Mistä fyrkat?

Olen ensi kertaa päässyt mukaan työstämään yliopistomme toimenpideohjelmaa vuosille 2013 – 16. Pohjatöiksi olen päässyt myös osalliseksi strategian työstämisestä ja mukaan keskusteluihin, joita on viety läpi organisaation. Olen koittanut edelleenkin säilyttää mentaliteetin katsoa suunnittelutyötä lievästi ulkopuolisena.
Suunnittelutyötä on mielestäni tehty hyvin johdonmukaisesti ja osallistavasti läpi organisaation. Varmaan kovin monelle ei jää epäselväksi, että yliopistomme pyrkii viidenkymmen maailman parhaan joukkoon. Tätä on purettu auki moneen otteeseen asiakokonaisuuksiksi, joilla soisi olevan jotain tekemistä myös rankingin parantamiseksi. Hämmennys on kuitenkin vallannut mieleni pohtiessani joitain piirteitä toiminnan suunnittelussa – ehkäpä siksi, että yliopistoyhteisön tapa hahmottaa tulevaisuuttaan poikkeaa tavanomaisista, jäsentyneemmille organisaatioille tyypillisistä tavoista.
Suurin hämmennykseni koskee rahaa ja sen jakamista. Yliopistoja koskeva kirjaamaton lainalaisuus on, että akateemisen yhteisön johtaminen on yhtä vaikeaa kuin kissojen johtaminen. Kissaanhan ei voi vaikuttaa millään muulla tavoin kuin muuttamalla kissanruuan (= toimintaan käytettävissä olevien resurssien) paikkaa tai saatavuutta. Rahoitusta ja resursseja saadaan ministeriön kautta veronmaksajilta, mutta resurssien suuntaamisen – ts. kissanruuan jakamisen – suhteen kuitenkin ei näytä olevan olemassa sellaista logiikkaa, joka avautuisi kovin helposti edes asiaan vihkiytyneelle. Toimintamenoja tietysti syntyy eniten henkilöstön palkoista ja niiden kautta päästään kiinni kustannusrakenteeseen, mutta mistä löytyy yhteys siihen, mitä yhteisö haluaa saada aikaan ja mitä se tavoittelee? Tietysti ministeriö huolehtii siitä, että veronmaksajien kanssa tehdään sopimus siitä, mitä rahalla pitää saada aikaan, mutta ihmettelen sopimuksen yhteyttä haluumme olla viidenkymmenen parhaan yliopiston joukossa. Oma tahtotilamme on jollain tavalla olemassa, mutta vielä on väännettävää siinä, että resurssit ja haasteet saadaan tasapainoon.
Piirre, joka myöskin aiheuttaa asennoitumishaastetta toiminnan tulevaisuutta pohtiessa on se, että kun raha ei riitä, lähtökohtaisesti ensimmäinen reaktio ei ole se, mistä sitä pitää saada lisää. Ennemminkin reaktio on miettiä, kuinka paljon voidaan käyttää juustohöylää ilman, että joudutaan tekemään aidosti inhottavia päätöksiä siitä, mitä jätetään kokonaan tekemättä. On tietysti kaunista pyrkiä turvaamaan olemassa olevat työpaikat, mutta mitä sitten tehdään, kun inhottavia valintoja on pakko tehdä? Ja tuleeko pakko vastaan paljon sen jälkeen, kun on jo luovuttu osasta tavoitteita ja ambitiotaso on jo päästetty laskemaan?
Kyse on rahasta, eikä sen raadollisuuden kieltäminen akateemissävytteisellä tieteen itseisarvoon vetoamisella auta. Ihmettelen syvästi sitä, että keskustelu siitä, mihin pitää investoida lisää, jotta se poikii merkittävässä määrin lisää rahaa (tieteen tekemiselle, tutkimukselle ja opetukselle), ei ole millään tavalla pöydällä saati fokuksessa. Vai jäinkö juuri sen konklaavin kokouksesta pois, jossa tätä keskustelua käytiin?

1 thought on “Mistä fyrkat?

  1. Kissaan voi vaikuttaa huolehtimalla myös siitä, että sillä on virikkeellinen, turvallinen sekä levon ja hygienian mahdollistava ympäristö. On hyvä olla liikkumatilaa, leluja, turvaa vihamielisiltä ihmisiltä ja eliöiltä, luontoa (tai edes ulkoelämää). Kissa voidaan myös siirtää toiseen paikkaan. Se voi jopa vaihtaa omistajaa jos nykyinen ei pysty siitä pitämään huolta. Kas siinäpä dilemma päätöksentekijälle: hankkiako lisää kissoja ilahduttamaan elämää vaiko parantaa nykyisten elinolosuhteita jotta ne voisivat paremmin ja siten ilahduttaisivat omistajaansa enemmän?

Kommentointi on suljettu.