Toisinaan jatko-opintoseminaarissa tekee mieli sanoa, etten ymmärrä lainkaan, mistä on puhe. Tiedättehän sen tunteen, kun on sellainen olo, että ihmiset puhuvat puuta heinää, eikä kukaan uskalla sanoa sitä ääneen.

Koska kulttuurintutkimuksen heinäpaalit saattavat olla tämän blogin lukijoille tuntemattomampia, otetaanpa esimerkki lähempää, oman hallituksemme puheista.

Hallituksemme – tuo uuden yliopistolain valmistelija – julkaisi viime viikolla innovaatiopoliittisen selonteon. Yritin lukea sitä, sillä sehän koskettaa kaikkia meitä tutkijoita, koska ”osaamislähtöistä kilpailuetua syntyy mm. tieteellisestä tutkimuksesta”. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä innovaatiotoiminta on talous- ja yhteiskuntapoliittisesti merkityksellistä, ja innovaatiolla taas “tarkoitetaan hyödynnettyä osaamislähtöistä kilpailuetua”.

Jos ymmärsin oikein, tieteellinen tutkimus on yhteiskuntapoliittisesti merkityksellistä, jos se synnyttää innovaation tai on innovaatio eli jos sitä hyödynnetään. Saatoin kyllä ymmärtää väärinkin.

Jotta selonteosta saisi paremmin selvää, sitä ei tietenkään pidä lukea kuin piru raamattua. Ennemminkin kannattaa avoimin mielin pohtia, mitä hallitus toivoo meidän tutkijoiden tekevän sanoessaan, että “innovaatiotoimintaympäristö on tulevaisuudessa yhä selkeämmin osa globaalia innovaatiokeskittymien verkostoa”.

Onneksi mukana on myös yksinkertaisia lauseita: “Innovaatiopolitiikka on elinkeinopolitiikkaa.” ”Innovaatioyhteisöt voivat olla tiiviitä tai verkostomaisesti toimivia löyhempiä yhteisöjä.” ”Kansainväliset esimerkit osoittavat, että innovaatiotoiminta keskittyy ja hakeutuu alueille ja paikkoihin, joissa on riittävästi innovaatiotoiminnan edellytyksiä.” Ja joistain virkkeistä saa yllättävän hyvin kiinni: “Suomen yrittäjyysaktiivisuuden on todettu olevan heikko, ja sen kehittämiseen tarvitaan toimenpiteitä, jotka ottavat huomioon myös uusien sukupolvien uudenlaiset asennoitumistavat yrittäjyyteen.” Tällä varmaankin viitataan niihin peruskoulun yrittäjyyskursseihin, joita on viime aikoina lisätty – sen sijaan, että koululaisille opetettaisiin esimerkiksi sitä, miksi maailmantalous on nyt kriisissä, miten poliittinen järjestelmämme toimii ja miten kansalainen voi vaikuttaa demokratiassa tai vaikkapa EU:ssa.

Selonteossa on myös innovatiivista kieltä. Ainakin peruskoulun käyneen on vaikea lukea sitä. Koulussa ja yliopistossa kun opetettiin, että olisi hyvä välttää sellaisia kapulakieleksi kutsuttuja sanoja kuin tavoitetila, osaamisperusta, palvelukyvykkyys, innovaatiokyvykkyys, yrittäjyysaktiivisuus, osaamistarve, kehitysalusta, edelläkävijämarkkinat, tietämysyhteisö ja muutosjohtaminen. Arvatkaapa, kuinka moni niistä löytyy hallituksen innovaatiopoliittisesta selonteosta. Sieltä löytyvät myös ”innovaatioiden ekosysteemit” ja “bisnesenkelit”

Vakavasti ottaen se, mitä selonteosta ymmärsin, on karmaisevaa luettavaa. Selonteko asettaa taloudellisen hyödyn, kasvun ja voiton sekä karun kilpailun muuta maailmaa vastaan globaalin tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, tuloerojen kaventamisen ja ympäristön huomioimisen edelle. Ympäristö tosin mainitaan muutaman kerran.

Se korostaa kauniisti yksilöitä ja yrittäjyyttä tasa-arvon kustannuksella.

Se edustaa ja vahvistaa siirtymää politiikasta tulosjohtamiseen todetessaan, että valtionhallintoa tulisi johtaa ”määrätietoisesti ja strategialähtöisesti konsernina”.

Se näkee kansalaiset asiakkaina puhuessaan politiikan toteuttajien asiakaslähtöisestä toiminnasta.

Se haluaa lisätä yhteistyötä yksityisten pääomasijoittajien ja julkisen rahoituksen välillä niin, että julkinen sektori pienentää rahoituksellaan pääomasijoittajien riskejä, kun taas voitot kuuluvat sijoittajille. Investointipankkien ja vipurahastojen romahtelun aikakaudella tällaisen politiikan edistäminen kuulostaa lähinnä vastuuttomalta.

Selonteko pitää yhtenä merkittävän ongelmana sitä, että kilpailu- ja markkinakannusteita ei käytetä riittävästi innovaatiopolitiikan välineenä. Useimmiten nämä kannustetaan tarkoittavat verojen alentamista tai verohelpotuksia hyvätuloisille.

Eikä se ymmärrä, että tutkimustoiminnan ”vaikuttavuuden vahvistaminen” ja ”tehokkuuden lisääminen” ovat yleensä parhaimmat keinot, joilla estää ennakkoluuloton erilaisten osaamisten yhdistely, joihin ”menestyvät innovaatiot perustuvat”.

Kaiken kaikkiaan selonteko edustaa juuri sellaista markkinafundamentalistista politiikkaa, joka on kansainvälisesti ajautunut kriisiin niin teoreettisesti kuin käytännössäkin. Kymmenen vuotta sitten tällaisen selonteon olisi vielä voinut antaa anteeksi, mutta vuonna 2008 julkaistuna se on osoitus valtionhallinnon kyvyttömyydestä nähdä, että markkinat ja pääomasijoittajat eivät ratkaise demokratioiden ongelmia.

Luin 38 sivua pitkän selonteon ihan tutkimuksellisesta mielenkiinnosta. Kulttuurintutkijan on hyvä olla ajan hermolla. Jälkikäteen tuli vähän syyllinen olo: ajatuksissaan vanhentuneempaa ekosysteemiä on vaikea löytää.

Hanna Kuusela