Nykyään on muotia olla kriittinen. Kriitikkoja löytyy joka asemalle, niillekin joilla ei enää junaa pysähdy. Pelkästään eilen törmäsin ainakin mediakriitikkoon, yhteiskuntakriitikkoon ja maahanmuuttokriitikkoon.

Kaikilla kriitikoilla oli kriittisyyteensä joku looginen ja sinänsä ymmärrettävä syy. En voinut kuitenkaan olla pienessä mielessäni miettimättä, että eikö mediakriittisyyskin ole samanlaista vallankäyttöä kuin sen kohteena oleva mediatoiminta. Ja eikö yhteiskuntakriittisyyskin ole poliittista toimintaa ja siinä mielessä yhteiskunnallista? Enkä oikein jaksa uskoa, että kaikki olisi ollut ennen paremmin. En kyllä siihenkään, että kaikki olisi ollut huonomminkaan. Mutta ehkä pelkkä kriittisyys kriittisyyteenkin ajautuu joskus umpikujaan. Siis kriittisesti tarkasteltuna.

Tiedekriittisyyteenkin törmää yllättävän usein. Kriittisyys on tietenkin kaiken tieteellisen toiminnan peruste, mutta entäs sitten, kun se kohdistuukin tieteeseen itseensä? Nykypäivä on nostanut aiempaa vahvemmin esiin sellaista tiedekriittisyyttä, että sen tuloksia ei pidetä luotettavina. Pikemmin uskotaan yksittäisiin kansalaiskokemuksiin ja nimettöminä jaettuihin some-näkemyksiin. Sitä minun on vaikea ymmärtää. Se sotii kaikkea länsimaisen tiedekäsityksen oppihistoriaa vastaan. Kriittisyyteni on löytänyt rajansa.

Aivan toisenlaiselta pohjalta tieteen vanhoja konventioita on lähtenyt haastamaan kansalaistiede (engl. citizen science). Vuonna 2013 aloitti The European Citizen Science Association (ECSA), joka on määritellyt 10 kansalaistieteen periaatetta. Suomessa päättyi vastikään Opetus- ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen rahoittama Avoin kansalaistiede -tutkimushanke.

Yksi vanhimpia kansalaistieteen esimerkkejä ­on sukututkimus. Sukututkimuksen asema tieteen ja kansalaisten välissä on mielenkiintoinen. Tänä vuonna 100-vuotisjuhliaan viettävä Suomen Sukututkimusseura on tieteellinen seura, mutta valtaosa sen jäsenistä ei ole saanut akateemista koulutusta. Seuralla on ollut aina tiiviit suhteet yliopistomaailmaan ja muistiorganisaatioihin, mutta sen keskiössä ovat olleet ei-ammattimaiset harrastajat. Jufo1-luokiteltu aikakauskirja Genos on tieteellinen, mutta sen kirjoittajista monet tulevat aivan muista kuin yliopistoammateista.

Niin että miten tähän tieteelliseen ei-tieteellisyyteen pitäisi oikein suhtautua? Eikös tämä nyt ole jonkinlaista tieteellisten professioiden nakertamista? Vai selviääkö näennäinen ongelma sillä, että jaetaan väki oppiarvon ja -arvottomuuden mukaan kahteen veneeseen ja sillä hyvä?

Itseäni ei jälkimmäinen houkuta, ihan itsekkäistäkään syistä. Kas kun väitöskirjan väkertäjänä toinen jalkani on toisessa veneessä ja Sukututkimusseuran puheenjohtajana toisessa. Köpelösti käy, jos veneet päästää ainakaan omassa mielessään liian kauaksi toisistaan.

Sukututkimuksen tieteellisyydestä saa helposti synnytettyä kiivaita (kriittisiä?) reaktioita. Historiantutkimuksen puolella tällainen ei-akateeminen tutkimus ärsyttää joitakin ihan periaatteessa: miten oppimaton ja tutkijanprofessiota pelkällä olemassaolollaan horjuttava ”sukuhutkija” voisi tuottaa samanlaista kunnon tiedettä kuin oppinut? Ei-akateemisten sukututkijoiden on puolestaan vaikea ymmärtää, miten pelkkä yliopistotutkinto olisi tae tutkimuksen laadusta.

Tähän kuuluu tietenkin todeta, että molemmat ovat yhtä väärässä, että koulutus antaa kyllä paremmat valmiudet tutkimukseen, mutta että pelkkä kirjoittajan oppiarvo ei tee yhdestäkään artikkelista parempaa. Ja ehkä vielä kuuluu heittää ilmoille hurskas toivomus, että rajankäynnin sijaan olisi järkevämpi miettiä yhdessä toimimisen tapoja.

Varmasti onkin niin, että molemmat voisivat oppia toisiltaan. Ja että molemmat hyötyisivät siitä. Jos vain liika kriittisyys ei estä sitä periaatteesta.

Vaikeinta tieteen (tai minkä tahansa) kritiikki on silloin, kun se kohdistuu omiin toimintatapoihin ja asenteisiin. Silloin se ehkä on myös hyödyllisintä. Niin että omaan nilkkaan tämäkin kopsahti.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Ruralia instituutissa ja Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja.

.