelen nämä avoimen opintoni, poden keski-iän kriisiä ja täytän aikanaan eläkepaperini.

yhteinenunelmamme

Kotiovemme yläpuolella on teksti “Meidän yhteinen unelmamme“. Meille sanomalla on ollut suuri merkitys. Pysäytti, kun kuulin, että uudet asukkaat toivovat, että jätämme tekstin paikoilleen. Heidänkin yhteinen unelmansa.

Olen pohtinut vuosien varrella usein sitä, moniko meistä oikeastaan tavoittelee omia unelmiaan – ja moniko jää kiinni totuttuun riippumatta siitä, mitä se itselle antaa. Ja miten paljon parempi paikka tämä yhteiskunta olisikaan, jos jokainen löytäisi edes hetkellisesti sen hyvänolon kipinän saavuttamalla jotakin, josta on haaveillut tai jota on toivonut. Pientä tai isoa, jotakin. Kauppojen lehtipisteet iltapäivälehtineen ja hömppälehtineen kirkuvat isoin otsikoin “mätsää juuri sen oikean ominaisuudet / löydä kesäkroppa vaivatta / unelmalomalle etelään tai kesäinen piknik puistoon” – ja ties mitä. Erilaisia onnenhippusia tarjolla löydettäväksi. Kullekin omanlaisensa.

Pakkauslaatikoiden keskellä, tälle kodille aamu-auringon säteiden heijastuessa hyvästejä jättäessäni olen vilpittömän iloinen, että kotiimme muuttavat ovat löytäneet yhteisen unelmansa. Meidänkin on aika jatkaa matkaa.

Lisään pitkälle to-do-listalleni, sinne nettiliittymäsopimusten, tenttikirjavarausten ja tapettitilausten lomaan, “tilaa mietelausetarra”. Samanlaisen teetän uuteenkin kotiin – uskoa unelmiin. Omiin ja yhteisiin.

– Marika

pupu

Lukusalin hiljaisuudessa

Siitä, kun olen viimeksi istunut kirjaston lukusalissa, on ikuisuus. Tai no, todella kauan ainakin.

Totesin, että mikäli aion saada tenttikirjapinoni luettua – lukemastani myös jotakin ymmärtäen – on fiksuinta ottaa hetkeksi etäisyyttä kotiarkeen.

Aamulla sanoin ei kotitöille, pudistin kieltävästi päätäni minua anoen katsovalle puhtaan pyykin vuorelle ja jätin vakaalla päätöksellä ruuanvalmistuksenkin muiden (lue: lasten famon) harteille.

Tunsin kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa kiivetessäni kotikirjastoni lukusaliin kohtavia portaita ylös – minä, opiskelija, lukemassa tenttiin kirjastossa.

Amatöörimäisesti huomasin unohtaneeni vesipullon ja kevyen naposteluvälipalan, kuten pähkinät (ei-rapisevassa-pussissa), mutta muuten sulauduin kohtuukatu-uskottavasti joukkoon. Liekö aika mennyt jo villasukkarentoilusta ohitse, sillä kenenkään muun en nähnyt istuvan oman soppensa hiljaisuudessa lämmittävän kotoiset sukat jalassa.

Kotikirjastoni, Porvoon kaupungin pääkirjasto, yllättää minut positiivisesti kerta toisensa jälkeen. Tiloillaan, palvelullaan ja mahdollisuuksillaan. Siistissä, rauhallisessa lukusalissa ajantaju katosi ja vain kääntyvien sivujen rapina ympäriltä siivitti itseäkin eteenpäin.

Hämmentävää muuten huomata, miten teknologistuminen ja perinteinen lukusali eivät ihan sovi pariksi. Iltapäivän tunteina lukusaliin parkkeerasi innokas tiedontallentaja läppärinsä kanssa. Näp-näp-näp-näp, näp-näp-näp. Kiusaantuneita katseita ja vaivautunutta liikehdintää viereisissä loosseissa.

Silminnähtävä helpotus oli aistittavissa kanssalukijoiden keskuudessa silloin, kun läppäri vaihtui kirjaan. Pohdin tosin pitkään, mistä tilanteessa oli oikeastaan kyse – sallimmeko mielessämme lukusalit yhä vuonna 2016 vain kirjan ohella muistilehtiölle ja kuulakärkikynälle? Tukeeko se nykyaikaista tiedonhakua ja muistiinpanojen tekemistä? Ja toisaalta, kun se näp-näp-näp-näp selkeästi monia lukemiseen keskittyneitä häiritsee, miten tilanteita tulisi ratkaista ja tiloja kehittää näp-näp-näpytyksellekin soveltuvaksi?

Suljin hetki sitten lukusalin ja kotikirjastoni oven. Aikuisopiskelijan, perheenäidin, oma hetki – voimauttava – on ohitse tältä päivältä. Lapset ovat hoidossa famollaan, joka oli avullaan päiväni pelastaja. Arjen enkeli.

Askel on kevyt viikonlopun alkaessa. Selkeästi aamullista kevyempi. Kahlattavien tenttisivujen määrä on selkeästi pienempi. Aurinko paistaa.

– Marika

Lukusalissa



 

Tärkeää vastapainoa

“Äiti, laita tietokone pois ja tuu leikkimään”, totesi pieni ihmisemme eräänä iltana, jolloin yritin naputella vaivihkaa HOPSiani lasten leikkiessä Legoilla vieressäni.

Pyrin käyttämään koko perheen yhteistä aikaa opiskeluun varsin rajallisesti, mutta välillä sitä etsii aikaa muustakin kuin illan hämäristä tai ajasta, jolloin kello lähestyy uhkaavasti keskiyötä.

Aikuisopiskelijan arjessa tämä perheen yhteensovittaminen tentti- ja muuhun opiskelutahtiin lienee yksi haastavimpia asioita. Minun ei tarvitse tässä yhtälössä juuri nyt löytää aikaa työlle matkoineen ja deadlineineen, ei kantaa huolta exceleistä ja powerpointeista saati miettiä sähköisten alustojen päivityksiä tai projektien loppuraportteja, sillä olen kotona pienten kanssa. Työ toisi tähän uuden ulottuvuutensa aikataulutettavaksi. Toisaalta opintovapaa määrittelee sen, että tietty määrä opintoja vaaditaan kuukausitason suorituksena, joka sekin asettaa omia vaatimuksiaan ja nostaa välillä hikipisarat otsalle.

Ei tarvinne mainita, että juuri nyt tenttiin lukeminen ei suju noin vain suitsaitsukkelaan, sillä en tunne löytäväni säännöllistä, rauhallista, useamman tunnin hiljaisuutta lukemiselle. Reilun viikon päässä oleva tenttipäivä lähestyy vähän kuin hiipien nurkan takaa, myhäilee itsekseen, että yllätinpäs sinut tällä(kin) kertaa.

Toisaalta on hyvä havahtuakin siihen, mikä on kaikkein tärkeintä. Siis oikeasti kaikkein tärkeintä. Se, että pieni käsi ojentuu tietokoneen näytön takaa ja vielä sanoja osaamaton 1vee pyytää kädestä vetäen mukaansa tanssimaan Titinallen tahdissa, tai 3vee tulee laittamaan hiukset täyteen kymmeniä pinnejä “äiti, mä teen susta kauniin.”

Kyllä, tavoittelen riman korkealle asettaneena jokaista opintopistettä – ja oppimiskokemusta uusine oivalluksineen – ja löydän iltateen avulla uutta puhtia puuduttavampienkin tenttikirjojen äärellä. Silti olen samalla iloinen, että saan tehdä näitä opintoja juuri aikuisopiskelijana – kaiken tämän lapsiperhehärdellinkin keskellä. Sitä oppii suhteuttamaan asioita. Pakosta ja omasta tahdosta. Sekä että.

Siksi, että tietää, mikä on kaikkein tärkeintä.

– Marika

blogi_lapset

Naputteletko sinä(kin) tenttivastauksia ulkovarastossa?

Viime viikot olen valmistautunut viestinnän aineopintojen tenttiin.

Aikuisopiskelijana, jolle valitut opintokokonaisuudet mahdollistavat pääosin myös kotoa käsin suoritettavat verkkotentit, myös moni muu asia on toisin.

Vuosia – tai no kohta vuosikymmeniä sitten, 2000-luvun vaihteessa – odotin usein vuoroani Jyväskylässä Seminaarinmäen päärakennuksen suureen tenttisaliin. Sisäänkutsuminen tenttisaliin aakkosjärjestyksessä sukunimen mukaan, kahdessa tai useammassa rivissä rintarinnan. Odottavia ilmeitä, viimeisiä kertaamisia; mitkä olivatkaan ne viisi bulletpointtia, miten se teoria menikään.

Tenttipaperien kahina täyden salillisen kirjoittaessa ajatusten virtaansa ja kopisevien kenkien ääni, kun ensimmäiset alkoivat palauttamaan omia tenttivastauksiaan – siinäkin oli oma kutkuttava jännityksensä. Ja oi, viralliset tuimailmeiset tenttien valvojat, kuinka monta kertaa tentin aikana katseen nostaessaan pohtikaan, miten he saavat tunnit kulumaan vain kirjoittamisurakkamme päättymistä odottaen. Alvaraaltomaiset puitteet, ison salin juhlavan arvokas tunnelma, jossa muutamien lyijykynien putoaminen lattiallekin sai aikaan hienoisen kohahduksen ja kääntymisiä penkeissä.

Hieman arkisemmat puitteet sai muutaman kuukauden takainen tenttikertani, jossa sattumien summana istuin tentti-illan omakotitalomme lämpimässä ulkovarastossa kuunnellen pakastimen hurinaa. Häikäisevän upeana näkymänä edessäni olivat mapit ja lukuisat askartelutarvikelaatikot näteissä riveissään varastohyllyissä, vierellä kumollaan oleva äitiyspakkauksen Kela-laatikko odottamassa siirtymistä autotalliin.

Pienten tyttöjen äitinä hiljaisen paikan löytäminen kodissa useammaksi tunniksi tenttien aikaan on oma järjestelynsä – tentit kun ajoittuvat juuri siihen aikaan, jolloin lapsilla on iltapuuhat meneillään. Aikuisopiskelijalla korostunee se, että tentti-( ja muihinkin opiskelu)tilanteisiin tullaan hyvin erilaisista elämäntilanteista; vain pari minuuttia ennen tenttialustan avaamista on saatettu vielä pyyhkiä flunssaisen kuopuksen nenää tai valmistaa ruoka muulle perheelle. Elämänmakuista sumplimista, jossa tarvitaan uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.

Arvostan muuten paljon sitä, että opinnoissa on huomioitu erilaiset elämäntilanteet, jopa tenttimahdollisuuksissa. Opiskelussa on otettu aimoharppauksia sen suhteen, miten oppiminen nähdään. Ei enää ulkoa opettelua ja tolkuttoman pitkien, oikeastaan mitäänsanomattomien listausten epätoivoista mieleenpainamista, vaan pitkälti soveltamista käytäntöön ja linkittämistä yhteiskunnallisiin asioihin laajemmin. Sen voi tehdä siellä ulkovarastossakin, netin valtaisan tietovaraston ollessa jatkuvasti käsillä ja pakastimen huristessa hiljaa taustalla. Ilman virallisia, tuimailmeisiä valvojia tai pohdintaa lunttauksesta. Oppia elämää ja itseä varten, ei oppilaitosta varten.

Sitäpaitsi kyllä sinne ulkovarastoonkin rakkaudella tuotu tee ja välipala, välillä pienen ihmisen tekemä piirustuskin, vetää vertoja niille opiskelijavuosien kahvitteluhetkille ennen tenttiä. Elämä kulkee eteenpäin.

– Marika

 

blogi_katsausmenneeseen1

Elämän ruuhkavuosissa

Pöydän reunalla nököttää tenttikirja, muutama sivu vasta käännettynä lukemisen merkiksi. Teekupin tee ennätti jäähtymään sillä aikaa, kun kävin peittelemässä perheen pienimmän – flunssaisena ja kuumeisena – uudelleen nukkumaan pinnasänkyynsä. Annoin rakkaan nallen pikkutytön kainaloon, nostin peiton ylemmäs nukkumatin matkaan lähteneellä.

Pienten nukahdettua katsoimme kalentereita kuukausiksi eteenpäin, pohdimme loppukevään aikatauluja ja sitä, miten me oikeastaan tätä arkea järjestelemme. Miten meistä kumpikin puolisoina löytää aikaa sille yhteiselle tärkeälle ja rakkaimmalle – perheelle – että toisaalta niille omille merkityksellisille asioille kuten liikkumiselle, ystäville ja tätä sivuten opinnoille.

Iltakokouksia, lasten harrastuksia, tenttejä, luentoja, ohjattuja jumppatunteja. Aikaa ystäville iltateehetkineen ja maailmanparantamiskeskusteluineen. Muutto uuteen kotiin vain viikkojen päässä, omakotitalon irtaimiston pakkaaminen ja uuden kodin remontointi. Katseita uuteen ja kaikki niin kovin odotettua ja toivottua, vaikkakin samalla ajallisesti haastavaa.

Omassa elämässäni on kääntynyt uusi lehti, sillä opintovapaani alkoi tämän kuun alussa. Kaksi vuotta aikaa sille, että saan mahdollisuuden täydentää ammatillista osaamistani ja päivittää vanhempainvapaiden jälkeen tietotaitoni ajan tasalle ennen palaamistani takaisin viestinnän työtehtävieni ääreen. Kaksi vuotta, 24 kuukautta, aikaa uusille ajatuksille, ideoille, oivalluksille. Kaksi vuotta aikaa sille, että etsin tunteja opiskeluun illan hämäristä hetkistä ja päiväuniajan lomasta, varastan lisätunteja kellon lähestyessä puoltayötä tai kukonlaulun aikaan aamulla.

Elämän ruuhkavuodet. Keskellä niitä. Taituroiden.

Silti odotan tulevaa paljon – tai oikeastaan mahdollisuutta jatkaa matkaa, jonka aloitin jo menneenä syksynä viestinnän verkko-opintoja aloittaessani.

Pöydällä tenttikirjan vieressä lojuu lehtiö, johon on raapustettu suunnitelmaa kesäopinnoista. Jännä, miten kesäopintotarjontaa katsoessa tuli nostalginen tuulahdus reilun kymmenen vuoden takaa – muistikuva siitä, miten jonotin kesäisenä aamuna Jyväskylässä saadakseni opinto-oikeuden kesän kasvatustieteen ja erityispedagogiikan opintoihin. On kiehtovaa lähteä opiskelemaan yliopistotason opintoja näin intensiivisesti vuosien tauon jälkeen. Toivon, että vuodet työelämässä ovat antaneet uutta perspektiiviä, vaikka sama lapsekas into tuntuu yhä kipinöivän sisällä.

Siirrän esikoisen illan askartelujen kimalleliimat ja pääsiäismunien mosaiikkivärit syrjään, otan uudelleen tenttikirjani ja käännän seuraavan sivun. Puoliso sanoo keittävänsä uuden teen.

Näin on hyvä. Askelia uuteen.

– Marika

opintosuunnitelmia