Kirjoittanut Leo Tuominen
Riku Rantala kyseenalaistaa kolumnissaan (HS 18.3.17) länsimaisen tavan piilottaa ja häivyttää ruuan, tarkemmin ottaen liharuuan, valmistusprosessiin irrottamattomasti kuuluvan teurastusvaiheen. Rantala pohtii, voisiko yleisölle näyttää tv-lähetyksessä eläimen tappaminen vai seuraako tästä väistämättä someraivo ja sponsorikato. Rantala panee merkille, että kalan tappaminen ja suolestaminen vielä saattaisikin onnistua kohutta, mutta isompien olentojen teurastaminen ei todennäköisesti onnistuisi ilman ankaraa kritiikkiä.
Rantala lienee oikeassa siinä, että länsimaalainen ihminen ei siedä nähdä ruokailuunsa liittyvää pimeää puolta. Miksi muuten teurastus on niin etäiseksi asiaksi häivytetty? Rantala viittaa kokemuksiinsa muista maista, kuten Intiasta ja läntisen Afrikan maista, joissa eläinten teurastamiseen liittyy erilaisia rituaaleja. Rituaaleilla pyritään Rantalan mukaan osoittamaan arvostusta eläimen elämästä ja antamaan tämän kuolemalle arvo.
Sherry B. Ortner kuvailee artikkelissaan ”Purification rite” yleisiä ominaisuuksia, joita erilaiset kulttuurit liittävät käsitteisiin puhtaus ja saastaisuus. Puhtaus ja saastaisuus ovat lähes universaaleja konsepteja, joita kulttuurit liittävät erilaisiin asioihin. Yleisimpiä saastaisuuden lähteitä ovat kuolemaan ja syntymään liittyvät tapahtumat, samoin seksuaalisuuteen. Saastaisuus liittyy myös erilaisiin ruokatabuihin, mutta nämä ovat jo useammin vähemmän universaaleja ja enemmän sidoksissa paikallisiin olosuhteisiin ja uskomuksiin. Saastaisuuden kokemusta hallitaan rituaaleilla, joiden tarkoitus on puhdistaa saasta ja palauttaa harmoninen puhtauden tila.
Benjamin Zeller puolestaan argumentoi artikkelissaan, että ruokatottumuksia on vaikea erottaa uskonnosta. Uskonnon ja ruokatabuja sisältävän ajatusrakennelman (kuten veganismin) ero on Zellerin mukaan veteen piirretty viiva. Uskonnolle on vaikea luoda vedenpitävää määritelmää, jonka mukaan arvioida sitä, mikä ajatusten ja tottumusten yhteenliittymä on uskontoa ja mikä ei.
Yhtäläisyyksiä esimerkiksi vegaaniuden ja juutalaisuuden välillä sen sijaan on Zellerin mukaan paljon. Molemmat ryhmät rakentavat keskinäisen yhteyden kokemista jaettuja ruokatottumuksia vahvistamalla, ja molempien ruokatottumusten perustana on viittaus transsendenttisiin, abstrakteihin asioihin. Mikä on yhdelle Jumalan antama käsky, on toiselle elämän kunnioittamisen itseisarvo. Kumpaakaan käsitystä on vaikea osoittaa objektiivisesti tosiasiaksi.
Sekä veganismissa että juutalaisuudessa voi perustellusti nähdä kyseessä olevan Ortnerin kuvaileman saastaisuuden välttäminen ruokatottumusten avulla. Juutalaisuudessa lisäksi kosher-teurastus toimii rituaalina, joka kontrolloi teurastamiseen liittyvää saastaisuutta. Veganismissa koko tapahtuma nähdään saastaisena, joten tätä kontrolloiva ruokatottumus pitää sisällään koko ruoka-aineesta pidättäytymisen.
Rantala tarjoaa maailmanmatkoiltaan tuttua rituaalista teurastamista toivottavampana ja eettisempänä, tai ainakin vähemmän julmempana, vaihtoehtona piilotetulle, häivytetylle ja länsimaalaisille tyypilliselle teurastamiselle. Rantalan mukaan länsimaalaisesta, maallistuneesta kulttuurista on kadotettu kunnioituksen ja sitä myötä kiitollisuuden kokemus, kun rituaaleista on luovuttu.
Ruoka, uskonto ja elämänkatsomus -kurssimme keskusteluissa nostettiin esille kuitenkin kysymys siitä, riittääkö rituaalein osoitettu arvostus ja kunnioitus kehittyneemmän etiikan takeeksi? Voiko eläimen yhtä aikaa teurastaa ja kuitenkin itse eläintä arvostaa? Vegaanin mukaan ei. Kosher–teurastus ei kelpaa vegaanille saastaisuuden karkottamiseksi. Televisiossa näytetty teurastustapahtuma toki realisoisi käsitystämme ruuan alkuperästä ja pakottaisi katsojaa tietyllä tapaa kantamaan henkistä vastuuta osallisuudestaan ruuan tuotantoon, mutta pitemmän päälle tästä voisi muodostua jälleen uusi saastaisuutta kontrolloiva rituaali. Lauantaina katsottaisiin Uutisvuodon jälkeen vartin teurastusohjelma, ja näin kiitollisuus viikon ruokailuista olisi kuitattu, saastaisuus puhdistettu.
Elämän itseisarvollinen pyhyys on kuitenkin myös umpikuja. Ei ole toistaiseksi mahdollista syödä ilman, että syömiseen liittyisi jonkin toisen olennon kuolema. Kasvit ovat eläviä, samoin solukot. Kysymys on pikemminkin siitä, mitä tapamme ja miten.
Arvostaminen voisi ritualisoituneen saastaisuuden puhdistamisen sijaan (tai lisäksi) olla jotain teon kohteesta eli tapettavasta ja syötävästä olennosta lähtöisin olevaa. Arvostavankin rituaalisen toiminnan kohde on objekti, ei subjekti, jonka rooli toiminnassa on palvella toimintaa suorittavien päämääriä. Aito arvostus sen sijaan nousee subjektiivisuudesta, toimimisesta kohteen ehdoilla.
Koska tappamista, vaikka se vastenmielistä eli saastaista onkin, ei ole mahdollista välttää täysin, olisi arvostusta osoittavaa se, että tällainen vastenmielinen toiminta toteutettaisiin kunkin lajin ehdoilla. Lajityypillistä käytöstä mahdollisimman paljon mukaileva ympäristö ja kohtelu on tällaista eläinyksilön subjektiivisuuden vahvistamista ja arvostamista. Siihen olisi pyrittävä, jos teurastamisen ja tarhaamisen etiikkaa tahdotaan vahvistaa. Rantalan ehdottamat rituaalit voivat toki toimia asian rinnalla saastaisuuden käsittelemisen työkaluina, mutta tämä saastaisuus on meistä itsestämme peräisin, ei eläimistä.
Leo Tuominen, Ruoka, uskonto ja elämänkatsomus (AYTUK-2611)
***
Kirjallisuus
Sherrey B. Ortner (2017). Purification rite. Encyclopedia of Britannica (online). Haettu 15.1.2017.
Zeller, Benjamin E. (2015). Totem and taboo in the grocery store. Quasi-religious foodways in North America. Religion and Food. Scripta Instituti Donneriani Aboensis 26: 11–31