Suomessa keskustellaan säännöistä ja vaietaan moraalikysymyksistä

Keskustelu maahanmuuttajaisoäitien karkotuksista on esimerkki sääntöjen taakse piiloutumisesta suomalaisen julkisen keskustelun erityispiirteenä, kirjoittaa HEPOn Eeva Luhtakallio Helsingin Sanomissa.

Viime viikkoina monissa mielipidekirjoituksissa on ilmaistu niitä ahdistuksen ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita, joita kirjoittajat ovat kokeneet seuratessaan venäläisen ja egyptiläisen ”isoäidin” tapauksia. Kuka tahansa, joka uskaltaa kysyä kysymyksen ”entä jos se olisi minun äitini/isoäitini”, päätyy epäilemättä samaan lopputulemaan kuin mielipidekirjoittajat. Karkotuspäätökset sotivat oikeustajua vastaan. Ne, samoin kuin monet niitä kommentoivat kirjoitukset, myös kuvaavat suomalaisen yhteiskunnan tapaa käsitellä moraalisia ongelmia.

Tutkin väitöskirjatyöni yhteydessä paikallisten kiistojen – erityisesti kansalaisten ja virkamiesten sekä poliitikkojen välisten – uutisointia sanomalehdissä Suomessa ja Ranskassa. Havaitsin, että tavat oikeuttaa omia argumentteja erosivat näissä kahdessa maassa huomattavasti. Suomalaisissa kiistoissa vallitsivat teknis-rationaaliset argumentit sekä vetoaminen laintulkintaan – juuri siihen ”kaltevaan pintaan”, jota akatemiaprofessori Martti Koskenniemi kuvasi kritisoidessaan kyynis-passiivista laintulkintaa isoäitien tapauksessa (HS 12.3.). Kiisteltäessä vaikkapa koulujen lakkauttamisesta vetosivat koulujen puolustajat siihen, että väestöennusteet oli laadittu virheellisesti ja siihen, mitä laki edellyttää kunnilta peruskoulutuksen järjestämisestä. Lakkauttamisen kannalla olleet poliitikot ja virkamiehet perustelivat argumenttejaan osin samoilla väestöennusteilla sekä muilla vastaavilla tilastoilla. Lisäksi he painottivat, että perusopetuslakia ei rikottu.

Ranskalaisten kiistojen keskiössä olivat argumentit, jotka nojasivat oikeudenmukaisuuteen, solidaarisuuteen ja demokratian periaatteisiin. Kiisteltäessä vaikkapa laittomien siirtolaisten lasten oikeudesta koulunkäyntiin osapuolet väittelivät siitä, mikä on demokratian ja ihmisoikeuksien kannalta oikea ratkaisu. Siirtolaisten oikeuksien puolustajat perustelivat argumenttejaan lasten oikeudella koulutukseen ja rikkaan, demokraattisen maan velvollisuudella olla solidaarinen huono-osaisia kohtaan. Vastustajat taas perustelivat näkemyksiään vetoamalla vaikkapa siihen, ettei olisi oikein juurruttaa lapsia ranskalaiseen yhteiskuntaan jos he kuitenkin joutuisivat lähtemään.

Nämä esimerkit, kuten lukuisat muut tutkimuksessani esiintyvät, kertovat perustavanlaatuisista eroista käsityksissä siitä, minkälaisia ovat pätevät argumentit yhteiskunnallisissa kiistatilanteissa. Pohjimmiltaan kummassakin esimerkkitapauksessa käydään poliittis-moraalista kiistaa ihmiskohtaloista. Toisessa tämä kiista puetaan (laki)tekniseen asuun ja päädytään käytännössä kiistelemään siitä, kenellä on vahvin asiantuntemus tulkita lakia – ja tilastotietoja – oikein. Toisessa kontekstissa vastakkain asettuivat koko lailla paljaammat moraaliset argumentit siitä, mikä on oikein ja kohtuullista.

Suomalaiset ovat European Social Surveyn kaltaisissa suurissa tilastovertailuissa usein omaa luokkaansa, kun kysytään luottamuksesta. Luotamme toisiimme ja aivan erityisesti instituutioihimme – poliisiin, armeijaan, oikeuslaitokseen ja jopa edustukselliseen demokratiaan – enemmän kuin muut. Kuitenkin keskustelu karkotuspäätöksistä sekä esimerkiksi Amnesty Internationalin Suomen osaston ja Lapin yliopiston tekemä tutkimus (ks. www.amnesty.fi) suhtautumisesta seksuaaliseen väkivaltaan osoittavat, että monet kokevat syvää epäluottamusta keskeisten oikeusvaltion instituutioiden toimintaan, näissä tapauksissa ennen muuta oikeuslaitoksen. Laajemminkin voidaan kysyä, onko laaja, yhteiskunnan läpäisevä luottamus suomalaista yhteiskuntaa kuvaava tila.

Ranskalaisessa lehtikeskustelussa havaitsin, että vaikka ristiriidat olivat melkoisia, keskustelun ytimessä ei yleensä ollut se, mitä jokin kullekin kiistalle ulkopuolinen säädös asiasta määrää, vaan se, mikä osapuolten näkemyksen mukaan on oikein. Tämä ei ole helppo kysymys eikä ratkaisun löytyminen ole taattua, mutta siinä punnitaan moraalisia argumentteja sellaisina kuin ne ovat: moraalisina argumentteina. Sama pätee mikrotason yhteiskunnalliseen toimintaan: suuressa, moniaineksisessa yhteiskunnassa luottamus merkitsee sitä, että tilanteista joustoa löytyy. Joka asiaan ei voi olla ennakolta sovittua menettelytapaa, vaan yhteiselämän sujumiseksi  ihmiset joutuvat soveltamaan, ratkomaan pulmatilanteita ja kantamaan moraalisen toimijuuden vastuuta ihan itse.

Suomalaisissa kiistoissa sen sijaan piilouduttiin sääntöjen, lakien ja tilastojen taakse – ikään kuin ne ”oikeuttaisivat” tekomme ja päätöksemme meidän puolestamme. Onkin aiheellista kysyä, kertovatko sijoituksemme luottamusbarometreissä todella luottamuksestamme toisiimme, vai luotammeko vain siihen, että kaikki noudattavat sääntöjä ja että nämä säännöt auttavat ratkomaan niin arkielämän monet kiistatilanteet kuin laajemmat moraaliset kysymyksetkin?

Mielipidekirjoituksessaan (HS 12.3.) Leena Niukkanen puki tyrmistyksensä isoäitien kohtelusta toteamukseen, että jäljellä on vain mahdollisuus avuttoman kuunnella byrokraattien perusteluja ja toivoa, että jollain valtaapitävällä olisi kansalaisrohkeutta toimia oikein. Mutta miten voimme olettaa vallanpitäjiemme ”toimivan oikein” jos yhteiskuntamme yleinen käsitys oikeasta on se, että toimitaan sääntöjen mukaan? Demokraattisessa yhteiskunnassa moraalinen toimijuus ei rajoitu oikeuteen ahdistua ja toivoa. Se merkitsee myös oikeutta toimia ja vaatia.

Eeva Luhtakallio

Helsinki Group for Political Sociology