Geoinformatiikka jos mikä on päivän sana ja siksipä myös jo laajalti opintielläni esitelty. Artikkeli The Basics of Geographic Information Systems ei siis ainakaan erityisemmin yllättänyt tai tuonut ylemmän tason valaistusta (Lloyd P. Queen, Blinn C. R., 2004). Geoinformatiikka on edelleen tämän opiskelijan tieteellisessä maailmankatsomuksessa sijainnin ja ominaisuustiedon yhdistävää tietoteknistä toimintaa. Tosin kuten Anna Puustinen (2011) toteaa blogissaan, artikkelin lukeminen teki käsityksestäni geoinformatiikasta jäsennellympää ja selvempää.
Artikkeli käsittelee geoinformatiikan työvälinettä eli paikkatietojärjestelmää (Geographic Information System, GIS). Käsittelyssä käytetään kahta näkökulmaa, toiminnallista tai tietokeskeistä sekä järjestelmän konkreettisiin osiin keskittyvää. Edellistä en ole aiemmin kuullut nimellisesti esiteltävän, mutta senkin sisältö on tullut selväksi, nyt TVT-kursseilla aivan näppituntumaan asti. “A GIS is a computerized, integrated system used to compile, store, manipulate, and output mapped spatial data” tiivistää artikkeli GIS:n toiminnallisen määritelmän ja juuri tuotahan, vähemmän tosin tiedon keräämistä, me olemme tämän kurssin aikana pää pyörällä tehneet. GIS:n osia erotteleva määritelmä tuo elävästi mieleen kuvan lukion maantieteen kirjasta, jossa on piirros tietokoneesta, CD-levystä, kartoista ja taulukoista, skannereista, kameroista, pystytukkaisesta hyypästä ja ties mistä tilpehöörästä. Toisin sanoen GIS ei ole GIS ellei käytössä ja toiminnassa mukana ole kaikki nämä, siis tiedon lisäksi ohjelma, laitteisto ja käyttäjä. Jotta paikkatietojärjestelmä olisi toimivan lisäksi luotettava, on aineiston oltava paikkansa pitävää ja käyttäjien asiansa osaavia (Puustinen 2011).
Näillä kaikilla osasilla GIS tuo valtaisan helpotuksen ja uusia mahdollisuuksia kartografisten esitysten tuottamiseen, työstämiseen ja tulkintaan. Ilman geoinformatiikkaa, käytännössä paikkatietojärjestelmiä, kartathan tehdään käsin jokaista viivaa myöten. Tietotekniikka on tehnyt karttojen teosta ainakin näennäisesti helpompaa ja nopeampaa. Lisäksi huikea edistys ja etu on karttojen muokattavuus esimerkiksi päivityksiä tehtäessä. Kun kartta tehdään käsin, on mahdolliset lisäykset ja muutokset tehtävä päälle, usein tehdään kokonaan uusi kartta. Geoinformatiikan avulla karttaa voidaan helposti päivittää ja muokata.
Kartanteko geoinformatiikan taikojen avulla on siksi “näennäisen helppoa”, että tietotekniikka tuo omat, uudet haasteensa. Yksi näistä on karttaesityksen objektien muoto. Valittavana ovat rasteri- ja vektorimuotoinen aineisto ja näillä on omia rajoittavia ja sallivia ominaisuuksiaan, jotka on kartantekijän muistettava ottaa huomioon. Rasterimuotoinen aineisto muodostuu ruuduista, joilla on rivin ja sarakkeen määräämä sijaintitieto, sekä ruutuun sidottu ominaisuustieto. Rastereina esimerkiksi tie on näiden ruutujen ketju ja pelto vierekkäisten ruutujen muodostama alue. Merkittävää rasterimuotoisessa aineistossa on tarkkuus, eli ruudun koko. Tämä määrittää niin esityksen tarkkuutta, siis todellisuuden vastaavuutta, kuin yhdistettävyyttä muihin aineistoihin. Yhdistettävissä aineistoissa kun tulisi olla sama tarkkuus eli ruudun koko. Vektorimuotoisena aineisto voidaan esittää pisteinä, viivoina tai suljettujen viivojen sisään jäävinä alueina. Nämä ovat sidotut sijanintiinsa kartalla koordinaateilla.Vektorimuotoinen aineisto on helpommin yhdisteltävissä, mutta sen käsittely vaati usein suurempaa kapasiteettia laitteistolta kuin rasteriaineiston, riippuen toki rasteriaineiston tarkkuudesta.
Paitsi karttojen teosta, geoinformatiikka on helpottanut ja avartanut myös karttojen tulkintaa. Tässä jo valopöydillä käytetty tekniikka on overlay-analyysi, jossa karttatasoja latetaan päällekkäin. Näin voidaan verrata eri ilmiöiden suhteita toisiinsa, esimerkiksi väestön ja liikenneverkoston sijaintia tai valuma-alueen valunnan ja metsähakkuiden riippuvuussuhdetta. Valopöytäaikana päällekkäin asetettavien karttojen määrä oli rajattu paperin valonläpäisevyyteen, mutta paikkatietojärjestelmässä karttatasoja voi laittaa päällekäin niin monta kuin vain visuaalisen selkeyden vuoksi on sopivaa.
Kuten artikkelikin toteaa, on geoinformatiikka saattanut kartantekijät Wonkan makeispuotiin, jossa uusien työkalujen ja muiden mahdollisuuksien määrälle ei tunnu olevan rajoja. Muistettava on kuitenkin edelleen kartantekijän vastuu, joka voi geoinformatiikan käytön lisääntyessä hapertua. Projektiot, mittakaavat ja koordinaatistot siispä pysyvästi visuaalisen selkeyden kanssa korvan taakse, oli käytössä minkälainen laitteisto, ohjelma, aineisto tai kartantekijä tahansa.
Lähteet
Queen, L. P. & C. R. Blinn (2004). The Basics of Geographic Information
Systems. Regents of the University of Minnesota.
Puustinen, A. (2011). Artikkeli 2. Annan blogi, Helsingin yliopisto. 13.3.2011. <https://blogs.helsinki.fi/annapuus/>