Helsingin Sanomat raportoi aamun numerossaan 22. 3. pidetystä paneelikeskustelusta, jossa ruodittiin ”Tieteessä tapahtuu” – lehden kirjoittelua hallintohenkilöstön osuuden kasvusta yliopistoissa. Vast’ikään hallinnossa aloittaneena keskustelun ja artikkelin kysymyksenasettelu nostaa vähintäänkin karvat pystyyn, mikä tietysti on tarkoituskin. Kärjistyksellä ja heitolla – tosin faktoiltaan hataralla – siitä, että hallinnossa on läskiä, on se hyvä piirre tässä kohti, että se nostaa esiin hyvin syvään iskostuneen ajattelumallin yliopistojen hallinnon roolista. Malli jollain tavalla lähtee nollasummapelista, jossa hallintoon satsaaminen on pois ”oikeista töistä”, ts. itse tutkimuksen tekemisestä.Tutkimuksen väitetään näkevän hallinto lisätyötä ja ikävää kontrollia lisäävänä, joka nousee esteeksi luovuudelle ja tutkimuksen vaatimalle tilalle ajatella. Hallinnon väitetään pyrkivän ujuttamaan kontrollia tutkimukseen ja jopa nostamaan keskusteluun sisältövalintoja. Poterot ovat valmiina ja tuloksena populismiin taipuva juupas-eipäs-asetelma.
Minulle keskustelu paljastaa ymmärryksen ohuuden akatemisen työn johtajuuden, toimintatapojen ja hallinnon roolista ja merkityksestä. Keskustelu ei kohdistu siihen, miten ”hallinto” voi tuoda oikeanlaisella mahdollistavalla asenteella ja johtamisella tutkimusyhteisöön, toimintamalleihin ja lopulta tutkimuksen vaikuttavuuteen merkittävää lisäarvoa. Keskustelua ei käydä siitä, mikä tekeminen tuottaa oikeanlaista arvoa kokonaisuudelle. Kyseenalaistamista on hyvä tehdä, mutta läskin poistamisen perään on turha huutaa, jos ei ole antaa vastausta siihen, miten tilalle kasvatetaan lihasta.
Tähän voisi vielä lisätä, että läskiargumenteissa on tyypillisesti inherentti oletus siitä, että tutkimus- ja opetustoiminta on legitiimimpää kuin hallinnon tehtävät. Tällöin kaikki hallinnon tekemät asiat voidaan nähdä vain pyrkimyksinä oikeuttaa hallinnon oma olemassaolo.
Yhtälailla läskiargumentti pitää sisällään oletuksen siitä, että jos raha ei kulu hallintoon, niin se laitetaan tutkimukseen ja/tai opetukseen, missä se antaa paremman kustannusvaikuttavuuden.
Kritiikki esittää kysymyksen, kumpi on kustannusvaikuttavampaa: tutkimus ja opetus vai hallinto? Kritiikistä päästään kohti dialektia, kun muutetaan kysymys muotoon: millä yhdistelmällä saavutetaan paras kustannusvaikuttavuus?
Tämä keskustelu on vellonut koko sen ajan, jonka olen ollut Helsingin tai jonkun muun yliopiston tietohallintotöissä eli vuodesta 1986 lähtien. Nuppilukuja lasketaan, koska se on triviaalia (niin kuin valtionhallinnon htv-kattorakennelmat). Yhtä populistista olisi heittää takaisin, että tutkijat ja opettajat voivat järjestää organisaationsa ja sen tilat, taloushallinnon, henkilöstöhallinnon, tietojärjestelmät, ulkoisen viestinnän jne. muullakin tavalla kuin Helsingin yliopiston piirissä. Paljon vaikeampi on olla analyyttinen ja selvittää aluksi kunnollisin menetelmin “hallintotyön” määrää ja laatua eri hallintotasoilla ja henkilöstöryhmissä sekä sen muuttumista – esimerkiksi täydentävän rahoituksen osuuden kasvun, sen hankkimisen ja hallinnoinnin vaativuuden myötä. Sellaiseen viittaamista en ole nähnyt monesti – ehken koskaan. Prof. Turo Virtasen haastattelu taannoisessa Yliopistolaisessa oli virkistävä poikkeus valtavirrasta.