Muamankieli – sana kuldaine!

Käväisin viikonloppuna Kuopiossa, jossa 104-vuotias Karjalan Sivistysseura vietti vuotuisia Heimopäiviään. Aikoinaan Vienan Karjalasta Suomeen muuttaneiden karjalaisten perustaman järjestön tarkoitus on tukea ja edistää karjalan kieltä ja karjalaista kulttuuria molemmin puolin rajaa. Olen männävuosina, Uhtua kielipesähankkeen aikoina ollut melko paljon tekemisissä sivistysseuralaisten kanssa. Nyt minut oli kutsuttu Heimojuhlaan puhumaan aiheesta “Kielipesät – eilen, tänään ja huomenna”.

Esitelmäni sisältö oli tiivistettynä tämä: Karjalan kielen elvyttämisessä pitäisi pysähtyä arvioimaan kriittisesti sitä, mihin elvytyksellä pyritään ja voidaanko nykyisillä keinoilla siihen päästä. Jos kielestä vielä halutaan tehdä lasten kieli, on kiireen vilkkaa kohdennettava resurssit sellaisiin elvytysmuotoihin, jotka voivat edes teoriassa johtaa lasten aktiiviseen kielitaitoon. Näitä ovat kielen puhuminen kotikielenä, kielipesätoiminta ja vähemmistökielinen kouluopetus. Nykyinen karjalan kielen elvytys – joka perustuu parin viikkotunnin muodolliseen kielenopetukseen, leireihin, kerhoihin, aikuisten kielikursseihin, folkloreharrastukseen sekä julkaisutoimintaan – voi tuottaa paljon hyvää, mutta se ei tee lapsista karjalanpuhujia.

Tämän tekstin otsikko on suomeksi “äidinkieli – sana kultainen”. Kauniisti sanottu, taitaa olla alunperin jostain karjalankielisestä runosta. Tämä fraasi on tullut kuultua lukemattomissa seminaareissa, kongresseissa ja pruasniekoissa, joissa puhe on karjalan kielen elvyttämisestä, ja joissa kielten välinen roolijako on selvä: karjalan kielellä lauletaan ja lausutaan kansallispuvuissa, varsinainen asia puhutaan venäjäksi. Puheenvuoroista käy ilmi, että karjalan kieltä opetetaan, lapset ovat kiinnostuneita folkloresta ja kirjoja on ilmestynyt. Hyvä juttu! Mutta mitä tehdään sille ongelmalle, että alle 40-vuotiaille karjalaisille karjalan kieli on enää kultainen sana eikä elävää arkikieltä?

Leave a Reply

Your email address will not be published.