Innonkipinä labratulosten lomasta

Tämän piti olla joulusta erityisen paljon pitävän perheellisen odotetuinta aikaa. Aikaa, jona iltaisin supistaan puolison kanssa joulusuunnitelmia glögin ja piparkakun äärellä ja selataan vinoa pinoa ruoka- ja leivontalehtiä makustellen reseptejä suussa ja miettien, sopisiko joku niistä uutena kokeiluna joulupöytään. Siihen, johon istahtaa oman perheen lisäksi lähisuku.

Aikaa, jona aavistuksen salamyhkäisesti kääritään rapisevia paketteja viimeistellen ne kimaltelevalla kippuranauhalla. Sitä aikaa, jolloin kaiken joulukiireen ja -touhotuksen lomassa rauhoitutaan joulutunnelmaan, kerrotaan lapsille jouluperinteistä ja pysähdytään nauttimaan kotiin ripustetuista joulusomistuksista.

piparkakkutalo

Tenttien ja esseiden piti viestinnän aineopintojeni parissa olla tämän syksyn muutoin mallikelpoisesti suoritettujen opintojaksojen osalta ohitse, katseen ansaitun levollisen tauon jälkeen keväässä uusine polkuineen.  Tiedäthän sen vapauttavan tunteen, kun viimeinenkin suunniteltu rutistus on opintojen osalta takana ja saa hetken vetää henkeä, tuntea onnistumisen mahtavaa tunnetta kaiken valmistuttua. Kun vuoden viimeisen esseen palauttaessasi tunnet kiitollisuutta ja iloa oppimastasi, mutta palautat opinnoissa tarvitut kirjat kirjastoon poikkeuksellisen huojentunein mielin. Yksi askel, puolivuotinen, takana.

Näin siis sen alkuperäisen suunnitelman mukaan piti mennä. Piti. Piti. Ihan aina ei elämä mene, kuten sen suunnittelee. Jokin ihmepöpö iski meidän perheeseen marraskuun loppupuolella. Tainnutti mut kolmeenysiin reiluksi viikoksi ja toi bonuksena jos jonkinlaisen tulehduksen hengitysteihin ja poskionteloihin viikoiksi, pinon lähetteitä labraan ja röntgeniin, vielä suuremman pinon reseptejä apteekin tädille kiikutettavaksi. En kirjoittanutkaan viimeistä referaattiani siitä, miten erityisesti ääriryhmittymien vihapuheet suhteutuvat lakiin, saati lukenut kirjaa viestinnän tutkimusperinteiden tenttiin.  En tosin etsinyt punajuuri- tai bataattilaatikon reseptiäkään perinteisten laatikoiden rinnalle tai askarrellut kummilasten joulukalentereita joka vuotiseen tapaan. Hyvä kun huomasin, että mies sytytti iltaisin kynttilät ja somisti lasten kanssa kotia.

Makasin hipihiljaa peiton alla päivästä toiseen, olin kiitollinen anopille akuutista arjen avusta lasten hoidossa ja pohdin, milloin uskaltaisin edes toivoa päivien normalisoitumista. Lähes kolme viikkoa myöhemmin mustien, pikimustien pilvien lomasta näkyy taas valonsäteitä. Eihän tämä arki ennallaan vieläkään ole, mutta tiedän, että katse on taas eteenpäin. Luottavainen.

Sain viimeiselle referaatille lisäaikaa, siirsin kuumehuuruissa ohitse menneen tentin tammikuulle ja mikä parasta, tänään palasi suunnittelun ja toteuttamisen ilo. Joulua ei enää tarvitse suorittaa eikä sen tarvitse kuormittaa. Reseptit osuvat taas huomaamatta silmiin, pakettipaperi rapisee hämärän laskeutuessa ja käheästä kurkusta huolimatta tekee mieli hyräillä joululauluja. Alkuvuoden opintojen suunnittelustakin katosi pakkopullamaisuus tuoden tilalle hyvän mielen siitä, mitä kaikkea opittavaa ja oivallettavaa tulevat kuukaudet tuovat.

Tiedän, että työelämässä maailma tulee saada valmiiksi jouluun ja juhannukseen mennessä, usein niihin kvartaaleihinkin oikeastaan. Viimeistellä powerpointit, excelit ja muut muistiot, lähettää raportit, kirjata matkatositteet ja tehdä kululaskut, tyhjentää urakalla sähköpostilaatikkoa. Singauttaa maailmalle viesti, jos toinenkin, istua näytön ääressä silmät sikkurassa vielä hetken rutistaen. Opintovapaalaisena työelämätodellisuus on juuri nyt melkoisen kaukana, mutta ajatuksissa siihen on helppoa palata.

Toivon silti, että sinullakin työpöytäsi tai opiskeluläppärisi ääressä on rauhallisen odottava mieli. Muistathan– ensi viikolla on jouluaatto. Joulu ja vuoden vaihde saapuvat, tuovat mukanaan hyvän mielen tunnelman, perhekeskeisyyden ja lämmön, levollisuuden.

Loppuvuosi avaa uusia polkuja tulevaisuuteen, kirkastaa katseen vuoteen 2017. Hyvää mieltä vuoden viimeisiin viikkoihin – kaiken viimeistelyyn ennen rauhoittumista.

 

– Marika

Journalismin juurilla, sukellus someen ja viestintäpolitiikkaa

Oletko pohtinut, että Twitterissä on oikeastaan vain n. 50 000 aktiivista suomalaiskäyttäjää tuottamassa sisältöä, mutta silti siellä käytyjä keskusteluja nostetaan varsin aktiivisesti esille mediassa? Ikään kuin yhteistä linjaa luodaten, suuntaa näyttäen? Kenen näkökulmasta se oikeastaan kertoo, ja miten kattavasti?

Tiesitkö, että internetissä, sosiaalisessa mediassa pätee 90-9-1 sääntö, jonka mukaan 90% osallistuu vain sisällön seuraamiseen, 9% kommentoi ja ainoastaan alle 1% tuottaa sisältöä? Miten suureksi tämän yhden prosentin valta muodostuu?

Entä oletko ajatellut, että tulevaisuuden toimituksellisissa rekrytoinneissa voi varsin merkittävä rooli olla hakijan jo olemassa olevalla kontaktiverkostolla facebook-ystävineen ja instagram-seuraajineen?

En ollut ajatellut minäkään. Kesäkurssieni myötä olen ajatellut näitä ja varsin monia muita kiinnostavia asioita, aivan uusin silmin.

Olin etukäteen hieman miettinyt, miten onnistuisin yhdistämään yhteisen loman koko perheen kanssa huvipuistoillen, reissaten ja kesäpäivistä torikahveilla ja jätskillä nauttien, varsinkin kun heti puolison ensimmäiselle kesälomaviikolle napsahti erään opintojakson lopputehtävän palautus. Turhaan huolehdin, asioilla on tapana järjestyä. Niin nytkin. Lasten nukahdettua touhukkaan päivän päätteeksi oli aikaa istuskella milloin ilta-auringossa, milloin työhuoneessa naputellen esseitä tai välitehtäviä ja valmistautua tenttiin.

Opintopisteitä ropisi tältä kesältä melkoinen määrä, vaikkakaan niillä ei itselleni aikuisopiskelijana ole suoranaista merkitystä tässä mittakaavassa. Positiivisen palkitsevaa silti.

Kannustava ja innostava päätös myös se, että avoimessa yliopistossa järjestetään tässä määrin kesäopintoja ja etenkin verkko-opiskelun mahdollistavia. Näin ne lukukaudet eivät jää vain syksyyn ja kevääseen, vaan haluttaessa on mahdollista tehdä läpi vuoden.

Kesä on kääntymässä syksyyn, uudet opintojaksot odottavat vaahteranlehtien pudotessa maahan ja tuulen kääntyessä lämpimästä syksyn viimaiseksi.

 

– Marika

tentti_viestintarakenteet

 

Elämyksiä varten – Pöllölaakson vieraana

Pöllöt. Punainen. Kaupallisuus. Viihde. Maikkari, MTV.

Uutisia seuratessaan tulee harvoin miettineeksi, mitä kaikkea uutistoimitusten taustatyöhön kuuluu ja miten ankkurin, tuottajan tai toimittajan arki rakentuu. Että onhan se muutakin kuin muutamien minuuttien pyörähtäminen kameroiden edessä telkkariruudussa kotisohvalla istujia moikaten tai nopsasti naputeltu juttu nettiin. Laajoja taustoituksia, uutisten kirjoittamista omille sanoille, verkostoitumista ja rohkeutta laittaa itsensä peliin kotimaassa ja maailmalla, ajan hermolla pysymistä ja jatkuvaa kehittymistä. Moniosaamista.

Vierailu MTV:n pyhätössä, Ilmalan Pöllölaaksossa, toi uutistoimitusten elämän ja rutiinit konkreettisiksi, kun näimme niin netti- kuin rikostoimitustenkin nurkat, uutisstudion ja Huomenta Suomen tutut sohvat. Monta kiinnostavaa keskustelua kotien aamuvalmistautumisten lomaan on lähetetty juurikin tuosta studiosta ja tuhansittain uutisia on naputeltu klikattaviksi omilla päätteillämme.

Moniosaaja. Multitasking. Teet yhtä ja ajattelet jo toista. Suunnittelet, valmistaudut, aikataulutat, otat haltuun kokonaisuuden. Pyörität uskomatonta palettia, jossa jokaisen palasen on loksahdettava paikoilleen. Vähän niin kuin nainen tekee joka päivä 😉 No, näin tekee myös journalisti, etenkin ulkomaantoimituksissa maailmalle raporttia tekemään lähetetty.

Keskustelimme ulkomaan toimittajan ja ankkurin, Aino Huilajan, sekä tuottajan, isäntämme Jouni Sipilän, kanssa paljon siitä, mitä journalistin(kin) työssä edellytetty moniosaajuus oikeastaan on. Että mitä tarkoittaakaan, kun työelämä vaatii laajentamaan omaa osaamista, ja esimerkiksi toimittajan työssä tietyissä olosuhteissa sama henkilö taitaa jutun kirjoittamisen taustoituksineen, nettieditoinnin, videoklipit ja kuvaamisen kuvankäsittelyineen, somenkin sujuvasti muistaen. Niin, ja karistaa väsymyksen silmistään lennon saapuessa hektisen (vaikkakin hyvin odotetun) ulkomaan rupeaman jälkeen kotimaan kamaralle ja suuntaa vielä ennen ansaittua lepoa yölennon unisen sikkuraisilla silmillä suoraan aamun uutislähetykseen kommentoimaan ajankohtaisimmat päivitykset kulloistenkin uutistapahtumien keskipisteestä.

Journalistin työssä tulee erinomaisesti esille se, miten työelämä on kautta linjan muuttunut. Harvemmin enää riittää, että olemme tarkkalinjaisesti jonkin erikoisosaajia. On uskallettava ja osattava astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja opeteltava taitoja, jotka täydentävät ydinosaamista. Tosin väistämättä herää kysymys, joka sopii meistä varsin monen työnkuvaan – mitä moniosaaja lopulta osaa erityisen hyvin? Kun kaikesta osataan jotakin, osataanko mistään mitään kunnolla? Vai onko se niin, että kovinta huutoa on juuri nyt se työelämäosaaja, joka pystyy ydinosaamisensa ympärille rakentamaan sieltä täältä poimituilla ei-ehkä-niin-taidokkailla palasilla isomman kokonaisuuden?

Toinen, mikä Ilmalan mediakeskittymässä puhututti, oli jatkuvasti lisääntyvä tarve digiosaamiselle. Uusissa rekrytoinneissa moninainen digiosaaminen saa painoarvoa ja vaatimus sille, että pystyy käyttämään sujuvasti erilaisia alustoja, kasvaa.

Ajelin Pasilasta kotiin Porvooseen tuohon aikaan jo rauhallisella moottoritiellä ja kauniissa kevätillassa mieli myllersi valtaisasti – mitä voisinkaan seuraavaksi opetella, mihin perehtyä, mitä priorisoisin? Mahtavaa, miten nämä opintojaksot käytännönläheisine otteineen antavat uutta energiaa.

–  –  –  –  –

Viestinnän aineopintojen myötä olen siis mukana journalismin kurssilla, jossa paitsi tutustumme journalistien työhön sitä ohjaavine periaatteineen, myös teemme käytännössä itse juttuja mediaan. Jutun teossa onnistuessamme ihan sinne oikeaan mediaan, Maikkarin nettisivuille. Siihen valmistautuminen on lähipäivien asia. Vaan sitä ennen on luvassa kuitenkin kriisiviestintää, kesäopintojen moninaisesta paletista poimittuna.

–  Marika

blogi_MTV_Huomenta_Suomi

 

 

Digiä, wikiä, twitteriä ja facea…

Viime päivinä olen yllättänyt useamman kerran itseni miettimästä, mitä (opintojen) digitaalisuus erilaisine alustoineen oikeastaan tarkoittaa ja toisaalta sitä, miten avoimen yliopiston opiskelija on usein aika omillaan kaikkeen perehtyessään.

Osallistun huomenna Loviisa16-valmiusharjoitukseen, joka on Loviisan ydinvoimalan kansallinen pelastustoimintaharjoitus. Kriisiviestinnän opintokokonaisuuteni johdattamana toimin harjoituksessa toimittajana, paikallislehti Uusimaan toimittajaa edustaen. Rinnalleni samaan tiimiin saan itseasiassa Uusimaan ja Loviisan Sanomien toimittajat, joten kerrassaan mahtava tilaisuus tehdä toimittajayhteistyötä mahdollisimman aitoa kriisitilannetta simuloiden.

Odotan päivää paljon, vaikka kieltämättä Tshernobylin ydinvoimaonnettomuuden 30-vuotispäivän läheisyys saa hieman epämiellyttäviä vilunväreitä selkärankaan. Tausta-aineistona kun olen käynyt laajasti läpi ydinvoimalatietoutta ja poikkeuksellisen tarkoin perehtynyt juuri turvallisuuskysymyksiin ja näihin valitettaviin katastrofeihin Tshernobylissa ja Fukushimassa.

Valmiusharjoitus

Kansallisessa harjoituksessa kiinnitetään erityisen paljon huomiota viestinnän onnistumiseen ja erityisesti sähköiseen mediaan viestintäväylänä. Niinpä sosiaalisen median simulointialustat Yammerissa Twitterille ja Facebookille sekä uutisten luominen wikialustalle ovat olleet mielessä useana iltana. Niitä varten on tehty varsin perusteelliset ohjeet, mutta silti olen kerran jos toisenkin pyyhkinyt tuskanhikeä otsalta. Omatoiminen perehtyminen on työlästä ja epävarmuus alustan tarkoituksenmukaisesta käytöstä valtaa hetkittäin mielen. Nämä ovat niitä hetkiä, joissa avoimen opiskelija on yliopiston varsinaiseen opiskelijaan verrattuna erilaisessa asemassa ja lähtökohdissa. Verkoton ainakin osin.

Siinä, missä varsinainen opiskelija ottaa erilaiset työkalut haltuun luontevasti opintojen edetessä laajoina kokonaisuuksina, avoimen opiskelijalta odotetaan erilaisten alustojen taitamista varsin lyhyessä ajassa yksittäisten kurssien sitä vaatiessa. Usein hyvinkin itsenäisesti, kun kukaan ei huhuile laitoksen käytävillä perään tai tarjoa eteen (lähes) valmiita ratkaisuja ja luontaiset tiedonvaihtoon tarjoutuvat kahvihetketkin yliopiston kahvilassa opiskelijakavereiden kanssa ovat vähissä, kun kohtaamiset ovat pitkälti (suorittamista) verkossa. Puuh. Puuh. Kapasiteettini käsitellä asioita on juuri nyt aika rajallinen.

Yammer

Äärimmäisen kiinnostava valmiusharjoitus siis vain tuntien päässä. Vielä jokunen tunti aikaa opetella wikit ja digit, yammerit twittereineen ja hastageineen. Onneksi meilit kulkevat ja kannustavat sanat tavoittavat iltateen ääressä ihmettelevän.

Fortum, Säteilyturvakeskus. Poliisi. Pelastuslaitos. Ministeriöt. Kunnat. Lukuisat muut tahot. Mikä verkosto twiiteille ja uutisvirralle säteilyarvoista ja toimintaohjeista.

Oma asemapaikkani on Porvoon pelastusasemalla. Onpas kiehtovaa.

– Marika

Paljon ennätti unohtaa…

Kengänpohjien narina vahatulla kivilattialla.
Kaikuvat äänet sulkeutuvista huoneista ja ihmisten jutteluista.

Juhlalliset antiikin ajan patsaat, posliinipäät viisaine hymyineen. Hahmot, jotka ovat olleet kai aikojen alusta paikoillaan tuhansia ja taas tuhansia ohikulkevia ihmisiä seuraten.

Ulkona kiireisin liikenneruuhka työpäivän päättyessä, bussien kirskuvien jarrujen ääni ja metron liikkeelle lähtö kantautuvat avoimesta ikkunasta. Sieltä, josta kevätpäivänä kantautuu lintujen iloinen sirkutus liikenteen hälyn yli.

Olin jo ennättänyt unohtaa, mitä opiskelijoiden arki onkaan. Helsingin yliopisto, päärakennus.

Osallistun viestinnän opinnoissani Loviisa16-harjoitukseen, jossa Itä-Uudenmaan Pelastuslaitos järjestää 27. huhtikuuta Loviisan ydinvoimalaitosta koskevan pelastustoimintaharjoituksen yhteistyössä Pelastusopiston, Säteilyturvakeskuksen, muiden viranomaisten ja lähikuntien kanssa. Me viestinnän opiskelijat olemme mukana harjoituksessa ”toimittajina” ja ”kansalaisina”.

Mikäli ydinvoimalassa sattuisi todellinen onnettomuustilanne, on kansalaisilla, medialla ja viranomaisilla on huutava tarve selvittää, mitä on tapahtunut, mitä oletetaan seuraavaksi tapahtuvan ja ennen kaikkea, miten tilanteessa tulisi toimia. Niinpä harjoituksessa testataankin osallistuvien organisaatioiden yhteistoimintaa, valmiussuunnitelmia ja toimintakykyä mahdollisessa onnettomuustilanteessa.

Yhtenä merkityksellisenä osana harjoitusta on sosiaalisen median seuranta ja siellä käytävään keskusteluun osallistuminen harjoitusta varten rakennetussa suljetulla nettialustalla. Mieletön mahdollisuus olla mukana mahdollisimman aidossa, laajamittaisessa kriisiviestinnän harjoituksessa, ja ennen kaikkea omilla kotikulmilla Porvoon tuntumassa.

Valitut opintoni tähän saakka – ja pitkälti tästä eteenpäinkin – ovat koostuneet verkko-opinnoista. Siksi tämä opintojakso on paitsi sisällöltään, myös osallistumistavaltaan äärimmäisen kiinnostava.

Todellista kriisiin varautumista. Aitoa tilanteiden hallintaa. Yhteistyötä. Toivottavasti toimivaa sellaista.

Niin. Ja ne posliinipäät. Tämänkin ne ovat jo satoja kertoja nähneet. Innostuksen.

– Marika

 Helsingin_yliopisto_paarakennus

Joka kerta jotakin uutta

Haastoin tammikuun alkupuolella itseni ja perheeni uusien makujen makumatkalle. Pidän ruuan laittamisesta ja viihdyn keittiössä niin kokkaillen kuin leipoenkin. Meillä oikeastaan koko perhe osallistuu ruuanlaittoon, sillä myös puolisoni tekee hyvää ruokaa ja lapset maistelevat kaikkea ennakkoluulottomasti jo valmistusvaiheessa.

Vuoden alussa, jolloin lupauksia tulevalle vuodelle tehdään tyypillisesti roppakaupalla niistä puolet jo ensimmäisellä viikolla unohtaen, alkoi vanha ja tuttu kyllästyttämään. Ei enää iänikuisia peruslihapullia, nakkikeittoa tai samaa broilerikastiketta kermalla tai broileria uunissa. Ei enää ruokaa, jonka maun pystyy arvaamaan tuttuuden vuoksi jo kotiovea avatessa.

Jotakin yllätyksellistä, jotakin uutta, jotakin, jota ei vielä ole kokeiltu tässä torpassa. Jotakin, joka vie mukanaan ja antaa mahdollisuuden kokeilla ennakkoluulottomasti. Siinä lähtökohtani sille, että joka päivä ruokaa valmistaessani teen uuden ruuan uudella reseptillä. Ohjeet talletan itselleni, että voin palata niihin halutessani. Sitten jonakin päivänä. Sitten, kun on taas totutun aika.

Hutiosumia? Jep, jokunen, mutta niistä myös oppineena. Onneksi näitä työtapaturmia varten on jääkaapissa aina varalla toinenkin ruokavaihtoehto. Innostunut? Ehdottomasti. Merkityksellisyyttä arkisiin rutiineihin ja uusia elämyksiä koko perheelle. Helmien löytämistä lukuisten kokeilujen joukosta.

Samaa kokeilevan tutkimisen menetelmää olen ajatellut soveltaa jossakin määrin opinnoissani. Tiedän suurten linjojen osalta, mitä haluan ja missä haluan kehittyä, tunnen omat vahvuuteni ja kehittämiskohteet, joista kumpaankin haen opinnoista lisäarvoa.

Mutta koska meille on annettu vain tämä yksi elämä ja siten yksi polku, jota kulkea kohti kiikkustuolia ja papiljotteja harmaissa kiehkuroissa, ajattelin haastaa itseni myös opinnoissa katsomaan asioita laajemmin.

Pyysin työnantajaltani opintovapaata päivittääkseni viestinnän perus- ja aineopinnoilla viestintäosaamiseni vanhempainvapaiden jälkeen. Tiedän jo, että haluan opintovapaani aikana suorittaa myös tietojärjestelmätieteen opinnot, jossa pääsen tutustumaan ohjelmoinnin ja tietokantojen perusteisiin. Järjestelmällisyyttä ja järjestelmiä. Tätä päivää ja tulevaisuutta.

Samoin olen löytänyt useammankin kiehtovan, yksittäisen opintojakson – niin Helsingin kuin muidenkin avointen yliopistojen opintotarjonnasta digitalisaatiota koskien.

Pyrin edelleenkin pitämään kiinni kohtuullisuuden ja realismin ajatuksesta, muistutan ajankäytön mahdollisuuksistani ja siitä, mitä kaikkea muuta päiviini aikuisopiskelijana sisältyy.

Silti ajatus siitä, että kurkistelen tätä elämää laajemmin ja avaan uusia ovia, kurkottaudun oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, on juuri nyt kiehtova.

–  Marika

makujenmatkassa

Naputteletko sinä(kin) tenttivastauksia ulkovarastossa?

Viime viikot olen valmistautunut viestinnän aineopintojen tenttiin.

Aikuisopiskelijana, jolle valitut opintokokonaisuudet mahdollistavat pääosin myös kotoa käsin suoritettavat verkkotentit, myös moni muu asia on toisin.

Vuosia – tai no kohta vuosikymmeniä sitten, 2000-luvun vaihteessa – odotin usein vuoroani Jyväskylässä Seminaarinmäen päärakennuksen suureen tenttisaliin. Sisäänkutsuminen tenttisaliin aakkosjärjestyksessä sukunimen mukaan, kahdessa tai useammassa rivissä rintarinnan. Odottavia ilmeitä, viimeisiä kertaamisia; mitkä olivatkaan ne viisi bulletpointtia, miten se teoria menikään.

Tenttipaperien kahina täyden salillisen kirjoittaessa ajatusten virtaansa ja kopisevien kenkien ääni, kun ensimmäiset alkoivat palauttamaan omia tenttivastauksiaan – siinäkin oli oma kutkuttava jännityksensä. Ja oi, viralliset tuimailmeiset tenttien valvojat, kuinka monta kertaa tentin aikana katseen nostaessaan pohtikaan, miten he saavat tunnit kulumaan vain kirjoittamisurakkamme päättymistä odottaen. Alvaraaltomaiset puitteet, ison salin juhlavan arvokas tunnelma, jossa muutamien lyijykynien putoaminen lattiallekin sai aikaan hienoisen kohahduksen ja kääntymisiä penkeissä.

Hieman arkisemmat puitteet sai muutaman kuukauden takainen tenttikertani, jossa sattumien summana istuin tentti-illan omakotitalomme lämpimässä ulkovarastossa kuunnellen pakastimen hurinaa. Häikäisevän upeana näkymänä edessäni olivat mapit ja lukuisat askartelutarvikelaatikot näteissä riveissään varastohyllyissä, vierellä kumollaan oleva äitiyspakkauksen Kela-laatikko odottamassa siirtymistä autotalliin.

Pienten tyttöjen äitinä hiljaisen paikan löytäminen kodissa useammaksi tunniksi tenttien aikaan on oma järjestelynsä – tentit kun ajoittuvat juuri siihen aikaan, jolloin lapsilla on iltapuuhat meneillään. Aikuisopiskelijalla korostunee se, että tentti-( ja muihinkin opiskelu)tilanteisiin tullaan hyvin erilaisista elämäntilanteista; vain pari minuuttia ennen tenttialustan avaamista on saatettu vielä pyyhkiä flunssaisen kuopuksen nenää tai valmistaa ruoka muulle perheelle. Elämänmakuista sumplimista, jossa tarvitaan uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.

Arvostan muuten paljon sitä, että opinnoissa on huomioitu erilaiset elämäntilanteet, jopa tenttimahdollisuuksissa. Opiskelussa on otettu aimoharppauksia sen suhteen, miten oppiminen nähdään. Ei enää ulkoa opettelua ja tolkuttoman pitkien, oikeastaan mitäänsanomattomien listausten epätoivoista mieleenpainamista, vaan pitkälti soveltamista käytäntöön ja linkittämistä yhteiskunnallisiin asioihin laajemmin. Sen voi tehdä siellä ulkovarastossakin, netin valtaisan tietovaraston ollessa jatkuvasti käsillä ja pakastimen huristessa hiljaa taustalla. Ilman virallisia, tuimailmeisiä valvojia tai pohdintaa lunttauksesta. Oppia elämää ja itseä varten, ei oppilaitosta varten.

Sitäpaitsi kyllä sinne ulkovarastoonkin rakkaudella tuotu tee ja välipala, välillä pienen ihmisen tekemä piirustuskin, vetää vertoja niille opiskelijavuosien kahvitteluhetkille ennen tenttiä. Elämä kulkee eteenpäin.

– Marika

 

blogi_katsausmenneeseen1

Suunnitelmallisuutta ja valinnan vaikeutta

Muistanet sen tunteen, kun lapsena – tai no, vielä aikuisenakin kenties – seisoit irtokarkkilaatikoiden äärellä, ja pohdit, mitä valitsisit, jos tosi moneen tekisi mieli tarttua, mutta kaikkea ei voi saada kerralla.

Sen, kun oikeastaan haluaisit ahmia paljon enemmän kuin oikeasti on itsellesi hyväksi ja sen, että liian paljoon tartuttuasi hyväkin muuttuu vastentahtoiseksi.

Juuri näiden perinpohjaisten asioiden äärellä huomaan itse olevani nyt.

Selaan yhä uudelleen avointen yliopistojen opintotarjontaa, pohdin ja pähkäilen – yritän tehdä fiksuja valintoja ja pitkäkestoisesti kantavia suunnitelmia. Olen kuin se pikkutyttö siellä karkkikaupassa, osaamatta päättää, mitä kaikkea haluaisi ja miten paljon kannattaa ahmia kerralla.

Olen aina nauttinut opiskelusta ja uuden oppimisesta. Työelämässä ollessani työnantajani mahdollisti useat laajat ammatilliset lisäkoulutuskokonaisuudet, mikä oli ihan huippua. Silti yliopistotasoisista opinnoistani on jo reilu kymmenen vuotta, joten täytyy tunnustaa, että nyt opintovapaalle siirtyessä avoimen yliopiston opintotarjonnan laajuus yllätti positiivisesti. Tekisi mieli haalia kaikkea ja naputella “ilmoittaudu opintojaksolle”-nappia tiuhaan.

Muistutan itselleni, että opiskelurutiineihin kiinni pääseminen vaatii aikaa ja totuttelua, enkä voi olettaa opintopisteiden ropisevan noin vain. Hoen, että muistathan jokaisen opintojakson tarkoittavan tenttiin lukemista, verkkokurssien keskusteluihin osallistumista tai esseiden kirjoittamista. Että eivät ne ole vain kutkuttavan kiinnostavia opintojaksokuvauksia, vaan oikeasti myös työtä, nainen, työtä. Monta monituista iltaa ja viikonloppua, lasten päiväuniaikaa. Sitä paitsi ei arkenikaan enää ole vain opiskelun, iltatöiden ja puolison yhdistämistä yliopistokampuksen kupeessa kuten aikoinani Jyväskylässä asuessa, vaan tässä hetkessä elämässäni iso osa päivästä kuluu pienten tyttöjen kanssa touhutessa.

Silti – onpa mahtava tunne. Lukuisia kiinnostavia opintokokonaisuuksia, monet jopa nykyiseen elämänrytmiini sopien verkko-opintoina suoritettavissa. Tunnen vilpitöntä kiitollisuutta siitä, että saan elää yhteiskunnassa, joka tarjoaa meille näin monipuoliset valinnanmahdollisuudet ja väyliä kehittyä, kerätä reppuun uusia (työelämä)osaamisen eväitä.

Suljen koneen hetkeksi, siirrän suunnitelmapaperit aikatauluineen syrjään. Sydän pomppii innostuksesta ja mieli on täynnä positiivista energiaa. On otettava hetken tauko, että realismi ennättää mukaan innostuksen rinnalle. Etten valitse liikaa ja uuvuta itseäni ja stressaa sillä, minkä on tarkoitus tuoda hyvää mieltä.

Tämä matka on mukava aloittaa.

– Marika

valintoja

Elämän ruuhkavuosissa

Pöydän reunalla nököttää tenttikirja, muutama sivu vasta käännettynä lukemisen merkiksi. Teekupin tee ennätti jäähtymään sillä aikaa, kun kävin peittelemässä perheen pienimmän – flunssaisena ja kuumeisena – uudelleen nukkumaan pinnasänkyynsä. Annoin rakkaan nallen pikkutytön kainaloon, nostin peiton ylemmäs nukkumatin matkaan lähteneellä.

Pienten nukahdettua katsoimme kalentereita kuukausiksi eteenpäin, pohdimme loppukevään aikatauluja ja sitä, miten me oikeastaan tätä arkea järjestelemme. Miten meistä kumpikin puolisoina löytää aikaa sille yhteiselle tärkeälle ja rakkaimmalle – perheelle – että toisaalta niille omille merkityksellisille asioille kuten liikkumiselle, ystäville ja tätä sivuten opinnoille.

Iltakokouksia, lasten harrastuksia, tenttejä, luentoja, ohjattuja jumppatunteja. Aikaa ystäville iltateehetkineen ja maailmanparantamiskeskusteluineen. Muutto uuteen kotiin vain viikkojen päässä, omakotitalon irtaimiston pakkaaminen ja uuden kodin remontointi. Katseita uuteen ja kaikki niin kovin odotettua ja toivottua, vaikkakin samalla ajallisesti haastavaa.

Omassa elämässäni on kääntynyt uusi lehti, sillä opintovapaani alkoi tämän kuun alussa. Kaksi vuotta aikaa sille, että saan mahdollisuuden täydentää ammatillista osaamistani ja päivittää vanhempainvapaiden jälkeen tietotaitoni ajan tasalle ennen palaamistani takaisin viestinnän työtehtävieni ääreen. Kaksi vuotta, 24 kuukautta, aikaa uusille ajatuksille, ideoille, oivalluksille. Kaksi vuotta aikaa sille, että etsin tunteja opiskeluun illan hämäristä hetkistä ja päiväuniajan lomasta, varastan lisätunteja kellon lähestyessä puoltayötä tai kukonlaulun aikaan aamulla.

Elämän ruuhkavuodet. Keskellä niitä. Taituroiden.

Silti odotan tulevaa paljon – tai oikeastaan mahdollisuutta jatkaa matkaa, jonka aloitin jo menneenä syksynä viestinnän verkko-opintoja aloittaessani.

Pöydällä tenttikirjan vieressä lojuu lehtiö, johon on raapustettu suunnitelmaa kesäopinnoista. Jännä, miten kesäopintotarjontaa katsoessa tuli nostalginen tuulahdus reilun kymmenen vuoden takaa – muistikuva siitä, miten jonotin kesäisenä aamuna Jyväskylässä saadakseni opinto-oikeuden kesän kasvatustieteen ja erityispedagogiikan opintoihin. On kiehtovaa lähteä opiskelemaan yliopistotason opintoja näin intensiivisesti vuosien tauon jälkeen. Toivon, että vuodet työelämässä ovat antaneet uutta perspektiiviä, vaikka sama lapsekas into tuntuu yhä kipinöivän sisällä.

Siirrän esikoisen illan askartelujen kimalleliimat ja pääsiäismunien mosaiikkivärit syrjään, otan uudelleen tenttikirjani ja käännän seuraavan sivun. Puoliso sanoo keittävänsä uuden teen.

Näin on hyvä. Askelia uuteen.

– Marika

opintosuunnitelmia

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

“Kaikki hyvä loppuu aikanaan.”

Niin sanotaan, mutta hyvän loppumisesta ei seuraa välttämättä mitään pahaa. Viestinnän opinnot on taputeltu omalta osalta toistaiseksi kasaan ja nyt on aika rentoutua. Pieni paussi tulee tällä hetkellä tarpeeseen. Täytyy myöntää, että vaikka opiskelu ei olekaan ollut kovin rankkaa, tuntui todella hyvältä palauttaa viimeinen tehtävä tänään Moodleen. Ensimmäinen kurssin opintopisteet komeilevat jo WebOodissa ja nyt on aika odotella seuraavia. Kurssikirjat siirtyvät hetkeksi työpöydältä kirjahyllyyn, jossa ne odottelevat ensi kevättä. Tai ehkäpä hetkeä, jolloin tekee mieli pohtia viestinnän ilmiöitä hieman lisää. Sellaisia hetkiä kun tuntuu itselleni tulevan nykyään melko usein.

Kurssikirjat eivät varmastikaan siirry kirjahyllyyn jäädäkseen sinne pölyttymään, vaan niitä tullaan lukemaan paljon tulevaisuudessa. Olen ollut erittäin tyytyväinen päätökseeni kokeilla viestinnän opintoja avoimessa yliopistossa. Olen löytänyt minua kiinnostavan alan, oppinut paljon uutta ja tutustunut kiinnostaviin ihmisiin. Olen ymmärtänyt, kuinka merkittävää roolia viestintä näyttelee yhteiskunnassamme ja hahmottanut teorioita arkipäiväisiltä tuntuvien ilmiöiden tueksi. Olen kuullut upeita uratarinoita ja päässyt viimeinkin jyvälle siitä, mikä minusta itsestäni tulee isona. Palaset tuntuvat loksahtelevan paikoilleen aika hienosti.

Jos Sinä, lukija, et ole vielä varma omasta tulevaisuuden alastasi, voin suositella opintoja avoimessa yliopistossa erittäin lämpimästi. On ollut kiinnostavaa ja motivoivaa nähdä, millaisia opinnot oikeasti ovat. Myöskään ensi kevään pääsykoeurakka ei ahdista enää niin paljoa kun tiedän, että tämä on oikeasti se ala, jota haluan opiskella. Lisäksi olen oppinut paljon uutta, jonka tiedän varmasti auttavan minua opiskelupaikan saavuttamisessa.

Vaikka hieno kokemus avoimessa yliopiostossa on tältä erää ohi, uskon edessä olevan vielä paljon hyviä kokemuksia viestinnän opintojen parissa, toivottavasti yliopiston puolella. Oppiminen ei ainakaan lopu tähän. Kurssit ovat antaneet paljon eväitä arkisten, mutta todella tärkeiden ilmiöiden ymmärtämiseksi. Pääsen hyödyntämään oppimaani joka päivä niin työssä, kuin vapaa-ajalla. Ja se jos joku on aivan mielettömän siistiä.

Ihanaa joulun odotusta ja kaikkea hyvää!

Emma

PS. Viestinnän kevään kursseille näyttäisi olevan vielä tilaa, joten kiinnostuneet kipin kapin ilmoittautumaan! Saattaa olla, että “ilmoittaudu” nappia painetaan useampaan otteeseen ruudun tälläkin puolella 🙂