Yliopisto on viime kuukaudet uusinut ahkerasti innovaatiotoimintansa rakennetta ja toimintatapoja. Useiden ihmisten kovan työpanoksen tuloksena on nyt synnytetty uusi Helsingin Yliopiston sataprosenttisesti omistama palveluyritys, Helsingin Innovaatiopalvelut (HIS) Oy. Sen määrä toimia non-profit -periaatteella ja palvella yliopistoa hyödyntämisen tehostamisessa jo tutkimushankkeita suunniteltaessa, avustaa sopimusasioissa ja luonnollisesti hoitaa keksintöjen käsittelyssä yliopistoa sen vastatessa korkeakoulukeksintölain mukaisista velvoitteistaan. Hyödyntämisen tehostamiseksi luodaan parhaillaan kumppaniverkostoa ja kaupallistamiseen on saatu Tekesiltä merkittävää rahoitusta.

HIS Oy korvaa osittain aikaisemmin innovaatioasiamiesten tekemää työtä ja osin myös aiemmin Licentia Oy:n puitteissa tehtyä työtä. Toiminta-ajatus on nyt hyvin erilainen kuin Licentialla aiemmin, ja tähtää vahvemman hyödyntämiseen johtavan tutkimuksen tukemiseen ja sitä kautta myös vahvempien, suojattavien keksintöjen ja ajan saatossa kaupallistettavien kokonaisuuksien muodostamiseen. Samaan aikaan kun HIS Oy on saanut kesän ja syksyn aikana tiiminsä kasaan, on yliopistolla uusittu myös keksintöohjesääntöä ja periaatteita siitä, millaisia keksintöjä yliopisto voi lähteä edistämään ja suojaamaan. Tältä osin uudet linjaukset, toimintamallit ja asiantuntijat ovat jo päässeet koetukselle. On syytä kommentoida perusteita sille, miksi linja tuntuu tiukentuneen keksintöjen suojaamisinvestointien osalta. Kysymykseen siitä, millaisia keksintöjä kannattaa suojata on laajan keskustelunkin arvoinen.

Suojaamisinvestointien tekemiseen vaikuttaa ensisijaisesti se, onko investointi joskus maksettavissa takaisin. Kyse on siitä, onko keksintö kaupallistettavissa niin, että siihen tehdyt suojaamisinvestoinnit ja kaupallistamisen eteen tehty työpanos tulee maksettua takaisin. Pitää muistaa, että patentointi ei ole ihan halpaa. Muutaman vuoden sisään yhden patentin investoinnit saattavat olla reilusti sadan tuhannen euron paremmalla puolella. On myös ymmärrettävä, että hyvin aikaisen vaiheen akateemisista keksinnöistä vain osa päätyy kaupallistettavaksi. Investointeihin liittyy aina riski. Kaiken kukkuraksi monia teknologioita kaupallistettaessa tavalla tai toisella ei yksi keksintö tai patentti tee vielä kesää – on kyettävä luomaan varsin laaja suoja-aita monesta patentista. Näistä lähtökohdista investoinnin takaisinmaksuvaatimus ei ole mikään ihan helppo vaatimus. Pitää kuitenkin tajuta, että riskejä on otettava ja pitää olla näkemystä joskus valita keksintö edistettäväksi sen tulevan potentiaalin mukaan, jota on joskus mahdotonta arvioida kovin täsmällisesti pelkkien investointilaskelmien valossa.

Keksintöjen edistäminen vaatii muutakin kuin pelkästään rahaa suojaamiseen. Hyödyntämisen edistämiseksi on tehtävä usein demoja, vietävä testejä ja kokeita pidemmälle ja kyettävä luomaan näyttöä siitä, että hyödyt ovat todellisia ja saavutettavissa. Tämä työ vaatii aina sitä, että keksijöiden on itsekin otettava aktiivisesti osaa hyödyntämiseen. Ilman keksijöiden panosta patentti on pelkkä pala paperia. Yksi keskeinen edistämisen kriteeri onkin keksijän oma sitoutuminen ja motivaatio olla viemässä asiaa eteenpäin.

Useimmiten keksijöiden kannalta yliopiston on päädyttävä kielteiseen vastaukseen patentoinnin osalta. Tämä tuntuu usein epäreilulta ja väärältä siinä vaiheessa, kun on itse perehtynyt keksintönsä potentiaaliin ja mahdollisuuksiin. HIS Oy:n osalta on panostettu erityisesti siihen, että arvioita voidaan tehdä myös ulkopuolisten ammattilaisten avustuksella, jotta asiantuntemuksesta olisi hyötyä vaikka keksintöä ei voitaisikaan edistää. Vielä tietysti on paljon tekemistä siinä, että asiantuntemus saadaan välittymään ja ymmärrettyä oikein, jottei synny kuvaa siitä, että päätöksiä tehtäisiin summan mutikassa. On myös kyettävä tarjoamaan toimintavaihtoehtoja tilanteeseen, jossa yliopiston mahdollisuudet työstää keksintöä on käytetty.

Olemme siis käännepisteessä sen suhteen, miten keksintöjä on aiemmin edistetty ja miten se tehdään tulevaisuudessa. Toivon, että uusista linjauksista syntyy rakentavaa kritiikkiä ja keskustelua, koska se terävöittää toimintatapaa ja pitää palvelun tuottajat skarppina.

Viime vuonna julkaistussa tutkimus- ja innovaatiopoliittisessa linjauksessa todetaan, että “Suomi on valinnut menestysstrategiakseen panostuksen tietoon ja osaamiseen. Koulutus-, tutkimus- ja innovaatiotoiminnalla (KTI) tuetaan talouskasvua ja kansantalouden myönteistä kehitystä, yhteiskuntarakenteiden kestävää uudistumista ja kansalaisten hyvinvointia”. Linjauksessa todetaan myös, että “Voimavarojen uudelleen suuntaaminen ja kokoaminen kriittiseen massaan yltäviksi, usein kumppanuuteen perustuviksi kokonaisuuksiksi on välttämätöntä. Tämä ei yksin riitä. Tarvitaan eri tahojen yhteisiä rahoitusjärjestelyjä resurssien riittävyyden ja tutkimus- ja innovaatiotoiminnan laadun ja yhteiskunnallisen relevanssin varmistamiseksi.”

Linjauksen lausuma kuulostaa hohdokkaalta. Varsinkin kun kysytään ”yhteisten rahoitusjärjestelyiden” perään, herää kysymys siitä, mitähän tällä noin aikuisten oikeasti on ajateltu. Etenkin kun vuoden sisään on ollut vaalit ja näyttää siltä, että eri ihmiset päättävät voimavarojen suuntaamisesta kuin ne, jotka kirjoittivat linjauksen 2010. Huolta sopii kantaa tietysti siitä, onko voimavaroja ollenkaan koottavaksi ”kriittisiksi massoiksi”, mutta myös siitä, ymmärretäänkö oikein se, millaisia toimenpiteitä vaatii voimavarojen uudelleen suuntaaminen fiksulla tavalla.

Edellisellä viittaan siihen, että koko koulutus-, tutkimus- ja innovaatiojärjestelmässä on selkeästi edelleen runsaasti päällekkäisyyttä. Se ei näy ainoastaan monimutkaisina ja vaikeina organisaatiorakenteina ja palveluina vaan myöskin hankkeina, joita toteutetaan toisistaan tietämättä, samoin tavoittein mutta selkeästi ilman pyrkimystäkään saavuttaa kriittistä massaa. Ulospäin näyttää ennemmin siltä, että hankkeiden päätarkoitus on työllistää niitä toteuttavat organisaatiot kuin saada aikaan relevanttia tekemistä ja erityisesti niiltä odotettua vaikuttavuutta. Hankkeet toteutetaan sopivan pieninä, että ne jäävät mukavasti suuren yleisön tutkanäytön ulottumattomiin. En toteuttajien joukkoon tosin lue ammattimaisesti korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta ja opetusta perustehtävinään tekeviä organisaatioita, jotka ovat ennemminkin koko järjestelmän perusta. Lähinnä viittaan moniin vuosien varrella perustehtävien rinnalle ja ympärille perustettuihin rakenteisiin, jotka pyrkivät ”edistämään hyödyntämistä” tai ”siirtämään osaamista”. Monet näistä nauttivat merkittävää julkista tukea ja ovat tehneet niin jo varsin pitkään.

Resursseja on nyt jaossa yhä vähemmän ja kokonaisuutta ajatellen pitäisi kyetä miettimään, millä nämä rakenteet saadaan palvelemaan virtaviivaisemmalla tavalla ja saamaan aikaan niin tieteen kuin hyödyntämisenkin kannalta enemmän vähemmällä. Kannustan talkoisiin nykyrakenteiden radikaalin revisioinnin ja kansainvälisesti merkittävän kriittisen massan saavuttamisen puolesta.