”Ei, señorita, minulla on nyt kiire”, on katukauppiaiden tavanomainen vastaus haastattelupyyntöihini. Selvähän se, löydän heidät kadulta, töistä, ja jokaisen jutustellun minuutin aikana ohi saattaa kulkea monta potentiaalista asiakasta. On tärkeää olla jatkuvasti valppaana, muuten ei pärjää markkinoilla.
On tärkeää olla varuillaan myös sen suhteen, mitä puhuu ja kenelle, kun taskussa ei ole myyntilupaa ja viranomaiset jakavat myötätunnon sijaan sakkolappuja. ”Mitä tahoa muuten edustatte, señorita? Miksi olette kiinnostunut aiheesta? Mihin käyttöön haastattelu tulee?”
Sitten on myös sellaisia myyjiä kuin Gaspar, jotka tuntuvat vain odottavan, että yhdellä ohikulkijalla olisi aikaa pysähtyä kuuntelemaan heidän tarinansa. Gasparilla on pahvilaatikossa makeisia ja purukumipaketteja ja lippalakissaan kaksi neitsyt Maria -pinssiä. Gasparin tarina alkaa onnettomuudesta. Gasparin vasen jalka lepää kyynärsauvalla, jalka on polvesta poikki.
Onnettomuus tapahtui kuusi vuotta sitten Gasparin työskennellessä kantajana keskustorilla. Kuorma-auto törmäsi häneen tai hän törmäsi kuorma-autoon, versioita tapahtuneesta on kaksi. Perheellisenä miehenä Gasparin oli pian päästävä kiinni uuteen ammattiin, mutta kouluttamattomana ja liikuntarajoitteisena vaihtoehdot olivat vähissä. Niinpä Gaspar aloitti katukaupan.
Kauppa on kovin vaatimatonta, Gaspar kertoo. Yksi paketti maapähkinämakeisia maksaa kaupassa 20 pesoa. Laatikossa on 30 makeista, jotka Gaspar myy pesolla kappale. Paketista tulee siis voittoa kymmenen pesoa (vajaa euro), se ei ole paljon. Päivän aikana makeisilla tienaa keskimäärin 60 pesoa. Gaspar on joutaessaan laskeskellut, että yksi parista- kolmestakymmenestä ohikulkijasta tekee peson tai kahden kaupan.
Gaspar on myös laskenut, että kotiin on vietävä joka päivä 160 pesoa eikä se onnistu makeisilla. Suurimman osan, puuttuvat 100 pesoa, Gaspar saa ylimääräisinä vaihtorahoina, ikäänkuin köyhäinapuna. Gaspar muistaa siunata jokaisen pysähtyjän, niin ostajan kuin lahjoittajan.
Perheen taloutta täydennetään muilla töillä, informaalisektorin urakoilla, joiden jatkuvuudesta ei ole varmuutta mutta joilla saa ainakin nykyisellään katettua kuusihenkisen ruokakunnan tärkeimmät menot. Vaimo käy siivoamassa koteja, Gaspar maalaa iltaisin kotona kukkaruukkuja tilaustyönä liikkeeseen, joka maksaa hänelle pimeänä minimipalkkaa. Lapset käyvät vielä peruskoulua.
Gaspar innostuu puhumaan politiikkaa. Epäkohtia on niin paljon. Minne menevät verotulot, miksi sosiaaliturva on niin olematon, miksi minimipalkka ei riitä elämiseen, miksi töitä ei ole tarjolla? Miksi turvattomuus ja väkivalta lisääntyy? Miksi koko järjestelmä on niin korruptoitunut? Niin se on, Gaspar toteaa, valtio ei auta heikkoa, lähimmäiset auttavat. Tuntemattomat ohikulkijatkin, muttei valtio.
Ei sentään niin pahaa ettei jotain hyvääkin: Gaspar on viranomaisten suostumuksella katukauppiaana. Siinä missä muut häädettiin keskustasta, Gasparin kohdalla tehtiin poikkeus. Kirjallista, virallista lupaa hänellä ei tosin ole, vain suullinen sopimus työskennellä kello 11 ja 16 välillä arkipäivisin. Viereisen liikkeen omistajatkin saavat kiitoksen, he suhtautuvat suopeasti Gasparin pieneen makeiskauppaan. Ja loppujen lopuksi, kaikesta huolimatta Gaspar luottaa tulevaisuuteen – oikeastaan pahinhan on jo tapahtunut. Ei salamakaan iske kahta kertaa samaan kohteeseen, Gaspar nauraa ja koputtaa puuta kainalosauvallaan.
Ohi kulkee jatkuva virta ihmisiä, useimmilla on nopea askel, asioita hoidettavana tai kiire varjoon: aurinko paistaa keskipäivän raivolla Gasparin kadunpätkälle. Laatikossa pähkinämakeiset ovat sulaneet sydäntään myöten.