Akateemiset erivapaudet

Lyhyen yliopistourani aikana yksi asia yli muiden on käynyt harvinaisen selväksi: Akateeminen vapaus on arvo, josta ei tingitä ja jota ei kyseenalaisteta. Se erottaa yliopiston muista organisaatioista ja on tutkimus- ja opetustoiminnan perusta. Ilman vapautta ei ole luovuutta eikä synny uutta korkealaatuista tiedettä. Akateemisesta vapaudesta nauttivien asema on erityinen ja niin asian kuuluu yliopistolla olla, muuten ei olla yliopisto.
Akateeminen vapaus pitää sisällään monia oikeutuksia ja privileegioita. Meritoituminen akateemisesti tuo mukanaan lisää näitä erityisiä oikeutuksia, jotka edelleen mahdollistavat edistymisen tieteessä, joka koituu ennen pitkää yhteiskunnan eduksi monen mekanismin kautta.
Kovin vähän käydään keskustelua siitä, mihin kaikkeen akateeminen vapaus ei ulotu. Sen sijaan akateemisen vapauden nimissä ollaan yleensä vaatimassa erityisesti lisää resursseja ja toimintamahdollisuuksia. Vapauden nimissä voi olla myös kätevästi tekemättä asioita. Monet byrokraattisilta tuntuvat asiat on näppärä väistää sillä, että akateemisen vapauden vaaliminen vaatii aikaa vapaille ajatuksille, joita turhanpäiväinen paperityöstä huolehtiminen sotkee ja häiritsee. Useimmiten kyse ei ole väistelemisestä vaan aidosti siitä, että teetetään turhaa työtä tai ainakin sellaista, josta oikeastaan ei ole hyötyä lopulta kenellekään.
Lapsena vapauksia annettiin sitä myötä, kun osasi ottaa vastuuta. Vähän vastaavasti soisin, että akateemisen vapauden keskustelun rinnalle nostettaisiin myös vastuun käsite. Vastuu painaa erityisesti akateemista johtoa pitkäjänteisyyden, tavoitteellisuuden ja johdonmukaisuuden lähtökohdista. Ihailtavaa lojaalisuutta tutkimukselle ja palavaa intoa saavuttaa sen osalta kansainvälinen huippu saakin todistaa Helsingin yliopistolla päivittäin. Kuitenkin vastuu ja sen ottaminen koskee myös usein laajempaa yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja välttämättömiä, kiusallisiakin asioita, jotka on hoidettava. Vaikka yhteisö tuottaisi millaista tukea ja raivaisi tilaa ja aikaa erityisesti tutkimukselle, on vastuita joita ei voi paeta. Lait, yhteiset pelisäännöt ja talouden reunaehdot koskevat meitä kaikkia ja niiden kanssa on pakko elää vastuullisesti. Vapautta – akateemistakaan – ei voi ulottaa ihan mihin hyvänsä. Ilman nöyryyttä ymmärtää tätä alkaa raja akateemisen vapauden ja yhteisöön huonosti sopivan erivapauden välillä hämärtyä. Aika ajoin on hyvä katsoa peiliin ja tarkistaa, erottuuko raja vielä riittävän terävänä.