”Hei kauaks ne auskut viel on meillä?”, kysyy käytävän toisella puolella bussissa istuva yläluokkalainen kaveriltaan. ”Ne vasta alotti!”, vastaa toinen neitokainen nauraen, johon ensimmäinen kommentoi ääni epätoivoa täynnä: ”Ei voi olla totta. Ihan kauheeta! On ne jotkut tosi hyviiki, mutku useimmilla tunneilla ne ei osaa opettaa mitää.” Tosi tarina torstain bussista matkalla harjoittelukoulusta kohti kotia. Pistää miettimään!

 Auskultanttien eli kotoisammin auskujen työ on siis alkanut. Työ alkaa jaksosuunnitelmien tekemisellä. Neljä opetusviikkoa ja kahdeksan oppiainetta, joiden tavoitteet ja sisällöt on soviteltava yhteen lukujärjestyksen puitteisiin. Kaksi viikkoa tulemme opettamaan parimme kanssa yhdessä. Tämän lisäksi molemmat opettavat yksin yhden viikon toisen seuratessa tunteja ja toimiessa apuopettajana.

 Ajallisesti harjoittelu on edellistä lyhyempi. Vastuu tuntuu kuitenkin olevan suurempi, koska omaa opetusta on suhteessa paljon enemmän. Opetuksen soisi myös menevän perille, koska pari jatkaa siitä, mihin toinen lopettaa.

 Ainekohtaisten jaksosuunnitelmien tekeminen on alkanut automatisoitua ensimmäisen harjoittelun ansiosta. Onneksi näin, sillä parin vuoden takaiset muistot edellisen pitkän sijaisuuden ajalta ovat kauheat. Rehtori vaati jaksosuunnitelmien tekemistä ja vaikka sainkin hyviä ohjeita ja vaatimustaso oli aika alhainen, oli tekeminen varsinaista tervanjuontia. Silloin ei kokemattomana ja koulutusta vailla ymmärtänyt suunnitelmien arvoa opetustyön helpottajana.

 Molempien harjoittelijoiden opetuksen onnistuminen on tärkeää harjoittelurakenteen vuoksi, mutta myös oppilaiden vuoksi. Ei olisi oikeudenmukaista oppilaita kohtaan tehdä töitään huonosti suunnitellen ja valmistellen tai rimaa hipoen. Näillä oppilailla on käytännössä koko lukuvuoden ajan harjoittelijat luokassa opettajan roolissa. Harjoittelussa ei siis ole pelkästään kyse harjoittelijan opettajantaitojen kehittymisestä. On myös huomioitava, että opetusharjoittelut ovat lapsille sen hetkistä omaa arkista ja ainutlaatuista reaalitodellisuutta eli normaalia koulunkäyntiä. Tämä tulikin jo karvaasti todennettua kotimatkalla!