Yliopisto-lehti oli paikalla kuulemassa keskustelua, joka käytiin University of Californian Davis’in kampuksen professori Martin Kenneyn luennon pohjalta. Kenney kertoi, että keksintöjen omistusoikeuksen jättäminen keksijöille olisi tehokkain tapa edistää teknologian siirtoa ja yritystoimintaa. Hänen mukaansa patentteja ja lisenssejä hallinnoivista toimistoista on tullut ongelma. Kommentoin jo tilaisuudessa, että en täysin allekirjoita Kenneyn väittämiä, jotka perustuivat analyysiin siitä, miten paljon eri mekanismein hyödyntävät yliopistot saavat aikaan uusia start-up -yrityksiä. Parhaat tulokset uusien yritysten synnyttämisestä lukumäärissä laskettuna tulisivat yliopistoista, joissa keksintöjen omistajuus annetaan keksijöille.

Kenneyn tutkimus sinänsä oli ihan akateemiset kriteerit täyttävä,  mutta en todellakaan ymmärrä, että keksintö tulisi tuotteeksi sukkelammin, jos keksijä itse omistaa keksintönsä. Varsinkin Suomessa ja eurooppalaisessa innovaatioympäristössä omistus harvoin nousee kynnykseksi edistämiselle, jollei sitä tarkoitushakuisesti nosteta ongelmaksi. Keksinnön syntyessä ja sen hyödyntämistä edistettäessä on tärkeämpää, että keksinnölle on yksi selkeä omistaja, joka voi tehdä sen osalta päätöksiä. Jos selkeyttä ei ole, ei päästä taklaamaan muita, paljon hankalampia esteitä ja haasteita hyödyntämisen tiellä. Kyse on siis perusasiasta, joka pitää olla kunnossa hyödyntämiseen ja innovaatiotoimintaan lähdettäessä, ihan vastaavasti kuin karpalosuolle mennessä kannattaa olla kumisaappaat jalassa.

Hieman jäi kaivelemaan se, että sinänsä tärkeästä asiasta jäi artikkelin perusteella kapea kuva. Ikään kuin yliopistot olisivat jotenkin vastaan keksijäomisteisuutta. Asia kaipaa laventamista erityisesti sen osalta, mikä sitten ratkaisee onnistumiset hyödyntämisessä, eritoten jos tutkimuksen tuloksista halutaan saada aikaan yrityksiä. Nostaisin seuraavat asiat selvästi ohi omistajuuskysymyksen:

– Keksijöiden ja hyödyntämiseen osallistuvien henkilöiden sitoutuminen, heidän kokemuksensa hyödyntämisestä, osaamisen laajuus ja kompetenssit innovaatiotoiminnasta,

– Hyödyntämiseen lähtevien ambitiot, odotukset, niiden sopiminen yhteen ja erityisesti kyky joustaa niistä,

– Tarjolla oleva tuki, sen kyvykkyys ja toimintamallin sopivuus hyödyntämiseen,

– Resurssit ja niiden saatavuus ja kohdentuminen oikealla tavalla hyödyntämisen vaiheisiin, ja

– Kaikkien toimijoiden, niin keksijöiden, niiden hyödyntämiseen osallistuvien asiantuntijoiden, potentiaalisten yrittäjien, tukihenkilöiden ja rahoittajien kyky hallita – ei ainoastaan välttää – riskejä.

Kun nyt yliopistolaiset peilaavat Kenneyn sanomaa niihin kokemuksiin, joita heillä on, kannattaa muistaa, että Helsingin Yliopisto on vasta rakentamassa yhteisöönsä hyödyntämisen kompetensseja ja mekanismeja.  En salli sitä, että niistä tulee hitaita, asiantuntemattomia tai joilla vain vältetään vastuuta ja riskejä. Nyt ja vielä lähitulevaisuudessa täytyy kestää se, että rapatessa roiskuu ja kaikista keksinnöistä ei tule uutta Googlea. Tätä ei kuitenkaan saa nyt sekoittaa siihen, ettemmekö kehittyisi kovaa vauhtia. Keksinnön omistajuuskysymyksen nostaminen ei nyt ole se asia, jolla hyödyntämiskysymys ratkaistaan. Siihen vaaditaan paljon, paljon muutakin, jota ei saa kopioimalla amerikkalaisilta.