Kirjoittanut Kristiina Huotari

Olen ollut laihdutuskuurilla käytännössä koko aikuisen ikäni, yli kolmekymmentä vuotta. Vain kaksi raskautta imetyskausineen on tarjonnut katkon tähän urakkaan. Olenko ylipainoinen? En. Tavallinen viisikymppinen 165 cm pitkä ja 65kg painava nainen. Kolmekymmentä vuotta sitten painoin kymmenen kiloa vähemmän. Minulla on yhdeksän vuotta nuorempi, 10cm pitempi ja kymmenisen kiloa painavampi pikkusisko. Hänkin on ollut laihdutuskuurilla koko ikänsä lukuun ottamatta raskauksia, imetystä ja jaksoa, jolloin mystiset vatsavaivat riuduttivat hänet mallimittoihin.

Siskoni kanssa päivitämme säännöllisesti laihdutuskuulumisiamme. Tai pikemminkin tuskailujamme aiheen äärellä. Koska olemme koulutettuja, tiedostavia naisia ja myös äitejä, jotka eivät halua periyttää tyttärilleen negatiivista kehokuvaa ja omituista suhtautumista syömiseen, jaamme toisillemme kaikki kiinnostavat kehopositiivisuusartikkelit ja hoemme itsensä hyväksymisen merkitystä. Tunnistamme yhteiskunnan kapean kauneusihanteen, närkästyneinä kommentoimme vaatimusta mahtua yhteen, kiinteän piukkaan muottiin ja kiukustumme tutkimustuloksista, jotka kertovat laihojen työllistyvän paremmin kuin ylipainoisten. Puhumme naisen hallitsemisesta ja kontrolloinnista erilaisten muottien ja määritelmien välityksellä. Aikamme valistettuamme itseämme ja toisiamme toteamme kuitenkin yhdestä suusta: ”Ihan sama kuinka kehopositiivinen ja itsensä hyväksyvä kuuluu olla, mutta mä en sitä ole näine kiloineni. Laihdutan sen ikuisen viisi kiloa. Tiedän, että tämä on tyhmää, mutta ei voi mitään, näillä mennään.”

Lukiessani Gioia Filocamo kirjoittamaa artikkelissaan ”Hungry women – sin and rebellion trough food and music in the early modern era”, en voinut olla ajattelematta, että epärationaalisella ja surullisella käytöksellämme on kenties syvemmätkin juuret kuin vain verkkokalvoillemme alati hyökkäävä ”yhteiskunnan kapea naisihanne”, jota emme jaksa vastustaa. Filocamo kirjoittaa naisen syömisen- tai pikemminkin syömättömyyden- historiasta.

Filocamo kiinnittää huomiota siihen kaksijakoisuuteen, joka jo keskiajalla on ollut vallassa suhtautumisessa miesten ja naisten syömiseen. Siinä missä miehen himo ruokaan on ollut osoitus positiivisestä viriiliydestä ja voimasta, naisen iloinen syöminen on ollut osoitus seksuaalisesta holtittomuudesta. Naisen tärkein tehtävä on ollut heijastaa miehen kunniaa. Naisen heikkouden vuoksi hänen katsottiin tarvitsevan apua lihallisten himojen vastustamiseen. Vuonna 1401 saarnaaja Giovanni Dominici kirjoitti perhe-elämän oppaassa naisille: ”Älä päätä itse ruuastasi vaan kysy neuvoa mieheltäsi.” Ravennalainen opettaja Bernardino Carolli puolestaan piti syöpöttelyä suurimpana riskinä naisen sivistykselle: ”Mässäily on pahaksi kaikille, mutta erityisesti naisille, koska konna tietää, että hän voi helposti houkutella naisen juhlallisella killingillä, kirsikoilla tai melonilla, hän voi saada naiselta mitä ikinä haluaa; ja pahinta kaikista, naine on tällöin huono esimerkki kaikille muille naisille.”

Naisen holtittomuudella oli vankka syy; Eevan syömä omena. Teologinen keskustelu pohti jo 300-luvulta lähtien perusteellisesti perisynnin syntymisen perimmäistä syytä. Keskusteluun liittyivät sen ajan arvovaltaisimmat teologit Abrosiuksesta Augustinukseen. Oliko perisynti seurausta ylensyönnistä vai johtuiko se ylpeydestä? Lopulta teologien pohdiskelun seurauksena päädyttiin siihen, että se oli ylensyönti. Tästä olivat luonnollisesti vastuussa naiset, Eevan tähden.

Kirkollisissa piireissä kuulee usein vitsailtavan siitä, että tämän päivän Suomessa kirkosta eroaminen on sopiva patenttiratkaisu epäkohtaan kuin epäkohtaan. Kenties irrottautuminen kirkosta auttaisi irrottautumaan myös kieroutuneesta suhtautumisesta naisen syömiseen.

Valitettavasti naisten syömisen kontrollointi ei rajoitu vain kristinuskoon, keskiaikaisten ja keski-ikäisten miesten perinteeseen. Naisen ruokailun rajoittamiseen liittyviä esimerkkejä löytyy ympäri maailmaa. Tutkija Mayer- Rocher on kirjoittanut laajan artikkelin ruokatabuista, ”Food taboos: their origins and purposes”. Mayer- Rocher toteaa ruokatabuja löytyvän ympäri maailmaa ja syyt niihin vaihtelevat uskonnonharjoittamisesta maagisiin uskomuksiin. Silmiin pistävää kuitenkin on se, miten usein naiseen, erityisesti menstruoivaan, raskaana olevaan tai juuri synnyttäneeseen naiseen ja hänen ruokailuunsa kohdistuu erilaisia rajoituksia ja määräyksiä. Esimerkiksi Papua Uudessa Guineassa naisen katsotaan olevan pysyvästi tilassa, jolloin hänen syömiseensä liittyy vaaratekijöitä. Seksuaalisen holtittomuuden sijaan kuukautisten aikana syöty banaani voi kirota hedelmättömäksi koko puun. Samoin nainen, joka valmistaa ruokaa kuukautisten aikana saattaa vaaraan kaikki ruuan syöjät, erityisesti miehensä, jonka uskotaan sairastuvan, kenties jopa kuolevan. Sama menstruoivan ja synnyttäneen naisen epäpuhtaus tunnetaan myös juutalaisuudessa ja ortodoksisuudessa.

Naisen ruumis, sen muoto ja toiminnot ovat yleistä riistaa ja omaisuutta. Länsimaisessa kulttuurissa syyttävä sormi kääntyy usein median ylläpitämään ihannekuvaan, laihdutusteollisuuden tehokkaaseen markkinakoneistoon ja kuvankäsittelyohjelmien luomaan epärealistiseen todellisuuteen. Näiden voimaa on turha kieltää ja ohittaa, mutta samalla on syytä kääntää katsetta myös historiaan ja naisen asemaan ympäri maailmaa eri aikoina eri kulttuureissa.

Kuten siskoni totesi eräässä keskustelussa: ”No ei se ihme oo jos nää kilot istuu näin tiukassa, kun Eevan omena on vieläkin mun lautasella.”

Kristiina Huotari, Ruoka, uskonto ja elämänkatsomus (AYTUK-2611)

***
Kirjallisuus:
Filocamo, Gioia (2015). Hungry women – sin and rebellion trough food and music in the early modern era. Scripta Instituti Donneriani Aboensis: Religion and food 26.
Mayer-Rochow, Victor Benno (2009). Food taboos: their origins and purposes. Journal of Ethnobiology and Ethnomedicine 5 (18), 3-10.DOI:10.1186/1746-4269-5-18.