Istuessamme strategiaseminaarissa tutkimuksesta vastaavan vararehtorin kanssa, pohdimme kovasti sitä, että yhdessä sun toisessa tilaisuudessa on peräänkuulutettu suomalaisen akateemisten organisaatioiden ja tutkijoiden aktivoitumista kansainvälistymisessä. Kansainvälistyminen nähdään ainoana tapana nostaa Suomen notkahtanutta tutkimuslaatua. Halutaan lisää tutkija- ja opettajaliikkuvuutta, kansainvälisiä hankkeita, erityisesti globaalisti tunnettujen huippujen kanssa. Sen sijaan harva pysähtyy miettimään, miten jatkaa suomalaisten nuorten upeasta koulutaustasta yliopiston kautta kohti tutkimuksen huippua. Varsinkin Euroopan yhteisön rahoituksen hakemiseen pyritään kannustamaan kaikin tavoin. Monikulttuurisen toimintaympäristön perään huudetaan, samoin kuin ulkomaisten huippujen rekrytointia. Ei tietysti olisi paha, jos voisimme myös näyttää relevanssimme ja vaikuttavuutemme aidosti globaalien haasteiden ratkaisemisessa.
Meistä olisi aika lopettaa ylimalkaisen ja kaikenkattavan kansainvälistymisen perään huutaminen. Yliopistohan on jo lähtökohdiltaan kansainvälinen ja erityisesti emme pidä käsitteestä ”suomalainen tiede”, koska tiede on lähtökohtaisesti universaalia. Tiedeyhteisö on aina kansainvälinen ja sen jäsenet muodostavat globaaleja verkostoja eri tieteenaloilla. Kun suomalaiset tekevät hyvää tiedettä, siitä tietysti tulee olla syystäkin ylpeä. Sen sijaan, että pitäisi vain yleisesti kansainvälistyä, olisi tarkennettava, mitä asioita halutaan tehdä kansainvälisessä toimintaympäristössä ulkomaisten toimijoiden kanssa ja mitä siitä pitäisi seurata. Oikeastaan toivomme, että Euroopan yhteisöä ei vast’edes laskettaisi edes kansainväliseksi toimintaympäristöksi – sehän on oikeastaan Helsingin yliopiston kokoiselle toimijalle kotimarkkina.
Toimenpiteitä pohdittaessa kannattaa tarkkaan miettiä syitä ja vetovoimia liikkuvuudelle. Yleisesti väitetään, että Suomeen tullaan vastakkaisen sukupuolen vetämänä, mutta vetovoima muodostuu todellisuudessa kilpailukykyisistä tutkimusympäristöistä ja infrastruktuureista. Voidaan perustellusti kysyä, miten Suomi hoitaa tutkimuksen infrastruktuurejansa – vai onko se jättämässä niitä vaille hoitoa. Nyt näyttää siltä, että ei tehdä vaikeita valintoja, paikkaillaan ja korjaillaan siellä, missä eniten vuotaa ja toiminta on reaktiivista.
Yhteisöllämme on jo näyttääkin, että se on kansainvälisesti vetovoimainen. On siis aika luopua turhasta vaatimattomuudesta. Tietysti tutkimusyhteisöllämme on vielä tekemistä siinä, että saadaan aidosti rekrytoituja parhaita kykyjä globaalisti. Uskomme, että yliopisto jos mikä on jo nyt sellainen organisaatio, jossa kansainvälisyyden perään erikseen ei tarvitse haikailla. Sen sijaan konkreettisia toimenpiteitä toki pitää vaatia esimerkiksi englanninkielisten toimintaohjeiden saatavuuden osalta tai osumistarkkuuden parantamiseksi kansainvälisten hakujen osalta.
Keskustelussa olisi siis syytä nostaa rimaa ja varsinkin luovuttava vertailusta kotimaisten toimijoiden kesken. Yliopistojen rankingilistojen olemassaolo tarkoittaa sitä, että maailman yliopistot kilpailevat keskenään. ”Suomen paras” ei kerro Helsingin Yliopistosta alkuunkaan riittävästi, joten eiköhän aleta kaivaa benchmarkkeja muualta.