Helsingin yliopistossa opetusteknologiakeskus on jo kymmenen vuoden ajan ollut opetushenkilökunnan keskitettynä verkko-opetuksen tukena. Samoihin aikoihin perustettiin erikseen opetuksen kehittämistä johtava ja opetusta tutkiva Yliopistopedagogiikan tutkimus- ja kehittämisyksikkö eli YTY käyttäytymistieteellisen tiedekunnan yhteyteen. OK:n tukena tiedekunnissa ja laitoksilla on toiminut ryhmä verkko-opetuksen tukihenkilöitä lähes koko OK:n 10-vuotisen olemassaolon ajan, ja YTY:n tueksi tiedekuntien opetuksen kehittämisestä vastaamaan saatiin myöhemmin pedagogisten yliopistonlehtoreiden verkosto.
Verkko-opetuksen tukihenkilöverkosto käynnistettiin aikanaan keskitetyin varoin ja henkilöstö sijoitettiin tiedekuntiin, samalla idealla kuin pedalehtoritkin. Tukiverkoston tapauksessa keskitetty rahoitus kuitenkin suunniteltiin asteittain vähennettäväksi, ajatuksena, että tiedekunnat ja laitokset ottaisivat vastaavasti lisävastuuta toiminnan ylläpidosta. Toinen ero näiden opetusta kehittävien verkostojen välillä on, että pedalehtoreilta edellytetään soveltuvaa tohtorin tutkintoa, verkkopedagogiikan asiantuntijoilta maisterin tutkintoa.
Helsingin yliopiston vuosi sitten päättynyttä strategiakautta varten tehty Opetuksen ja opintojen kehittämisohjelma suunnitteli mm., että “Henkilöstön tvt-koulutusta suunnataan siten, että verkko-opetuksen tukihenkilöiden lisäksi tiedekunnissa olisi yhteensä n. 300 henkilöä, joilla on valmiuksia toimia verkko-opetuksen kehittäjinä ja edistäjinä omassa työyhteisössään ja osana verkko-opetuksen tuotantotiimiä.” Hyvistä suunnitelmista huolimatta toisin kuitenkin kävi – sitä mukaa kun keskitetty raha väheni, väheni monessa paikassa myös verkko-opetuksen tuki. 2009 päättyneen strategiakauden lopussa tilanne oli,että kaikissa tiedekunnassa ei edes ollut verkko-opetuksen tukihenkilöä, saati että hän olisi kokopäiväinen ja vakinaista henkilökuntaa tai että hänen työtehtävänsä olisivat (verkko-)opetuksen kehittämistehtäviä. Valvooko kukaan, toteutuvatko strategiset tavoitteet, joiden perusteella rakennetaan seuraavan strategiakauden suunnitelmia?
Verkkopedagoginen tuki opettajille on oleellista opetuksen systemaattisen kehittämisen kannalta.
Kehittämistyössään tukihenkilö tarvitsee sekä pedagogista että teknistä osaamista siten, että tehdyissä valinnoissa ja ratkaisuissa pedagogiset tavoitteet ovat päällimmäisinä, ja osaaminen täydentyy oman organisaation tieteenalan tuntemuksella, kehittämistyölle luonteenomaisella luovuudella ja prosessien tuntemuksella.
Tukihenkilöt hallitsevat opettajia paremmin käytettävät välineet ja niiden tekniset ominaisuudet, missä opettajien näkökulmasta helposti korostuu tukityön tekninen puoli. Verkko-opetuksen tuki rinnastuukin valitettavan helposti mikrotukeen; toisaalta opettajat eivät huomaa hyödyntää tukihenkilöitä myös pedagogiseen suunnitteluun ja kehittämiseen, ja toisaalta he kysyvät teknisiä asioita tukihenkilön varsinaisen työnkuvan ja osaamisalueen ulkopuolelta. Tällaisessa tilanteessa on sekä työnantajan että työntekijän kannalta riskinsä. Pedagogisesti ja kehittämistehtäviin suuntautunut tukihenkilö voi turhautua mikrotuen työhön ja vaihtaa muualle, ja sellaisen tukihenkilön työnkuva, joka pitääkin enemmän mikrotuen tyyppisistä tehtävistä, suuntautuu huomaamatta lähelle teknistä tukea. Näissä molemmissa tilanteissa organisaatio on huomaamattaan vähitellen ilman opetuksen kehittämisen kannalta tärkeää verkkopedagogista osaamista.
Kymmenessä vuodessa verkko-opetuksen välineet ovat kehittyneet ja käytön määrä kasvanut valtavasti. Ala kehittyy, ja osaajaksi ei valmistuta ainoastakaan yliopistosta minkään tutkinnon perusteella, vaan osaaminen kehittyy perustutkinnon, työnkuvan ja henkilön mukaan. Asiantuntijoita on yllättävän vähän, ja rekrytoinnit sekä vakituisiin paikkoihin että varsinkin sijaisuuksiin esimerkiksi äitiys- ja hoitovapaiden ajaksi ovat haastavia. På svenska är situationen ännu sämre. Sakkunniga utbildare i väsentliga innehåll utnyttjas i växelverkan bland universitetsaktörerna i hela landet. Helsingfors universitet är ett trespråkigt universitet med stark svenskspråkig betoning (bl.a Svenska ärenden, Soc&kom, integrering med Hanken, svenskspråkiga studieinriktningar i ett flertal fakultet). En svenskspråkig pedagogisk universitetslektor anställdes år 2010 för att betjäna hela universitetets svenskspråkiga lärarkår. Motsvarande svenskspråkigt stöd för nätundervisning finns inte.
Löytyneet osaajat ovat arvokkaita ja tiedekuntien olisi panostettava heidän osaamisensa kehittämiseen selkeästi nykyistä systemaattisemmin ja määrätietoisemmin. Tavoitteellinen yhteistyö opetusteknologiakeskuksen kanssa on oleellista koko yliopiston laajuudessa, jotta sama verkkopedagoginen osaaminen voidaan jakaa näiden portinvartijoiden ja samalla muutosagenttien kautta tasapuolisesti kaikkien tiedekuntien ja erillislaitosten opettajille. Verkkopedagogiikan asiantuntijan työnkuvaa rakennettaessa tulisikin muistaa työn kehittävä luonne, ei sen tekniset vaatimukset.
Helsingin yliopiston malli opetuksen ja verkko-opetuksen kehittämisessä on pitää nämä kaksi asiaa erillään. Toinen vaihtoehtohan olisi, että verkko-opetuksen kehittäminen nähtäisiin osana yleistä opetuksen kehittämistä ja verkkopedagogiikan asiantuntijat työskentelisivät osana opetusta tutkivaa yksikköä. Tällöin verkko-opetuksen tutkimus olisi luontevana osana verkkopedagogiikan asiantuntijan työnkuvaa, osana sekä osaamisen kehittämistä ja tieteellistä pätevöitymistä että opetuksen kehittämistä. Eräissä suomalaisissa yliopistoissa verkkopedagogiikka onkin osa oppimiskeskusten toimintaa. Näiden vaihtoehtojen välimaastossa on Aalto-yliopiston vastikään perustettu tukiyksikkö, joka on jakautunut erillisiin verkko-opetuksen tuen ja opetuksen kehittämisen tiimeihin, vaikkakin heillä on yhteinen kattoyksikkö. Olisikin mielenkiintoista kuulla kokemuksia siitä, miten nämä mallit on suunniteltu ja koettu toimivaksi!
Lääkiksessä verkko-opetuksen tuki on sijoitettu koulutuksen tuki- ja kehittämisyksikköön, mikä on mielestäni erittäin luonteva paikka tiedekunnan yhteiselle keskitetylle tuelle. Tällä tavalla tuki jakautuu tasaisesti kaikille laitoksille. Yhdellä henkilöllä on kokonaiskuva tiedekunna tarpeista, verkko-opetuksen tukihenkilön kautta opejen on myös mahdollista löytää vertaisiaan. Lääkiksessä tämä on toteutettu muun muassa keväisin pidettävän IT-Medi-seminaarin avulla.
Teoriassa malli on siis erittäin toimiva. Oma äitiyslomani paljasti kuitenkin rakenteessa vakavia puutteita. Verkko-opetuksen tuki on henkilöitynyt vahvasti kulloiseenkin tukihenkilöön, on täysin tukihenkilön vallassa, missä määrin tukihenkilön palveluja tiedekunnissa mainostetaan ja kuinka työtä kehitetään. Ongelmia syntyy siitä, että yliopiston tasolla tukihenkilöillä ei ole yhtenäistä työnkuvaa (ei edes mitään minimivaatimuksia) eikä yhtenäistä palkkaluokkaa, pätevyydestä tai tutkinnosta puhumattakaan.
Jos verkko-opetusta ei mainosteta tiedekunnassa ja jos tiedekunnat eivät sitoudu verkko-opetuksen pitkäkestoiseen ja kestävään kehittämiseen, on vaarana se, että opejen kiinnostus verkko-opetusta kohtaan vähenee. Olemalla passiivisia tukihenkilöt sahaavat omaa oksaansa. Itse toivoisin, että verkko-opetuksen tuki saataisiin vakinaistettua työnkuvan ja pätevyyden osalta ja että yhteisesti määriteltäisiin millaiseen tukeen ja palveluun opeilla on tiedekunnissa etuoikeus. Tämä toisi toimninalle uskottavuutta, suuntaa ja laatua – toimiva verkosto on Vakinaistettu, Vastuullinen ja Koordinoitu!
Hyvä, että tämä(kin) aihe otetaan yhteiseen keskusteluun. Itse olen kokenut olevani enemmän tekninen tukihenkilö kuin verkkopedagogi(ikan asiantuntija), koska opettajat todellakin tuntuvat yhdistävän meidät enemmän tietotekniikkaporukkaan kuuluvaksi. Marjan esiin nostama ongelma siitä, että meillä ei ole yhtenäistä työnkuvaa edelleenkään yliopistolla (vrt. pedagogiset yliopistonlehtorit) vaikuttaa varmasti tähän. Meidän tulisi varmaan pitää enemmän ääntä itsestämme ja pitää omissa yksiköissämme, mutta myös yhteisesti eri kampuksilla verkko-opetustempauksia tai muuta vastaavaa toimintaa. Toisaalta täällä valtsikassa yhteistyö pedalehtorin ja verkko-opetuksen tukihenkilön välillä toimii erittäin hyvin mm. tiedekunnan yliopistopedagogiikkakurssien kehittämisessä ja opetuksessa. Osittain tämä voi johtua siitä, että valtsikassa on pitkä sulautuvan opetuksen (tai jos joku haluaa käyttää vielä sanaa monimuoto-opetuksen) perinne, jossa verkko-opetus sulautetaan kaikkeen muuhun. Näin sitä ei nähdä jonain erillisenä – vaikeana ja liian teknisenä – asiana, vaan on luonteva osa opetuksen kehittämistä. Nyt pitäisi vaan saada kaikki nekin opettajat, jotka eivät ole käyneet ypeda-opintoja, ymmärtämään tämä loistava mahdollisuus hyödyntää tiedekunnan opetuksen kehittämistiimin osaaminen monipuolisesti, niinkuin Marja sanoi: “että yhteisesti määriteltäisiin millaiseen tukeen ja palveluun opeilla on tiedekunnissa etuoikeus”. Ja alleviivaan sanaa etuoikeus!
niin, nuo yhteiset työtehtävät. Työnkuvaa yritettiin pari vuotta sitten muotoilla näin: http://blogs.helsinki.fi/tukiverkosto/tyonkuva/. Minkälaisissa asioissa työtehtävien pitäisi olla yhtenäisiä ja milloin organisaatiokohtainen räätälöinti on tärkeää?
Minun mielestäni, meillä ei pitäisi olla yhtenäisia vs. räätälöityjä toimenkuvia. En tiedä miten pedalehtoreilla on, mutta olettaisin heillä olevan melko samanlaiset toimenkuvat ja se ehkä helpottaa ymmärtämään mitä heidän tehtäviinsä kuuluu. Ehkä itse katson tätä vaan niin tiukasti pedarillien läpi, että harmistun siitä kun minulta kysytään usein sellaisia asioita, jotka kuuluvat selkeästi tietotekniikkakeskuksen osaamispiiriin. Niinkuin kirjoitit, osa meistä varmasti haluaakin olla myös teknisiä tukihenkilöitä ja se on mielestäni ihan ok sekin. Itse olen enemmän verkkopedagoginen tukihenkilö. Ja kuten kirjoitinkin, niin valtsikassa tämä toimii ainakin pedalehtorin kanssa loistavasti, kunhan vaan opetkin ymmärtävät sen ;o).