Tuomas Ylä-Anttila: Mellakoijilla ei ole mitään menetettävää – The rioters have nothing to lose
Eeva Luhtakallio: Mellakoiden taustalla on tuloerojen kasvu – Riots’ background: Increase of income inequality.
Lontoossa on viime aikoina päivitelty nykyistä sukupolvea, joka mellakoi puhtaan vandalismin nimissä. Pohjois-Afrikan maissa mellakoidaan demokratian saavuttamiseksi, Lontoossa iPodien ja Niken lenkkareiden vuoksi (HS 10.8.).
Mikä tuota “sukupolvea” oikein vaivaa? Selityksiä ja ehkäisykeinoja haettaessa tulisi kiinnittää huomio erityisesti kahteen seikkaan: eriarvoisen tulonjaon tuottamaan suhteelliseen kurjuuteen sekä poliittisen toiminnan edellytyksiin Britannian kaltaisissa vauraissa länsimaissa.
Keskustelun käyminen on aiheellista myös Suomessa, vaikka vakavia yhteiskuntarauhan horjahteluja ei meillä olekaan esiintynyt.
Tuloerot ovat Britanniassa Länsi-Euroopan jyrkimmät, ja niiden kasvu on ollut kiivasta. Suurilla tuloeroilla on monien tutkimusten mukaan selvä yhteys erilaisiin sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin, kansanterveydellisiin ja turvallisuusongelmiin, jotka ovat yleistyneet vauraissa länsimaissa nopeasti.
Keskeinen selitys epätasaisen tulonjaon dramaattisille seurauksille on suhteellinen deprivaatio: kurjuus, joka kumpuaa rikkaiden yhteiskuntien sisäisestä epätasaarvoisuudesta eli siitä, että toisilla menee huonosti verrattuna toisiin.
Tutkimukset osoittavat, että lisärikkaudet eivät tuota lisää hyvinvointia tietyn pisteen jälkeen, jonka teollistuneet maat ovat saavuttaneet ja ylittäneet viimeistään toisen maailmansodan jälkeen. Sen sijaan näille maille tyypillinen sisäinen eriarvoistumiskehitys on omiaan tuottamaan pahoinvointia ja laajoja sosiaalisia ongelmia samalla, kun osa ihmisistä voi yhä paremmin.
Hyvinvoinnin avaimet ovat aina yhteiskunnan sisäisiä: yksikään lontoolaislähiön asukas tuskin tuntee itseään onnelliseksi ja hyvinvoivaksi sen takia, että Somaliassa nähdään nälkää. Hän tuntee itsensä köyhäksi ja osattomaksi, koska naapurikaupunginosassa asutaan luksustaloissa ja ajetaan Jaguareilla.
Tärkeimpiä ovat päätökset jakopolitiikasta: olennaista on se, kuinka kaukana köyhyyden ja rikkauden ääripäät ovat toisistaan.
Suhteellinen kurjuus on omiaan näivettämään myös poliittista toimintaa.
Euroopan laajuiset tilastot ja tutkimukset kertovat, että poliittiseen ja kansalaistoimintaan osallistuvat enimmäkseen hyvinvoivat, hyvin koulutetut ja kohtuullisesti toimeentulevat ihmiset. Huono-osaisten lähiöiden protesti kanavoituu mellakkaaalloksi sen sijaan, että onnistuisi nostamaan lähiöiden kurjuuden poliittiseksi kysymykseksi.
Politisaation prosessit ovat käyttövoima, jonka avulla demokratia uudistuu ja hengittää. Politisoiminen tarkoittaa, että jokin ongelma nostetaan julkiseen tietoisuuteen, poliittisen kiistan aiheeksi. Tällöin siihen on mahdollista löytää uusia ratkaisuja.
Asioiden politisoimisen tiellä on monenlaisia esteitä. Esimerkiksi erityisasiantuntemuksen vaatiminen ja hallinnon tai talouselämän käyttämä kieli vaikuttavat kansalaisryhmien kykyyn nostaa asioita poliittisen kiistan kohteiksi.
Myös politiikan instituutioiden byrokratisoituminen on keskeinen ongelma. Se kaventaa entisestään toimijoiden joukkoa, joka tuntee poliittisen toiminnan mahdolliseksi ja mielekkääksi.
Poliittinen toiminta vaatii kollektiivista tunnetta siitä, että jotakin on muutettavissa ja johonkin voi vaikuttaa. Tämä tunne luultavasti puuttuu lähiöistä, joissa asuu “neljäs maailma” – rikkaiden ja demokraattisten hyvinvointivaltioiden köyhät, syrjäytetyt, osattomat sekä eri tavoin turhiksi ja ei-tervetulleiksi tuomitut.
Suhteellinen kurjuus ja politiikan puute kulkevat yhtä jalkaa. Seurauksena on nihilistisiä reaktioita ja huonompia oloja kaikille.
Suomen ja muiden Pohjoismaiden perinteisesti hyvät sijoitukset hyvinvointimittareissa ovat monin tavoin olleet sidoksissa juuri tulonjaon tasaisuuteen. Kuitenkin Suomessa tuloerot ovat viime vuosina jyrkentyneet merkittävästi.
On tärkeää pysähtyä pohtimaan Lontoon mellakoiden lähtökohtia. Myös Suomessa on käytävä keskustelua siitä, mihin tuloeroja jyrkentävä ja niiden kasvun hiljaisesti hyväksyvä poliittinen linja johtaa suuren enemmistönkin elämässä. Lähiöt palavat yhä lähempänä, ja se on kaikkien tappio.
Kirjoittaja on poliittisen sosiologian tutkija Helsingin yliopistossa.