Hajoaako tutkimus- ja innovaatiotoiminnan rahoitus liian pieniin puroihin?

Viime vuonna julkaistussa tutkimus- ja innovaatiopoliittisessa linjauksessa todetaan, että “Suomi on valinnut menestysstrategiakseen panostuksen tietoon ja osaamiseen. Koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoiminnalla (KTI) tuetaan talouskasvua ja kansantalouden myönteistä kehitystä, yhteiskuntarakenteiden kestävää uudistumista ja kansalaisten hyvinvointia”. Linjauksessa todetaan myös, että “Voimavarojen uudelleen suuntaaminen ja kokoaminen kriittiseen massaan yltäviksi, usein kumppanuuteen perustuviksi kokonaisuuksiksi on välttämätöntä. Tämä ei yksin riitä. Tarvitaan eri tahojen yhteisiä rahoitusjärjestelyjä resurssien riittävyyden ja tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laadun ja yhteiskunnallisen relevanssin varmistamiseksi.”

Linjauksen lausuma kuulostaa hohdokkaalta. Varsinkin kun kysytään ”yhteisten rahoitusjärjestelyiden” perään, herää kysymys siitä, mitähän tällä noin aikuisten oikeasti on ajateltu. Etenkin kun vuoden sisään on ollut vaalit ja näyttää siltä, että eri ihmiset päättävät voimavarojen suuntaamisesta kuin ne, jotka kirjoittivat linjauksen 2010. Huolta sopii kantaa tietysti siitä, onko voimavaroja ollenkaan koottavaksi ”kriittisiksi massoiksi”, mutta myös siitä, ymmärretäänkö oikein se, millaisia toimenpiteitä vaatii voimavarojen uudelleen suuntaaminen fiksulla tavalla.

Edellisellä viittaan siihen, että koko koulutus-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä on selkeästi edelleen runsaasti päällekkäisyyttä. Se ei näy ainoastaan monimutkaisina ja vaikeina organisaatiorakenteina ja palveluina vaan myöskin hankkeina, joita toteutetaan toisistaan tietämättä, samoin tavoittein mutta selkeästi ilman pyrkimystäkään saavuttaa kriittistä massaa. Ulospäin näyttää ennemmin siltä, että hankkeiden päätarkoitus on työllistää niitä toteuttavat organisaatiot kuin saada aikaan relevanttia tekemistä ja erityisesti niiltä odotettua vaikuttavuutta. Hankkeet toteutetaan sopivan pieninä, että ne jäävät mukavasti suuren yleisön tutkanäytön ulottumattomiin. En toteuttajien joukkoon tosin lue ammattimaisesti korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta ja opetusta perustehtävinään tekeviä organisaatioita, jotka ovat ennemminkin koko järjestelmän perusta. Lähinnä viittaan moniin vuosien varrella perustehtävien rinnalle ja ympärille perustettuihin rakenteisiin, jotka pyrkivät ”edistämään hyödyntämistä” tai ”siirtämään osaamista”. Monet näistä nauttivat merkittävää julkista tukea ja ovat tehneet niin jo varsin pitkään.

Resursseja on nyt jaossa yhä vähemmän ja kokonaisuutta ajatellen pitäisi kyetä miettimään, millä nämä rakenteet saadaan palvelemaan virtaviivaisemmalla tavalla ja saamaan aikaan niin tieteen kuin hyödyntämisenkin kannalta enemmän vähemmällä. Kannustan talkoisiin nykyrakenteiden radikaalin revisioinnin ja kansainvälisesti merkittävän kriittisen massan saavuttamisen puolesta.