25.4.

Rakas päiväkirja,

tämä on surun päivä. Onko olemassa kasvattajaa, joka osaisi etukäteen varautua jälkeläistensä lähtöön maailmalle? Tutkimusryhmämme lapsi on jättänyt meidät ja on vastedes täysin omillaan. Hän on vaikutuspiirimme ulkopuolella ja ainoa, mitä voimme tehdä on toivoa parasta. Väistämättä meitä kaikkia piinaa tunne, että sysäsimme hänet revittäväksi ja ruodittavaksi niin kuin varhaiset kristityt sysättiin Roomassa leijonille. Entä jos hän ei ollut valmis? Entä jos hän oli puutteellinen? Kukaan ei häntä voi enää auttaa, mutta hänen varassaan on jokaisen ryhmämme jäsenen kohtalo.

Jakomielitautiseksi olomme kuitenkin tekee se, että samaan aikaan emme voi olla tuntematta ylpeyttä ja iloa. Annoimme kaikkemme ja saimme aikaan jotain itseämme suurempaa. Voiko ihmisiltä enempää vaatia? Ja olisiko koskaan tullut aikaa, jolloin luopumisen olisi voinut tehdä vailla epäilyksiä ja pelkoja? En usko. En tiedä.

Minusta tuntuu, että ryhmämme on kaiken tämän jälkeen lamaantunut ja turta. Juuri nyt tuntuu vaikealta nähdä, että voisimme jatkaa. En tohdi asettua Nostradamukseksi Nostradamuksen paikalle, mutta siltikin minulla on tunne, että tämä on viimeisiä kertoja kun kirjoitan. Kaikkea kai aikansa, rakas päiväkirja, kaikkea kai aikansa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *