Delftin kaupungin edustajat vierailivat Suomessa ja sain kutsun tulla keskustelemaan tieteestä ja innovaatioista heidän kanssaan. Olin tavannut samaa porukkaa VTT-aikoinani. Pääsinkin oikein kivasti järjestetylle epämuodolliselle illalliselle, jossa jutustelu lähti käyntiin lähinnä kaupunki- ja metropolirakenteen syntymisestä ja siitä, millainen rooli yliopistoilla on moisessa kehityksessä.
Varsin hämmentävää oli se, että sain taas ties kuinka monennen vastata, että todellakin olen töissä yliopistolla, siis HELSINGIN yliopistolla, siis siinä yliopistossa, joka ei ole Aalto-yliopisto. Ja todellakaan Helsingin yliopistoa ei ole yhdistetty Aalto-yliopistoon, vaikka kysyjä kuinka olisi ollut sitä mieltä, että eikös teillä juuri kaikki pääkaupunkiseudun putiikit pantu nippuun. Ja rautalankaa väännettiin siihen asentoon, että ei jäänyt epäselväksi, mikä yliopiston on se suurin, perinteisin ja Suomen ranking-kunkku.
Väärinymmärrysilmiöstä on turha syyttää delftiläisiä matkamiehiä tai niitä muita vastaavia kysyjiä siitä, että Helsingin Yliopistoa ei ymmärretä erilliseksi ja että ulkomaalaiselle ei välity oma kansallinen roolijakomme. Kaukaa katsottuna pieni maamme näyttää yhdeltä varsin yhtenäiseltä paketilta. Jos nyt uutinen Aallon luomisesta ja TAIK:in, kauppiksen ja polin yhdistymisestä on ylittänyt jonkun uutiskynnyksen Hollannissa, nostakaamme sille hattua, koska toisen maine ei ole tässä kohti meiltä muilta pois. Huolestuttavaksi ilmiö muuttuu, kun suomalaisten suusta alkaa kuulua ihan vastaavaa väärinymmärryslätinää.
Toivon, että ottaisimme kaikki oman vastuumme yliopistomme brandistä olemalla aktiivisia kertomaan Helsingin Yliopistosta ja tekemisistämme. Ei tarvita kuin rehellisyyttä ja aktiivisuutta avata suu oikeassa paikassa, niin erottaudumme positiivisella tavalla muissakin kuin tiedeyhteisöissä – ja siitä me kaikki hyödymme.

Lyhyen yliopistourani aikana yksi asia yli muiden on käynyt harvinaisen selväksi: Akateeminen vapaus on arvo, josta ei tingitä ja jota ei kyseenalaisteta. Se erottaa yliopiston muista organisaatioista ja on tutkimus- ja opetustoiminnan perusta. Ilman vapautta ei ole luovuutta eikä synny uutta korkealaatuista tiedettä. Akateemisesta vapaudesta nauttivien asema on erityinen ja niin asian kuuluu yliopistolla olla, muuten ei olla yliopisto.
Akateeminen vapaus pitää sisällään monia oikeutuksia ja privileegioita. Meritoituminen akateemisesti tuo mukanaan lisää näitä erityisiä oikeutuksia, jotka edelleen mahdollistavat edistymisen tieteessä, joka koituu ennen pitkää yhteiskunnan eduksi monen mekanismin kautta.
Kovin vähän käydään keskustelua siitä, mihin kaikkeen akateeminen vapaus ei ulotu. Sen sijaan akateemisen vapauden nimissä ollaan yleensä vaatimassa erityisesti lisää resursseja ja toimintamahdollisuuksia. Vapauden nimissä voi olla myös kätevästi tekemättä asioita. Monet byrokraattisilta tuntuvat asiat on näppärä väistää sillä, että akateemisen vapauden vaaliminen vaatii aikaa vapaille ajatuksille, joita turhanpäiväinen paperityöstä huolehtiminen sotkee ja häiritsee. Useimmiten kyse ei ole väistelemisestä vaan aidosti siitä, että teetetään turhaa työtä tai ainakin sellaista, josta oikeastaan ei ole hyötyä lopulta kenellekään.
Lapsena vapauksia annettiin sitä myötä, kun osasi ottaa vastuuta. Vähän vastaavasti soisin, että akateemisen vapauden keskustelun rinnalle nostettaisiin myös vastuun käsite. Vastuu painaa erityisesti akateemista johtoa pitkäjänteisyyden, tavoitteellisuuden ja johdonmukaisuuden lähtökohdista. Ihailtavaa lojaalisuutta tutkimukselle ja palavaa intoa saavuttaa sen osalta kansainvälinen huippu saakin todistaa Helsingin yliopistolla päivittäin. Kuitenkin vastuu ja sen ottaminen koskee myös usein laajempaa yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja välttämättömiä, kiusallisiakin asioita, jotka on hoidettava. Vaikka yhteisö tuottaisi millaista tukea ja raivaisi tilaa ja aikaa erityisesti tutkimukselle, on vastuita joita ei voi paeta. Lait, yhteiset pelisäännöt ja talouden reunaehdot koskevat meitä kaikkia ja niiden kanssa on pakko elää vastuullisesti. Vapautta – akateemistakaan – ei voi ulottaa ihan mihin hyvänsä. Ilman nöyryyttä ymmärtää tätä alkaa raja akateemisen vapauden ja yhteisöön huonosti sopivan erivapauden välillä hämärtyä. Aika ajoin on hyvä katsoa peiliin ja tarkistaa, erottuuko raja vielä riittävän terävänä.

Vietin päivän Oslossa, jossa osallistuin tutkimusyhteistyötä pohtivaan seminaariin. Luulin lähteneeni kokoustamaan aiheesta yleisemmin, mutta paikalla selvisi, että kyse on tyystin siitä, miten eri Pohjoismaat ovat pärjänneet EU-hauissa ja miten on saatu kansainvälistä yhteistyötä aikaan. Aiheesta oli teetetty brittiläisellä konsultilla peräti kolmeosainen selvitys. Selvitys raportoitiin ja sen päälle kommentoitiin maakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Suomen näkökulmaa toi esiin Jan-Ola Östman varsin napakalla ja hyvällä puheenvuorolla.
Yllättävintä koko jutussa oli se, että suomalaiset tekevät eniten yhteistyötä ruotsalaisten kanssa ja vastaavasti islantilaiset norjalaisten. Pohjoismaat ovat mukana noin joka kolmannessa EU:n puiteohjelman hankkeessa jollain tavalla. Tarjousten osumistarkkuuden ja osallistumisaktiivisuuden suhteen ollaan ihan kohtalaisella tasolla. Silti suomalainen tutkimusosapuoli tekee useammassa hankkeessa kreikkalaisten kanssa yhteistyötä kuin norjalaisten. Norja tietty ei ole EU-maa, mutta maksaa silti ihan kiltisti osallistumisestaan – Kreikan rahojen osalta taas… no, mitähän niistä tohtisi sanoa.
Keskustelua leimasi voittopuolisesti se, että koitettiin miettiä tapoja, joilla saada enemmän rahoitusta EU:sta. Tietysti hyödyntämisen ja tieteen tason välisen tasapainon osalta käytiin paljon keskustelua. Yliopistot tietysti haluavat enemmän painopistettä tieteen tason pohjalta rahoitettavaan tutkimukseen ja vähemmän painopistettä hyödynnettävyydelle. Onneksi tilaisuudessa esitettiin dataa sen pohjaksi, että tutkimuksen relevanssi markkinoiden kannalta ei korreloi positiivisesti sen kanssa, että tutkimus olisi tieteelliseltä tasoltaan huonoa. Brittikonsultti käytti moisesta väärästä käsityksestä termiä ”total crap”, mikä on kohtuullisen vahva ilmaus kyseisen kulttuurin edustajalta.
Hämmästelin koko tilaisuuden ajan sitä, että keskustelu oli noin vahvasti puiteohjelmien rahan perään. Ikään kuin tätä ei ihan tarpeeksi mietittäisi EU-tasolla muutenkin. Pohjoismainen dimensio tähän jäi valitettavan laihaksi tällä kertaa, vaikkakin kommenteissa peräänkuulutettiin yhteisten alustojen luomista ja tarkemmin harkittujen yhteisten konsortioiden – siis pohjoismaisten – luomista. Sinänsä oiva ajatus meillekin, kun tuntuu, että yleisimmin Suomi-Neidon tutkimusresurssi lähtee mukaan, kun etelän poika vain tarpeeksi nätisti kysyy – sen sijaan, että Suomen leijona karjaisisi kaapin paikan.
Eniten toivoin tilaisuuden jälkeen, että pohjoismainen yhteistyö löytäisi lisäarvonsa ja osaisi sen tuoda myös esiin. Mielestäni osaamisemme ja käytännönläheinen sekä tuloshakuinen toimintatapamme Pohjolassa on arvokasta. Niin arvokasta, että sille pitäisi kyetä uhraamaan riittävästi aikaa.

Istuessamme strategiaseminaarissa tutkimuksesta vastaavan vararehtorin kanssa, pohdimme kovasti sitä, että yhdessä sun toisessa tilaisuudessa on peräänkuulutettu suomalaisen akateemisten organisaatioiden ja tutkijoiden aktivoitumista kansainvälistymisessä. Kansainvälistyminen nähdään ainoana tapana nostaa Suomen notkahtanutta tutkimuslaatua. Halutaan lisää tutkija- ja opettajaliikkuvuutta, kansainvälisiä hankkeita, erityisesti globaalisti tunnettujen huippujen kanssa. Sen sijaan harva pysähtyy miettimään, miten jatkaa suomalaisten nuorten upeasta koulutaustasta yliopiston kautta kohti tutkimuksen huippua. Varsinkin Euroopan yhteisön rahoituksen hakemiseen pyritään kannustamaan kaikin tavoin. Monikulttuurisen toimintaympäristön perään huudetaan, samoin kuin ulkomaisten huippujen rekrytointia. Ei tietysti olisi paha, jos voisimme myös näyttää relevanssimme ja vaikuttavuutemme aidosti globaalien haasteiden ratkaisemisessa.
Meistä olisi aika lopettaa ylimalkaisen ja kaikenkattavan kansainvälistymisen perään huutaminen. Yliopistohan on jo lähtökohdiltaan kansainvälinen ja erityisesti emme pidä käsitteestä ”suomalainen tiede”, koska tiede on lähtökohtaisesti universaalia. Tiedeyhteisö on aina kansainvälinen ja sen jäsenet muodostavat globaaleja verkostoja eri tieteenaloilla. Kun suomalaiset tekevät hyvää tiedettä, siitä tietysti tulee olla syystäkin ylpeä. Sen sijaan, että pitäisi vain yleisesti kansainvälistyä, olisi tarkennettava, mitä asioita halutaan tehdä kansainvälisessä toimintaympäristössä ulkomaisten toimijoiden kanssa ja mitä siitä pitäisi seurata. Oikeastaan toivomme, että Euroopan yhteisöä ei vast’edes laskettaisi edes kansainväliseksi toimintaympäristöksi – sehän on oikeastaan Helsingin yliopiston kokoiselle toimijalle kotimarkkina.
Toimenpiteitä pohdittaessa kannattaa tarkkaan miettiä syitä ja vetovoimia liikkuvuudelle. Yleisesti väitetään, että Suomeen tullaan vastakkaisen sukupuolen vetämänä, mutta vetovoima muodostuu todellisuudessa kilpailukykyisistä tutkimusympäristöistä ja infrastruktuureista. Voidaan perustellusti kysyä, miten Suomi hoitaa tutkimuksen infrastruktuurejansa – vai onko se jättämässä niitä vaille hoitoa. Nyt näyttää siltä, että ei tehdä vaikeita valintoja, paikkaillaan ja korjaillaan siellä, missä eniten vuotaa ja toiminta on reaktiivista.
Yhteisöllämme on jo näyttääkin, että se on kansainvälisesti vetovoimainen. On siis aika luopua turhasta vaatimattomuudesta. Tietysti tutkimusyhteisöllämme on vielä tekemistä siinä, että saadaan aidosti rekrytoituja parhaita kykyjä globaalisti. Uskomme, että yliopisto jos mikä on jo nyt sellainen organisaatio, jossa kansainvälisyyden perään erikseen ei tarvitse haikailla. Sen sijaan konkreettisia toimenpiteitä toki pitää vaatia esimerkiksi englanninkielisten toimintaohjeiden saatavuuden osalta tai osumistarkkuuden parantamiseksi kansainvälisten hakujen osalta.
Keskustelussa olisi siis syytä nostaa rimaa ja varsinkin luovuttava vertailusta kotimaisten toimijoiden kesken. Yliopistojen rankingilistojen olemassaolo tarkoittaa sitä, että maailman yliopistot kilpailevat keskenään. ”Suomen paras” ei kerro Helsingin Yliopistosta alkuunkaan riittävästi, joten eiköhän aleta kaivaa benchmarkkeja muualta.

Tekesin uusi strategia lanseerattiin maaliskuun alussa. Vastaavasti uudistuvat rahoitusmekanismitkin. Uusista tavoista rahoittaa tutkimusta ja innovaatiotoimintaa järjestettiin jokunen päivä sitten meille asiakkaille tarkoitettu keskustelutilaisuus, jossa kyseltiin näkemyksiä siihen mitä pitäisi rahoittaa ja miten.

 Mieleen tilaisuudesta jäi se, että linjaukset ja periaatteet rahoituksen uusimisessa tuntuvat rohkeilta, hyödyntämistä aidosti hakevilta ja uuteen liiketoimintaan tähtääviltä. Tutkimuslaitosten kannalta uusia hanketyyppejä on tarkoitus lanseerata kolme:

1. Hankkeet, joissa tähdätään tutkimusideoista hyödyntämiseen. Erityisesti halutaan synnyttää uusia tutkimuslähtöisiä yrityksiä tai ainakin edellytyksiä niille. Hankkeissa lähtökohtaisesti on oleellista relevanssin osoittaminen tulevan tai mahdollisen liiketoiminnan kannalta.

2. Verkottuneen tutkimuksen hankkeet, joissa painottuu yhteistyö elinkeinoelämän kanssa.

3. Ennakoivat strategiset avaukset, joissa haetaan sekä ”pieniä” avauksia, että hyvin radikaaleja, teollisia rakenteita murtavia avauksia.

Edellisen lisäksi panostetaan lisäksi ohjelmatoimintaan ja huippuosaamisen keskittymiin. Varsin radikaalia on, että malleista poistuisi ns. vapaa haku, jossa omaa aihettaan voi ehdottaa rahoitettavaksi.

Eri rahoitusmalleissa painotettiin erityisesti hyödyntämistä, monialaisuutta, tarvelähtöisyyttä, kansainvälisyyttä ja varsinkin fokusoimista. Keskusteluissa etsittiin keinoja kannustaa hyödyntämiseen tähtäävää toimintaa. Kuitenkin montaa asiaa leimasi vielä keskeneräisyys – kuten tässä kohti harjoituksia voisi olettaakin. Paljon on vielä tehtävä, jotta hyvä tahtotila muuttuu jämäköiksi kriteereiksi ja sellaiseksi läpinäkyvyydeksi, joka soveltuu useille aloille ja erilaisten mahdollisuuksien hyödyntämiseen.

Keskustelu tilaisuudessa oli lievästi sanoen monimuotoista. Esimerkiksi hyödyntämiseen yhdeksi lääkkeeksi tarjoiltiin kauppatieteen tutkimuksen lisäämistä erilaisissa hankkeissa. Itse uskoisin, että hyödyntäminen ei välttämättä etene kauppatieteitä tutkimalla vaan hyödyntämistä ja kaupallista tekemällä – eli yrittämällä ja erehtymällä. Varsin selväksi tuli se, että Tekes ei mittaa tuloksia edelleenkään tieteellisten julkaisujen määrällä.

Yliopiston minusta kannattaa ottaa vakavasti se, miten Tekes tulee muuttamaan rahoitusmekanismejaan. Vaikka Tekes on vain yksi rahoittaja, sen liikehdinnällä on merkitystä ja aktiivisuutta kaivataan tutkijoidenkin suunnasta. Tekesin edustajien kanssa käytävästä keskustelusta voi  pikkuhiljaa syntyä relevantimpia hakuja, joiden myötä onnistumisen todennäköisyys sekä rahoituksen että lopputuloksen osalta kasvaa merkittävästi. Hyviä caseja kannattaa pohtia hakuihin jo nyt, vaikka kriteeristöt olisivatkin vielä hakusessa.

Osallistuin parisen viikkoa sitten järjestettyyn keskustelutilaisuuteen tulevasta EU:n puiteohjelmasta ja sen rakenteesta. Päällimmäiseksi jäi mieleen se, että ohjelmaa ei saa kutsua kahdeksanneksi puiteohjelmaksi, koska se poikkeaa niin merkittävästi entisistä ohjelmista. Painotusta hyödyntämiseen ja innovaatioihin kuulemma lisätään ja ERC-rahoitusta samalla halutaan korostaa.  Uutta – ainakin minulle – oli myös se, että ohjelman valmistelussa korostetaan vuorovaikutteisuutta ja juuri nyt sisältöön pääsee vaikuttamaan. Omia kommenttejaan pääsee jättämään sivuston http://ec.europa.eu/research/csfri/index_en.cfm kautta.

Tutkimuspolitiikassa tapahtuu myös kotimaassa. Tutkimus- ja innovaationeuvosto ovat julkaiseet linjauksensa ja sen kopio ilmestyi myöskin pöydälleni. Sama löytyy muuten osoitteesta http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Tiede/tutkimus-_ja_innovaationeuvosto/julkaisut/linjaus2011-2015.pdf. Paperista löytyy aika mielenkiintoisia lukuja mm. eri organisaatioiden valtion tuen kehityksestä ja siitä, miten sitä kohdennetaan. Myös Suomen ja muiden OECD-maiden panos- ja tuotosvertailut ovat raflaavaa luettavaa. Linjaus on varsin napakka ja toivottavasti tehty seurattavaksi.

Ajankohtaista on myöskin Tekesin strategian uudistuminen. Uusi strategiahan julkaistiin jo maaliskuun alussa, mutta nyt jo on nähtävissä uusia ohjelmallisia avauksia, jotka poikkeavat totutuista. Sain tilaisuuden kuulla näkemyksiä Tekesin Riikka Heikinheimolta siitä, mihin suuntaan rahoitusta ollaan suuntaamassa ja millaisella lähestymistavalla. Riikka korosti tieteellisen erinomaisuuden ja relevanssin tuomista lähemmäs toisiaan. Oli ilahduttavaa kuulla, että tieteen tasosta ei ole halua tinkiä, mutta vastaavasti toiveita on painoaloihin keskittymisestä. Erityisen hienoa oli lähteä tilaisuudesta kuulemaan Markku Kulmalan esitystä siitä, miten erinomaisuus ja relevanssi oikeasti kohtaavat Helsingin yliopistossa.  Tekes näyttääkin toimivan hyvin aktiivisesti ja osallistavalla tavalla. Olisiko Suomen Akatemialla tästä ulospäinsuuntautuneisuudesta ehkä jotain opittavaa? 

Tieteen, tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan rahoitus ja rakenteet tuntuvat olevan varsinkin näiden linjausten ja strategioiden sekä tietysti vaalien jälkeen herkässä tilassa. Toivoa sopii, että linjaukset kestävät isommat jytkyt eikä toimintaa lähdetä uudistamaan kovin lyhytnäköisiä näennäistavoitteita asettaen tai kosmeettisia rakenteita tehden. Vanhastakin olisi osattava luopua silloin kun se ei toimi, mutta luopumisen tuska on usein osoittautunut niin sietämättömäksi, että muutosta ei saada tehtyä. Yliopisto näyttää nyt ainakin minulle selvästi entistä notkeammalta ja sille tarjoutuu tässä kohti sopivasti tilaisuuksia vaikuttaa ja ottaa aktiivisempi rooli. Vaikuttaa voi kuka tahansa – vaikkapa jättämällä kommenttinsa seuraavasta puiteohjelmasta EU-virkakoneistolle.

Yliopiston vuosijuhlassa Ilkka Hanski viittasi puheessaan Peter Druckeriin ja hänen tekemäänsä vertaukseen kissojen kaitsemisesta akateemisten organisaatioiden manageerauksen osalta. Hanskin puheen innoittamana kaivoin esiin edelliseltä esimieheltäni lähes läksiäislahjaksi saamani Geoff Garrett’in ja Graeme Davies’in kirjasen “Herding Cats – Being advice to aspiring academic and research leaders”, ks. www.herdingcatsbook.org.

Kirja on loistavaa bussiluettavaa, eikä ainoastaan siksi, että se on sopivan pieni. Teoksesta saa irti relevantteja ja hyviä lainauksia ihmisiltä, joilla on pitkä kokemus tutkimusorganisaatioissa ja niiden johdossa. Melkein joka sivulta löytyy jotain, joka osuu ja uppoaa.

Tällä kertaa poimin lainauksen monimutkaisuudesta, mikä sai minut pohtimaan uudestaan hallinnonkin hyödyllisyyttä. Vapaa käännös menee jotenkin näin:

“Maailma on muuttunut monimutkaiseksi informaation ja sen saatavuuden lisäännyttyä. Niin paljon ideoita ja tapahtumaa syntyy horisontaalisesti, kuitenkin toimimme vielä järjestelmissä, jotka toimivat ja saavat syötteensä vertikaalisesti. Järjestelmässä paljon toimii yhteistyötä vastaan: osastoituminen, eri toimijoiden perinteet, rahoitusjärjestelmät, tutkijat ja opettajat itsekin – kaikki. On ihme, että mikään poikkialainen etenee! Loppujen lopuksi ihmiset tekevät työtä yhdessä henkilöiden välisen kemian ja intressien osuessa kohdilleen eikä siksi, että joku ohjaa siihen. Kuitenkin, rakenteet ja hallinto voivat edistää ja mahdollistaa kohtaamisiin ja kanssakäymiseen – tai kuten useimmin tapahtuu – voivat estää sen. Tänä päivänä uusi löytyy “multi-kaikesta” – kulttuurista, instituutioista, kansallisuuksista, tuotteista, markkinoista. Ihmiset, jotka todennäköisemmin pärjäävät, kykenevät toimimaan poikki ja läpi järjestelmien, kielten ja hallitusten. Tätä harvemmin opetetaan yliopistossa, joka on perinteisemmin keskittyy kapeaan ja syvään.”

Tilasin noita kirjoja pinon.

Helsingin Sanomat raportoi aamun numerossaan 22. 3. pidetystä paneelikeskustelusta, jossa ruodittiin ”Tieteessä tapahtuu” – lehden kirjoittelua hallintohenkilöstön osuuden kasvusta yliopistoissa. Vast’ikään hallinnossa aloittaneena keskustelun ja artikkelin kysymyksenasettelu nostaa vähintäänkin karvat pystyyn, mikä tietysti on tarkoituskin. Kärjistyksellä ja heitolla – tosin faktoiltaan hataralla – siitä, että hallinnossa on läskiä, on se hyvä piirre tässä kohti, että se nostaa esiin hyvin syvään iskostuneen ajattelumallin yliopistojen hallinnon roolista. Malli jollain tavalla lähtee nollasummapelista, jossa hallintoon satsaaminen on pois ”oikeista töistä”, ts. itse tutkimuksen tekemisestä.Tutkimuksen väitetään näkevän hallinto lisätyötä ja ikävää kontrollia lisäävänä, joka nousee esteeksi luovuudelle ja tutkimuksen vaatimalle tilalle ajatella.  Hallinnon väitetään pyrkivän ujuttamaan kontrollia tutkimukseen ja jopa nostamaan keskusteluun sisältövalintoja. Poterot ovat valmiina ja tuloksena populismiin taipuva juupas-eipäs-asetelma.

Minulle keskustelu paljastaa ymmärryksen ohuuden akatemisen työn johtajuuden, toimintatapojen ja hallinnon roolista ja merkityksestä. Keskustelu ei kohdistu siihen, miten ”hallinto” voi tuoda oikeanlaisella mahdollistavalla asenteella ja johtamisella tutkimusyhteisöön, toimintamalleihin ja lopulta tutkimuksen vaikuttavuuteen merkittävää lisäarvoa. Keskustelua ei käydä siitä, mikä tekeminen tuottaa oikeanlaista arvoa kokonaisuudelle. Kyseenalaistamista on hyvä tehdä, mutta läskin poistamisen perään on turha huutaa, jos ei ole antaa vastausta siihen, miten tilalle kasvatetaan lihasta.