”Oikea asenne pidentää ikää. Myönteisyys suojaa sairauksilta ja lisää stressinsietokykyä. Pessimistikin voi oppia ajattelemaan terveellisemmin.” Näin uutisoi Helsingin sanomat 16.4.2012. Jatkoa seurasi juuri tällä viikolla sillä lääkäriseura Duodecimin mukaan positiiviset ihmiset elävät pitempään ja jopa tienaavat paremmin kuin negatiivisesti elämään suhtautuvat. Tätä lukiessa pessimisti toteaa tietenkin, että raha tekee onnelliseksi mutta viisaat tutkijat olivat pystyneet käsittelemään myös tämän tekijän tutkimuksessansa. Aivojen toiminta, kognitiot, mieli ja onnellisuus ovat jännittävää kemiaa. Ei pidä unohtaa, että aivot ovat muokkautuva elin. Jos kuormitamme niitä kiukun ja vihan kehillä, ne juurtuvat aivoihimme ja negatiivinen asenteemme korostuu. Pahimmillaan myrkytämme myös toisten aivoja.

Yliopistotyössä ihmisten kohtaaminen on työn ydin. Saimme tutkimuksen toimialajohtajan kanssa elokuussa läpi kaikkien tiedekuntien palautekierroksen. Menimme kysymään tutkimuksen arvioinnista, tutkimuksen toimialan palvelukonsepteista, tohtorinkoulutuksesta ja muista tutkimustoiminnan kannalta tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Kierros oli hyvä ja haluammekin kiittää kaikkia meille aikaansa antaneita ihmisiä. Havaitsimme, että tutkimuksen toimialan ja kvestuurin työnjako on huonosti tunnettu, arviointi yhdisti positiivisissa ja negatiivisissa kokemuksissa tiedekuntia hyvin yhtenäisellä tavalla ja tohtorinkoulutuksen rahoitusmuutos heijastuu kovana paineena tiedekunnissa. Kaikki keskustelut auttavat meitä parantamaan työprosessejamme ja ovat nyt työmme keskiössä. Kiitos vielä kerran kaikille vaikuttaneille.

En silti malta olla ottamatta esiin myös niitä asenne-eroja, joita panin merkille. Monin paikoin on pitkä matka siihen, että tiedekunnissa uskottaisiin keskushallinnon toimialan yrittävän tosissaan pelata palloa siihen samaan maaliin kuin opetus- ja tutkimushenkilöstö pelaa. Tästä syntyvät asenteet kuormittavat ja jopa uuvuttavat tutkimuksen toimialan henkilöstöä erittäin vakavalla tavalla. Hallinnon ja tutkimushenkilöstön rajapinnalla on aika tiukkaa. Kuunnellessani ihmisten antamaa palautetta, en voinut olla panematta merkille, kuinka eri tavalla tuomme esiin yhteisiä ongelmia. Joku porukka miettii ratkaisuja yhdessä tekemisen hengessä, yksi ei osaa tai halua kohdata ongelmia ja pää pistetään puskaan ja tietysti on niitä, joiden mielestä kannattaa huutaa suoraa huutoa päin näköä. Onneksi nämä viimeksi mainitut ovat harvinaisia mutta tiettyjen paikkojen viestinnässä ne korostuivat.

Pienenevät resurssit tekevät vääjäämättä sen, että tutkimuksen toimialan palvelupuoli ei voi toimia muiden kuin yhteistyökykyisten henkilöiden kanssa. Tällä en tarkoita pärstäkerrointa vaan oikealla asenteella työyhteisössä toisia kohtaavia. Niitä, jotka haluavat toimia sekä oppia ja ymmärtää. Meillä on tulevaisuudessa yhä vähemmän aikaa vakuuttaa, että maali on yhteinen. Kuuntelin taannoin EU-hakemuskoulutusta antavan konsultin (olin itse koulutuksessa, koska en osaa riittävästi kv. hakemusten teon rutiineja) viestiä: ”work with those people who have the right attitude”. En ole maalamassa kiristysuhkakuvia enkä kaipaa jees-tyyppejä mutta Duodecimin viestissä on mielestäni pohtimisen arvoista sisältöä. Kanavoidaan oikeat asenteet käytökseen ja rikastutaan yhdessä!
– Johanna Björkroth

Miksi emme pidä huolta itsestämme ja miksi työ saattaa viedä liian ison osan elämästä? Minulla on ollut aikaa pohtia vastausta näihin kysymyksiin – olen sairaslomalla juuri noista syistä.
Varmaan jokainen miestä tuntee jonkun, jolla on ollut työperäinen uupumus, stressi, burn-out tai masennus. Ehkä näistä uusista kansantaudeista on jopa omakohtaisia kokemuksia? En ole tutustunut alan kirjallisuuteen, mutta veikkaisin, että en mene aivan metsään jos esitän oireiden yleisyyden perusteluksi muutamia selityksiä. Helppo selitys on, että työtä on liikaa. Syy-seuraussuhde on looginen ja kaikki nyökyttelevät, eikö? Epäilen kuitenkin että se on vain jäävuoren huippu tässä pohjoisessa, surulllisten laulujen maassa jossa hyvät, tunnolliset ja kunnianhimoiset työntekijät palkitaan lisätyöllä, vastuulla ja uusilla deadlineilla. Jos itsetuntosi on juuri saanut positiivisen hivelyn onnistuneesta työstä, esimies kehuu henkilöstön edessä ja kakkukahvit on katettu, niin kyllähän sitä on valmis seuraavaan tehtävään ja tinkimään työn ulkopuolisista asioista. Ihannetyöpaikalla tällaisesta toiminnasta voi tietenkin syntyä positiivinen, eteenpäin vievä voima joka leviää koko organisaatioon vieden sen voitosta voittoon. Jos toisten kannustaminen on terveellä pohjalla, se johtanee motivoituneeseen, sitoutuneeseen ja tavoitehakuiseen henkilöstöön jonka energia suuntautuu eteenpäin ja sairaspoissaoloja on vähän.
Toinen selitys voi olla, että tapa tehdä työtä, erityisesti asiantuntijatyötä, on muuttunut ja sen vuoksi työn ja vapaa-ajan välinen ero on hämärtynyt. Uudet työtavat tuovat joustoa arkeen mutta käänteisenä puolena on se, että työ voi viedä mennessään. Minun tyypillinen työpäivä alkaa aamubussissa, käyn läpi läppärillä posteja ja hoidan juoksevia asioita. Illalla sama jatkuu kotimatkalla ja usein laitan koneen kiinni illalla verkkoon jotta voin lähettää viestit. Siinä samalla tulee hoidettua muutama muukin viesti. Työ on läsnä arjessa lähes koko ajan, ja joskus jopa viikonloppuisin, mutta en ole koskaan mieltänyt sitä ongelmaksi koska pidän työstä ja koen sen tärkeäksi. Lisäksi näin toimiminen on yleisesti hyväksyttyä. Se on yleistä, muutkin tekevät sitä ja sille on olemassa sosiaalinen hyväksyntä ja joissain tapauksissa jopa sosiaalinen paine.
Muita mahdollisia selityksiä voivat olla, että elämme elämäämme toisten – esimerkiksi lasten – kautta, suorituksien ja työn kautta, mutta emme pysähdy pohtimaan mikä tässä elämässä on omaa, juuri minulle tärkeää. Ehkä emme osaa elää hetkessä ja nauttia asioista niiden tapahtuessa (carpe diem!), vaan odotamme aina jotain parempaa. Onnistumisista ei nautita vaan niitä vähätellään ja jos työpaikalla näyttää onnistumisen tai pettymyksen tunteita niin kieroonhan sitä katsotaan. Suomalainen yhteiskunta on moniin muihin maihin verrattuna kylmä ja yksilökeskeinen ja kuin pisteenä iin päällä kaiken kruunaa pimeä talvi.
Tunnistan itsessäsi kaikkia yllämainittuja selityksiä ja piirteitä, yksilöstä yhteiskuntaan. Elämänkokemukset auttavat asioiden jäsentämisessä, joten tämän kokemuksen myötä uskallan esittää zen-näkökulman, oivalluksen: elämä on kokonaisuus ja siinä pitäisi pyrkiä löytämään tasapaino jossa yksi osa-alue ei vie liikaa huomiota. Työn, perheen, ystävien, harrastusten ja vapaa-ajan yhteensovittaminen on vaikeaa erityisesti ruuhkavuosia eläville nuorille ihmisille. Kun siihen lisätään vielä se kuuluisa taloprojekti niin aina tarina ei saa onnellista loppua. Kiireessä unohtuu helposti itsestä huolehtiminen – tuntuu että se on vähiten tärkeä asia kiireisessä ja suorituskeskeisessä elämässä. Mieleen palautuu tilanne jossa minulta kysyttiin ‘Mitä sinulle kuuluu?’ ‘No kiitos hyvää, lapset voivat hyvin. Molemmat ovat jo koulussa…’ Vastaus voi kertoa vastuullisesta vanhemmasta, mutta myös siitä että oma hyvinvointi ja omat, itselle tärkeät ja henkilökohtaiset asiat vaativat lisähuomiota.
Työnantaja voi vaatia, että jokaisen velvollisuus on puuttua töissä havaittuihin epäkohtiin ja yrittää löytää niihin rakentavia ratkaisuja. Toivon, että ilman työnantajan erillistä vaatimusta kaikki ymmärtäisivät, että on jokaisen velvollisuus ottaa aikaa itselle ja palautumiseen. Työuupumuksen pääoireina ovat väsymys ja kyynisyys. Muita tavallisia oireita ovat katkeileva yöuni, muistihäiriöt, ärtyisyys, ihmissuhdevaikeudet, itkuisuus, fysiologiset reaktiot kuten kohonnut verenpaine ja se, että työasioita ei saa tiputettua pois mielestä. Tarkkaile näitä, sillä kokemuksesta voin sanoa (valitettavasti!), että niihin tulee suhtautua vakavasti. Minulla niiden vähättely johti siihen, että itsestäänselvyydet kuten nukahtaminen ja ruokahalu eivät enää olleet itsestäänselvyyksiä.
Vain sinä voit pitää huolta itsestäsi, fyysisestä ja henkisestä kunnosta ja jaksamisestasi. Organisaatiot eivät tee tulosta, sen tekee henkilöstö. Siksi on tärkeää että henkilöstö voi hyvin!
– Pasi SIhvonen

Jos käytössäsi olisi kymmenen miljoonaa jaettavaksi tutkimushankkeille, joiden haluaisit olevan mahdollisimman suurella todennäköisyydellä maailmanluokkaa, johtavan julkaisemiseen parhaissa tieteellisissä lehdissä ja tuovan Suomeen kovan tason osaamista, jakaisitko rahat 4 vuodelle mieluummin
a) kymmenen hakijan kesken, jotta riittävän moni hakija saisi kohtuullisen sopivasti, vai
b) viiden hakijan kesken, jotta tutkimuksen vetäjillä olisi kullakin kerrankin tarpeeksi?
Kysymys muistuttaa oikeaa, todellista akuuttia tilannetta – joskin tietysti yksinkertaistettuna. Tässä ihan oikeassa tapauksessa rahaa hakeneet johdateltiin etukäteen asetettujen pelisääntöjen puitteissa siihen uskoon, että vaihtoehto b pätisi ja että hakemuksen laatu ratkaisisi. Rahoittaja valitsi – vieläpä jälkikäteen – vaihtoehdon a, mitä ilmeisimmin, jotta monta hanketta saataisiin käyntiin ja monelle riittäisi. Olen vuosien varrella kokenut itsekin hakijana moisen tilanteen ja nyt myös saanut myötäelää lahjakkaiden ja meritoituneiden hakijoiden tuskaa.
Siinä, että monelle jaetaan, on varmasti demokraattiselta ja tasapuoliselta vaikuttava tapa saada monet tyytyväiseksi. Väitän kuitenkin, että tieteen tekemiselle tällainen tasapuolistava “demokraattisuus” on vain haitaksi.
Ensinnäkin se viestii huipulle pyrkiville tutkijoille sen, että laadusta halutaan tinkiä ja määrää painottaa. Koska näin tehdään, se ei motivoi parhaimpia hakemaan rahoitusta, joka ei aidosti seulo jyviä akanoista. Rahoittaja ampuu siis itseään jalkaan jakamalla niukkuutta mahdollisimman monelle. Rahoitusmuodon tai instrumentin status perustuu valintaan, ja mitä tiukempi seula, sen kovempi status. Ja mitä kovempi status, sen kovemmat hakijat.
Rahoittaja sahaa omaa oksaansa, koska mitä useammalle jakaa, sen enemmän aikaa hankkeiden tekemisen sijaan kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Lisää rahaa tietysti pitää jossain vaiheessa hakea joka tapauksessa, mutta kun rahoituksen käyttöäkin pitäisi valvoa edes jollain tavalla, joudutaan valvontatoiminnossa myös jakamaan resurssit useiden, vähemmillä rahoilla kärvistelevien hankkeiden kesken, ei tarvitse kovasti ihmetellä, miksi byrokratiakierre on valmis mahdollistamisen sijaan.
Ehdotan, että suomalainen julkinen tiede- ja teknologiarahoitus ottaa päämääräkseen hankkeiden koon tuplaamisen ja määrän puolittamisen seuraavan neljän vuoden aikana. Ja tällä tarkoitan nyt aitoa karsintaa enkä keinotekoista näpräämistä hankkeiden näennäisellä niputtamisella. Liika ja väärin ymmärretty demokratia on jo nähty ja olisi jo korkea aika nostaa rimaa ja toimia kuten kansainvälinen kilpailu edellyttää.

Olen ensi kertaa päässyt mukaan työstämään yliopistomme toimenpideohjelmaa vuosille 2013 – 16. Pohjatöiksi olen päässyt myös osalliseksi strategian työstämisestä ja mukaan keskusteluihin, joita on viety läpi organisaation. Olen koittanut edelleenkin säilyttää mentaliteetin katsoa suunnittelutyötä lievästi ulkopuolisena.
Suunnittelutyötä on mielestäni tehty hyvin johdonmukaisesti ja osallistavasti läpi organisaation. Varmaan kovin monelle ei jää epäselväksi, että yliopistomme pyrkii viidenkymmen maailman parhaan joukkoon. Tätä on purettu auki moneen otteeseen asiakokonaisuuksiksi, joilla soisi olevan jotain tekemistä myös rankingin parantamiseksi. Hämmennys on kuitenkin vallannut mieleni pohtiessani joitain piirteitä toiminnan suunnittelussa – ehkäpä siksi, että yliopistoyhteisön tapa hahmottaa tulevaisuuttaan poikkeaa tavanomaisista, jäsentyneemmille organisaatioille tyypillisistä tavoista.
Suurin hämmennykseni koskee rahaa ja sen jakamista. Yliopistoja koskeva kirjaamaton lainalaisuus on, että akateemisen yhteisön johtaminen on yhtä vaikeaa kuin kissojen johtaminen. Kissaanhan ei voi vaikuttaa millään muulla tavoin kuin muuttamalla kissanruuan (= toimintaan käytettävissä olevien resurssien) paikkaa tai saatavuutta. Rahoitusta ja resursseja saadaan ministeriön kautta veronmaksajilta, mutta resurssien suuntaamisen – ts. kissanruuan jakamisen – suhteen kuitenkin ei näytä olevan olemassa sellaista logiikkaa, joka avautuisi kovin helposti edes asiaan vihkiytyneelle. Toimintamenoja tietysti syntyy eniten henkilöstön palkoista ja niiden kautta päästään kiinni kustannusrakenteeseen, mutta mistä löytyy yhteys siihen, mitä yhteisö haluaa saada aikaan ja mitä se tavoittelee? Tietysti ministeriö huolehtii siitä, että veronmaksajien kanssa tehdään sopimus siitä, mitä rahalla pitää saada aikaan, mutta ihmettelen sopimuksen yhteyttä haluumme olla viidenkymmenen parhaan yliopiston joukossa. Oma tahtotilamme on jollain tavalla olemassa, mutta vielä on väännettävää siinä, että resurssit ja haasteet saadaan tasapainoon.
Piirre, joka myöskin aiheuttaa asennoitumishaastetta toiminnan tulevaisuutta pohtiessa on se, että kun raha ei riitä, lähtökohtaisesti ensimmäinen reaktio ei ole se, mistä sitä pitää saada lisää. Ennemminkin reaktio on miettiä, kuinka paljon voidaan käyttää juustohöylää ilman, että joudutaan tekemään aidosti inhottavia päätöksiä siitä, mitä jätetään kokonaan tekemättä. On tietysti kaunista pyrkiä turvaamaan olemassa olevat työpaikat, mutta mitä sitten tehdään, kun inhottavia valintoja on pakko tehdä? Ja tuleeko pakko vastaan paljon sen jälkeen, kun on jo luovuttu osasta tavoitteita ja ambitiotaso on jo päästetty laskemaan?
Kyse on rahasta, eikä sen raadollisuuden kieltäminen akateemissävytteisellä tieteen itseisarvoon vetoamisella auta. Ihmettelen syvästi sitä, että keskustelu siitä, mihin pitää investoida lisää, jotta se poikii merkittävässä määrin lisää rahaa (tieteen tekemiselle, tutkimukselle ja opetukselle), ei ole millään tavalla pöydällä saati fokuksessa. Vai jäinkö juuri sen konklaavin kokouksesta pois, jossa tätä keskustelua käytiin?

Muutaman viime viikon aikana olen törmännyt taas termiin sosiaalinen innovaatio erilaisissa puheissa, esityksissä, paneelikeskusteluissa ja otsikoissa. Ihmettelen edelleen sitä, mitä sosiaalinen innovaatio tarkoittaa ja miten se poikkeaa normaalista kehittämisestä, tiedon hyödyntämisestä ja toimintamallien muuttamisesta. Mikä ihme tekee innovaatiosta sosiaalisen?

Stakesin sivuilta (http://innovaatio.stakes.fi/FI/esittely/index.htm) löytyy käsitteen ympäriltä mielenkiintoista keskustelua. Vappu Taipale antaa liudan esimerkkejä sosiaalisista innovaatioista, vaikkapa isyysloman yhtenä sellaisena ja hyvänä suomalaisena sosiaalisen innovaation edustavana mallikappaleena. Veikkaanpa kuitenkin, että kun isyyslomista on joskus päätetty ja toimintatapaa on mietitty, kukaan ei ole sitä ensin nimennyt innovaatioksi saati sitten sosiaaliseksi innovaatioksi. Mistä ihmeestä syntyy tarve määritellä vaikkapa toimintatapojen, lainsäädännön tai hallinnollisten rakenteiden uusimista sosiaaliseksi innovaatioksi?

Innovaatioiden ympärillä syntynyt keskustelu on perua keksintöjen ja niiden hyödyntämisen parista ja siitä, miten keksinnöt voidaan hyödyntää, jotta syntyy tapa ansaita rahaa. Näyttää siltä, että käsitettä on lähdetty soveltamaan yrityksien elinkaaren eri vaiheisiin ja tarpeisiin esimerkiksi prosessien kehittämiseksi (rahan säästämiseksi) ja liiketoimintamallien uusimiseksi (rahan ansaitsemiseksi uudella tavalla). Innovaatio on kytketty selkeästi siihen, ottaako markkina keksinnöt vastaan ja hyväksyykö maksava taho ne tavalla, josta syntyy innovaatioiden tuottajalle arvoa. Myös yrittäjyyden on ymmärretty liittyvän ilmiöön keskeisesti. Keskeistä on aina ollut, että keksintö ei riitä vaan pitää osata paljon muitakin asioita, jotta keksinnöstä on  lähtökohtaisesti rahassa mitattavaa hyötyä mahdollisimman laajalti. Puhutaan paljon skaalautumisesta, leviämisestä markkinoille.

Stakesin sivustoilla Taipale esittää sosiaalisen innovaation määritelmäksi seuraavaa: “Sosiaalinen innovaatio syntyy, kun haasteeseen tai ongelmaan löydetään uusi ratkaisu tarkastelemalla ilmiötä tai elämää uudesta näkökulmasta ja kehittämällä näin syntyneeseen tarpeeseen uusia laitteita, toimintatapoja, politiikkoja tai verkostoja tai näiden yhdistelmiä. ”

Itse en ymmärrä sitä, miksi mitä tahansa ongelmanratkaisua pitää yht’äkkiä kutsua innovaatioksi? Miksi ihan kelvolliset käsitteet kuten kehittäminen, tiedon ottaminen käyttöön, toimintamallien muuttaminen tai tiedon hyödyntäminen kelpaa? Vaikuttaa siltä, että sosiaalisen innovaatioiden korostamisella halutaan puolustaa sellaisen tutkimuksen, kehittämisen ja soveltamisen rahoitusasemaa, joka ei perinteisesti ole lähtenyt keksintökeskeisyydestä. Ikään kuin ne tahot, jotka eivät kehitä käsin kosketeltavia tuotteita, pelkäisivät jäävänsä paitsi rahoituksesta, huomiosta ja julkisuudesta.

Ehdotan, että rajataan keskustelu innovaatioista puhtaasti koskemaan toimintaa, jolla tiedosta ja tietämyksestä saadaan tuotettua rahaa. Tuskin tämä on pois siltä arvokkaalta ja perustellulla kehittämiseltä, jota on tehty yhteiskunnassa jo tähänkin asti ilman, että ilmiöitä on pitänyt kutsua sosiaalisiksi innovaatioiksi.

Yliopisto on viime kuukaudet uusinut ahkerasti innovaatiotoimintansa rakennetta ja toimintatapoja. Useiden ihmisten kovan työpanoksen tuloksena on nyt synnytetty uusi Helsingin Yliopiston sataprosenttisesti omistama palveluyritys, Helsingin Innovaatiopalvelut (HIS) Oy. Sen määrä toimia non-profit -periaatteella ja palvella yliopistoa hyödyntämisen tehostamisessa jo tutkimushankkeita suunniteltaessa, avustaa sopimusasioissa ja luonnollisesti hoitaa keksintöjen käsittelyssä yliopistoa sen vastatessa korkeakoulukeksintölain mukaisista velvoitteistaan. Hyödyntämisen tehostamiseksi luodaan parhaillaan kumppaniverkostoa ja kaupallistamiseen on saatu Tekesiltä merkittävää rahoitusta.

HIS Oy korvaa osittain aikaisemmin innovaatioasiamiesten tekemää työtä ja osin myös aiemmin Licentia Oy:n puitteissa tehtyä työtä. Toiminta-ajatus on nyt hyvin erilainen kuin Licentialla aiemmin, ja tähtää vahvemman hyödyntämiseen johtavan tutkimuksen tukemiseen ja sitä kautta myös vahvempien, suojattavien keksintöjen ja ajan saatossa kaupallistettavien kokonaisuuksien muodostamiseen. Samaan aikaan kun HIS Oy on saanut kesän ja syksyn aikana tiiminsä kasaan, on yliopistolla uusittu myös keksintöohjesääntöä ja periaatteita siitä, millaisia keksintöjä yliopisto voi lähteä edistämään ja suojaamaan. Tältä osin uudet linjaukset, toimintamallit ja asiantuntijat ovat jo päässeet koetukselle. On syytä kommentoida perusteita sille, miksi linja tuntuu tiukentuneen keksintöjen suojaamisinvestointien osalta. Kysymykseen siitä, millaisia keksintöjä kannattaa suojata on laajan keskustelunkin arvoinen.

Suojaamisinvestointien tekemiseen vaikuttaa ensisijaisesti se, onko investointi joskus maksettavissa takaisin. Kyse on siitä, onko keksintö kaupallistettavissa niin, että siihen tehdyt suojaamisinvestoinnit ja kaupallistamisen eteen tehty työpanos tulee maksettua takaisin. Pitää muistaa, että patentointi ei ole ihan halpaa. Muutaman vuoden sisään yhden patentin investoinnit saattavat olla reilusti sadan tuhannen euron paremmalla puolella. On myös ymmärrettävä, että hyvin aikaisen vaiheen akateemisista keksinnöistä vain osa päätyy kaupallistettavaksi. Investointeihin liittyy aina riski. Kaiken kukkuraksi monia teknologioita kaupallistettaessa tavalla tai toisella ei yksi keksintö tai patentti tee vielä kesää – on kyettävä luomaan varsin laaja suoja-aita monesta patentista. Näistä lähtökohdista investoinnin takaisinmaksuvaatimus ei ole mikään ihan helppo vaatimus. Pitää kuitenkin tajuta, että riskejä on otettava ja pitää olla näkemystä joskus valita keksintö edistettäväksi sen tulevan potentiaalin mukaan, jota on joskus mahdotonta arvioida kovin täsmällisesti pelkkien investointilaskelmien valossa.

Keksintöjen edistäminen vaatii muutakin kuin pelkästään rahaa suojaamiseen. Hyödyntämisen edistämiseksi on tehtävä usein demoja, vietävä testejä ja kokeita pidemmälle ja kyettävä luomaan näyttöä siitä, että hyödyt ovat todellisia ja saavutettavissa. Tämä työ vaatii aina sitä, että keksijöiden on itsekin otettava aktiivisesti osaa hyödyntämiseen. Ilman keksijöiden panosta patentti on pelkkä pala paperia. Yksi keskeinen edistämisen kriteeri onkin keksijän oma sitoutuminen ja motivaatio olla viemässä asiaa eteenpäin.

Useimmiten keksijöiden kannalta yliopiston on päädyttävä kielteiseen vastaukseen patentoinnin osalta. Tämä tuntuu usein epäreilulta ja väärältä siinä vaiheessa, kun on itse perehtynyt keksintönsä potentiaaliin ja mahdollisuuksiin. HIS Oy:n osalta on panostettu erityisesti siihen, että arvioita voidaan tehdä myös ulkopuolisten ammattilaisten avustuksella, jotta asiantuntemuksesta olisi hyötyä vaikka keksintöä ei voitaisikaan edistää. Vielä tietysti on paljon tekemistä siinä, että asiantuntemus saadaan välittymään ja ymmärrettyä oikein, jottei synny kuvaa siitä, että päätöksiä tehtäisiin summan mutikassa. On myös kyettävä tarjoamaan toimintavaihtoehtoja tilanteeseen, jossa yliopiston mahdollisuudet työstää keksintöä on käytetty.

Olemme siis käännepisteessä sen suhteen, miten keksintöjä on aiemmin edistetty ja miten se tehdään tulevaisuudessa. Toivon, että uusista linjauksista syntyy rakentavaa kritiikkiä ja keskustelua, koska se terävöittää toimintatapaa ja pitää palvelun tuottajat skarppina.

Viime vuonna julkaistussa tutkimus- ja innovaatiopoliittisessa linjauksessa todetaan, että “Suomi on valinnut menestysstrategiakseen panostuksen tietoon ja osaamiseen. Koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoiminnalla (KTI) tuetaan talouskasvua ja kansantalouden myönteistä kehitystä, yhteiskuntarakenteiden kestävää uudistumista ja kansalaisten hyvinvointia”. Linjauksessa todetaan myös, että “Voimavarojen uudelleen suuntaaminen ja kokoaminen kriittiseen massaan yltäviksi, usein kumppanuuteen perustuviksi kokonaisuuksiksi on välttämätöntä. Tämä ei yksin riitä. Tarvitaan eri tahojen yhteisiä rahoitusjärjestelyjä resurssien riittävyyden ja tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laadun ja yhteiskunnallisen relevanssin varmistamiseksi.”

Linjauksen lausuma kuulostaa hohdokkaalta. Varsinkin kun kysytään ”yhteisten rahoitusjärjestelyiden” perään, herää kysymys siitä, mitähän tällä noin aikuisten oikeasti on ajateltu. Etenkin kun vuoden sisään on ollut vaalit ja näyttää siltä, että eri ihmiset päättävät voimavarojen suuntaamisesta kuin ne, jotka kirjoittivat linjauksen 2010. Huolta sopii kantaa tietysti siitä, onko voimavaroja ollenkaan koottavaksi ”kriittisiksi massoiksi”, mutta myös siitä, ymmärretäänkö oikein se, millaisia toimenpiteitä vaatii voimavarojen uudelleen suuntaaminen fiksulla tavalla.

Edellisellä viittaan siihen, että koko koulutus-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä on selkeästi edelleen runsaasti päällekkäisyyttä. Se ei näy ainoastaan monimutkaisina ja vaikeina organisaatiorakenteina ja palveluina vaan myöskin hankkeina, joita toteutetaan toisistaan tietämättä, samoin tavoittein mutta selkeästi ilman pyrkimystäkään saavuttaa kriittistä massaa. Ulospäin näyttää ennemmin siltä, että hankkeiden päätarkoitus on työllistää niitä toteuttavat organisaatiot kuin saada aikaan relevanttia tekemistä ja erityisesti niiltä odotettua vaikuttavuutta. Hankkeet toteutetaan sopivan pieninä, että ne jäävät mukavasti suuren yleisön tutkanäytön ulottumattomiin. En toteuttajien joukkoon tosin lue ammattimaisesti korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta ja opetusta perustehtävinään tekeviä organisaatioita, jotka ovat ennemminkin koko järjestelmän perusta. Lähinnä viittaan moniin vuosien varrella perustehtävien rinnalle ja ympärille perustettuihin rakenteisiin, jotka pyrkivät ”edistämään hyödyntämistä” tai ”siirtämään osaamista”. Monet näistä nauttivat merkittävää julkista tukea ja ovat tehneet niin jo varsin pitkään.

Resursseja on nyt jaossa yhä vähemmän ja kokonaisuutta ajatellen pitäisi kyetä miettimään, millä nämä rakenteet saadaan palvelemaan virtaviivaisemmalla tavalla ja saamaan aikaan niin tieteen kuin hyödyntämisenkin kannalta enemmän vähemmällä. Kannustan talkoisiin nykyrakenteiden radikaalin revisioinnin ja kansainvälisesti merkittävän kriittisen massan saavuttamisen puolesta.

Sain nuorempana tieteenharjoittajana oppia, että savolainen projekti tarkoittaa “aloittamista vaille valmista”. Ensi hätään voisi luulla, että savolaiset  ovat kovasti laiskoja ja halukkaita antamaan tuloksen saavuttamisesta yltiöoptimistisen kuvan. Olen kuitenkin tajunnut, että savolaiseen sanontaan piilee paljon piiloviisautta. Sillä on käyttöä tutkimuksessa kenties enemmän kuin arvaammekaan. Tämä kolahti taas kertaalleen, kun luin Lauri Kauppilan haastattelun Yliopisto -lehdestä. Lauri kun osuvasti totesi, että kun keksii tutkimusaiheen, työ on puoliksi tehty.

Tutkimuksen suurin haaste on juuri siinä, että ymmärtää sen, mitä pitää tutkia. Ymmärrys tästä ei synny kirjallisuuskatsauksista, tietokantahakuja tekemällä tai sulkeutumalla omiin oloihin pohtimaan asiaa. Ymmärrystä varten on tiedeyhteisö, mentoreita, ohjaajia, kollegoja, opettajia, menetelmiä hakea tietoa ja sitä kautta ymmärtää, mikä on tärkeää ja mikä tekee omasta uteliaisuudesta relevanttia tieteen tarkoituksiin.

Painopiste minusta näyttää olleen perinteisesti painottunut tutkimustyöhön ujuttuneen luterialisen työetiikan pohjalta  toteuttamisessa, metodiikassa ja totuuden eteen tehtävässä raa’assa analyyttisessä otteessa, raatamisessa datan aikaansaamiseksi ja puurtamisessa – joskus ehkä ajatustyön ja pahimmillaan luovuuden kustannuksella. Pitkin uraa erityisesti ulkomaankomennuksilla joutui nöyrtymään siihen, että metodiikkaan ei päästetty edes käsiksi eikä aineistoa olisi oikeastaan edes pitänyt kerätä ennen syvällistä ymmärrystä omasta aihepiiristä ja sen merkityksestä. Siksi myös oman aiheen valinta ja erityisesti työ, joka vaaditaan rajaamisen siitä, mitä ei haluta tehdä, on jo vaatinut paljon. Jos vielä ollaan tekemässä töitä  ison tutkimusporukan leveydeltä isoilla resursseilla, on parempi olla varma siitä, että aihe on kohdallaan.

Edellisen takia väitän, että aloittamista vaille valmis ei ole huono projekti, jos sillä tarkoitetaan ymmärryksen hankkimista ja relevanssia. Tämä syntyy harvoin pelkällä kaavamaisella puurtamisella. Olen ihastuksella päässyt seuraamaan Stanfordissa pariin kertaan kurssia, jossa ryhmälle eri kulttuureja ja oppisuuntia edustavia opiskelijoita on annettu aihepiiri, josta on pitänyt rajata ilmiö, ongelma tai haaste, joka pitää osata hallita tai ratkaista tieteen metodein. Noin puolet lukuvuoden kurssin energiasta menee siihen, että osallistujat ymmärtävät toisiaan, odotuksiaan sekä oppivat keskustelemaan siitä, mitä halutaan ratkaista. Yleensä hirvittävän hämmennyksen jälkeen syntyy joko floppi tai loistava ongelman asettelu ja lopulta erinomainen tulos. Prosessi sinänsä on opiskelijoille huomattavasti oleellisempi kuin lopputulos.

Tutkimuksessa soisin sen relevanssin takia, että osaisimme vähän myös savolaista projektijohtamista – ja ehkä muutakin savolaista asennoitumista olemiseen.

Yliopisto-lehti oli paikalla kuulemassa keskustelua, joka käytiin University of Californian Davis’in kampuksen professori Martin Kenneyn luennon pohjalta. Kenney kertoi, että keksintöjen omistusoikeuksen jättäminen keksijöille olisi tehokkain tapa edistää teknologian siirtoa ja yritystoimintaa. Hänen mukaansa patentteja ja lisenssejä hallinnoivista toimistoista on tullut ongelma. Kommentoin jo tilaisuudessa, että en täysin allekirjoita Kenneyn väittämiä, jotka perustuivat analyysiin siitä, miten paljon eri mekanismein hyödyntävät yliopistot saavat aikaan uusia start-up -yrityksiä. Parhaat tulokset uusien yritysten synnyttämisestä lukumäärissä laskettuna tulisivat yliopistoista, joissa keksintöjen omistajuus annetaan keksijöille.

Kenneyn tutkimus sinänsä oli ihan akateemiset kriteerit täyttävä,  mutta en todellakaan ymmärrä, että keksintö tulisi tuotteeksi sukkelammin, jos keksijä itse omistaa keksintönsä. Varsinkin Suomessa ja eurooppalaisessa innovaatioympäristössä omistus harvoin nousee kynnykseksi edistämiselle, jollei sitä tarkoitushakuisesti nosteta ongelmaksi. Keksinnön syntyessä ja sen hyödyntämistä edistettäessä on tärkeämpää, että keksinnölle on yksi selkeä omistaja, joka voi tehdä sen osalta päätöksiä. Jos selkeyttä ei ole, ei päästä taklaamaan muita, paljon hankalampia esteitä ja haasteita hyödyntämisen tiellä. Kyse on siis perusasiasta, joka pitää olla kunnossa hyödyntämiseen ja innovaatiotoimintaan lähdettäessä, ihan vastaavasti kuin karpalosuolle mennessä kannattaa olla kumisaappaat jalassa.

Hieman jäi kaivelemaan se, että sinänsä tärkeästä asiasta jäi artikkelin perusteella kapea kuva. Ikään kuin yliopistot olisivat jotenkin vastaan keksijäomisteisuutta. Asia kaipaa laventamista erityisesti sen osalta, mikä sitten ratkaisee onnistumiset hyödyntämisessä, eritoten jos tutkimuksen tuloksista halutaan saada aikaan yrityksiä. Nostaisin seuraavat asiat selvästi ohi omistajuuskysymyksen:

– Keksijöiden ja hyödyntämiseen osallistuvien henkilöiden sitoutuminen, heidän kokemuksensa hyödyntämisestä, osaamisen laajuus ja kompetenssit innovaatiotoiminnasta,

– Hyödyntämiseen lähtevien ambitiot, odotukset, niiden sopiminen yhteen ja erityisesti kyky joustaa niistä,

– Tarjolla oleva tuki, sen kyvykkyys ja toimintamallin sopivuus hyödyntämiseen,

– Resurssit ja niiden saatavuus ja kohdentuminen oikealla tavalla hyödyntämisen vaiheisiin, ja

– Kaikkien toimijoiden, niin keksijöiden, niiden hyödyntämiseen osallistuvien asiantuntijoiden, potentiaalisten yrittäjien, tukihenkilöiden ja rahoittajien kyky hallita – ei ainoastaan välttää – riskejä.

Kun nyt yliopistolaiset peilaavat Kenneyn sanomaa niihin kokemuksiin, joita heillä on, kannattaa muistaa, että Helsingin Yliopisto on vasta rakentamassa yhteisöönsä hyödyntämisen kompetensseja ja mekanismeja.  En salli sitä, että niistä tulee hitaita, asiantuntemattomia tai joilla vain vältetään vastuuta ja riskejä. Nyt ja vielä lähitulevaisuudessa täytyy kestää se, että rapatessa roiskuu ja kaikista keksinnöistä ei tule uutta Googlea. Tätä ei kuitenkaan saa nyt sekoittaa siihen, ettemmekö kehittyisi kovaa vauhtia. Keksinnön omistajuuskysymyksen nostaminen ei nyt ole se asia, jolla hyödyntämiskysymys ratkaistaan. Siihen vaaditaan paljon, paljon muutakin, jota ei saa kopioimalla amerikkalaisilta.