Annika Pasanen haluaa, että vähemmistökielillä puhutaan nykymaailman asioita.

Myllärit-yhtyeen tunnetuksi tekemä aunuksenkarjalankielinen “Petroskoi” soi päässäni tällä viikolla, kuten Petroskoin-matkojen edellä yleensäkin. Onko Petroskoi kaunis kaupunki / soma Äänisen järven ranta? Oi kyllä on!

Petroskoissa järjestetään ensi viikolla suomalais-ugrilaiseen kielipesähankkeeseen liittyvä koulutusseminaari. Tarkoitus on jakaa osallistujille tietoa kielipesästä, kaksikielisyydestä ja vähemmistökielen elvyttämisestä. Seminaariin on kutsuttu useimpien suomalais-ugrilaisten kielten edustajia eri puolilta Venäjää, mm. vepsäläisiä, marilaisia ja hanteja. Toivottavasti ainakin jotkut heistä tarttuisivat täkyyn ja alkaisivat ajaa kielipesien perustamista omilla alueillaan!

Venäjän suomalais-ugrilaiset tai laajemmin uralilaiset vähemmistökielet voi jakaa elinvoimaisuutensa puolesta karkeasti kahteen ryhmään: kieliin, jotka edelleen siirtyvät lapsille ja kieliin, joita lapset eivät enää opi aktiivisesti. Ensin mainittuun ryhmään kuuluvat ersä- ja mokšamordva, vuori- ja niittymari, udmurtti, komi, komipermjakki ja tundranenetsi. Näidenkin kielten tilanne on toki kirjava. Kaupungeissa vähemmistökielet siirtyvät paljon heikommin kuin maaseudulla, ja kyllä venäjän kieli on horjuttanut esimerkiksi vuorimarin ja mokšamordvan asemaa kotikielenä myös kylissä. Jos kielen elinvoimaisuuden mittarina pidetään sitä, puhuvatko nuoret kieltä keskenään, niin parhaiten menee niittymarilla ja udmurtilla.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat karjala, lyydi, vepsä, inkeroinen, vatja, kildinin- ja turjansaame, hanti, mansi, metsänenetsi, enetsi, nganasaani ja selkuppi. Kaikki ovat pieniä kieliä, joilla on puhujia muutamasta hengestä (turjansaame) muutamaan kymmeneen tuhanteen (karjala). Hanti, mansi ja selkuppi siirtyvät edelleen yksittäisissä luontaistaloudesta elävissä perheissä, mutta kieli on täysin sidoksissa perinteiseen elämänmuotoon, joka on mm. modernisaation ja ympäristön tuhoutumisen vuoksi suuren murroksen keskellä.

Ja jos vähemmistökielen puhujayhteisö ei modernisoidu omalla kielellään, kieli tippuu kärryiltä tai reestä ja yhteisö jatkaa elämäänsä enemmistökielellä. Venäjän vähemmistökielillä on hiukka heikot eväät omakieliseen modernisaatioon. Lujassa elää käsitys siitä, että vähemmistökieleet ovat ilmaisuvoimaltaan köyhiä rahvaan kieliä, joilla ei voi puhua nykymaailman asioista. Laulaa ja tanssia niillä voi, mutta ettäkö väitellä tohtoriksi, painaa nelivärimainoksia tai opettaa matematiikkaa?

Noin 150-kielisen Venäjän venäjänkielinen enemmistö kuulee ja näkee maansa vähemmistökieliä mieluiten kesäjuhlissa. Arkielämän keskellä vähemmistökielessä on jotain perin ärsyttävää ja uhkaavaa. Kuka tahansa kielitaitoinen voi testata, mitä tapahtuu, kun menee nauramaan ja mekastamaan karjalaksi petroskoilaisessa paikallisbussissa tai mariksi joškar-olalaisessa trollikassa. Useimmat marit ja karjalaiset eivät jaksa päivästä toiseen provosoida. He kuiskaavat tai vaihtavat kieltä.