Olen ennen opettajaopintojani toiminut kolme vuotta epäpätevänä opettajana eri luokka-asteilla ensimmäisestä yhdeksänteen. Olen aina ollut sillä kannalla, että läksyjä pitää antaa ja tehdä. Läksyjen tekeminen on opitun asian kertaamista ja yleensä vain kertaamalla uusi asia opitaan.

 Ala-asteen puolella olen aina säntillisesti tarkastanut läksyt ja vaatinut oppilailta niiden tekemistä. Läksyjen tarkastaminen opettaa lapselle itsearviointia: Mitä oppilas osaa ja mitä ei. Tarkastaminen kertoo myös opettajalle, missä vielä mahdollisesti koko luokka kaipaa harjoitusta ja missä on yksilöllisiä, eriyttämistä vaativia eroja. Jossain vaiheessa eräs vanhempi otti yhteyttä ja kertoi säälittävällä äänellä lapsen läksyjentekoon kuluvan ajan. Arasti hän pyysi määrän vähentämistä. Vasta silloin ensimmäistä kertaa ymmärsin eriyttämisen merkityksen ja opin olemaan nöyrä. Olin siihen saakka luullut olevani hyvä opettaja.

 Yläasteen puolella koin myöhemmin syyllisyydentunnetta, kun en kyennytkään antamaan läksyjä niin paljon kuin viereisen luokan saman aineen opettaja. En nimittäin olisi ehtinyt tarkastaa kaikkia tehtäviä. Annoin itselleni luvan vähäiseen läksymäärään ja luvan tehdä asiat eri tavalla kuin kollega. Yritin olla hyvä opettaja.

 Harjoittelu oman ohjaajan ja eri aineiden didaktikkojen seurannassa on ollut tavallaan helppoa työkokemuksen turvin. Samalla on kuitenkin ollut henkisesti epämiellyttävää asettaa omat ja aika vakiintuneetkin työtavat arvioinnin kohteeksi. Varmuus vaihtuu helposti epävarmuudeksi.

 Viime aikoina olen pyrkinyt siihen, että läksymäärä on mahdollista tarkastaa kolmen vartin tuntirakenteen sisällä. Kotioloissa toivon, ettei läksyjen tekeminen pelkisty mekaaniseksi suorittamiseksi, josta ilo on kaukana ja kyyneleet lähellä. Olen ymmärtänyt, että myös läksyt osaltaan ovat itsearviointia ja muokkaavat oppilaan kuvaa itsestä oppijana. Kiitos palautteen, nykyään tiedän olevani hyvä opettaja.