Restonomiopiskelijana tiedemaailmassa – Haasteita, ruokaa ja vastuullisuutta

Keväällä 2023 restonomin opinnoissani alkoi lähestyä jakso nimeltään ”restonomien syventävä harjoittelu”, jossa tarkoituksena oli suorittaa 60 päivää kestävä työharjoittelu. Ainoana kriteerinä harjoittelujaksossa oli, että harjoittelun pitää liittyä ruokaan.

Monet luokkatovereistani halusivat päästä ravintolaan tekemään esihenkilön tehtäviä, mutta minua koko ajatus ei kiinnostanut. Ennen restonomiopintojeni aloittamista tein pitkään töitä kokkina ja vuoropäällikön sijaisena, ja siksi halusin jotain uutta tulevalta harjoittelujaksolta.

Saman vuoden keväällä meille järjestettiin seminaari ylemmän vuoden restonomiopiskelijoiden harjoitteluista. Eräs opiskelija kertoi olleensa harjoittelussa ruokaan painottuvassa kehittämishankkeessa. Kiinnostuin saman tien.

Harjoittelupaikan hakeminen ruokahankkeiden parista osoittautui hankalammaksi kuin mitä odotin. Useat henkilöt jättivät vastaamatta viesteihini tai kertoivat, että he eivät voi ottaa tällä hetkellä harjoittelijoita. Tilanne vaikutti pahimmillaan siltä, että joudun siirtämään omaa harjoittelujakson ajankohtaa.

Muutaman viikon kuluttua sain tietooni, että eräs ruoka-alan kehittämishanke oli käynnistymässä Etelä-Pohjanmaalla. Lähdin selvittämään asiaa tarkemmin. Hankkeen projektipäällikkö otti minuun yhteyttä ja kertoi, että restonomiopiskelijana sopisin parhaiten Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin osioon hankkeessa.

Hanke oli ”Kestävä ja vastuullinen Ruokaprovinssi” -hanke, joka keskittyi ruokajärjestelmän ympäristövastuullisuuden kehittämiseen Etelä-Pohjanmaan alueella. Ruralian osuus painottui ruokapalvelujen ympäristövastuullisuuteen. Ympäristöasiat kiinnostivat minua jo ennen harjoittelua, joten hanke vaikutti mielenkiintoiselta.

Harjoittelujakson aikana pidemmän päälle hakusessa olleet tulevaisuuden suunnitelmat selkiytyivät.

Ensimmäinen kuukausi harjoittelussa oli uusien asioiden opettelemista. Vaikka olin jo aiemmin työssäni ja opiskeluissani tutustunut ruoka-alaan, minun oli nyt perehdyttävä siihen, mitä hankemaailmassa tapahtuu. Ensimmäisten viikkojen aikana pääsin tutkimaan, mitä kaikkea ruokahankkeissa on tehty ympäristövastuullisuuteen liittyen ja minkälaisia tuloksia niissä on tullut.

Alkukartoituksen jälkeen siirryin haastattelemaan ruokapalveluja julkiselta sekä yksityiseltä sektorilta Etelä-Pohjanmaan alueelta. Ensimmäinen haastattelu toteutettiin yhdessä toisen harjoitteluohjaani kanssa, jossa pääsin tutustumaan haastattelutilanteeseen. Ensimmäinen itse tekemäni haastattelu meni jännityksessä, mutta hyvän haastattelulomakkeen avulla haastattelu sujui moitteettomasti. Mitä enemmän haastatteluja tein, sen varmemmin luotin siihen, että haastattelusta saadaan tutkimuskysymyksiin liittyviä vastauksia.

Haastatteluja saatiin järjestettyä yhteensä 12 kappaletta, mikä oli enemmän, mitä alun perin odotin. Haastattelujen lisäksi raporttien kirjoittaminen alkoi olla sujuvampaa harjoittelun edetessä ohjaajieni ohjeiden avulla.

Alkuperäinen harjoittelujaksoni kesti 3kk, jonka jälkeen jatkoin Ruraliassa vielä noin kuukauden verran. Parasta harjoittelujaksossa oli mahdollisuus päästä tutustumaan kehittämishankkeisiin, monipuoliset ja vaihtelevat työtehtävät sekä kannustavat harjoittelun ohjaajat.

Harjoittelujakson aikana oma tietämykseni ruokapalvelujen liiketoiminnasta ja ruoan ympäristövastuullisuudesta syventyi mm. ruokapalvelujen haastattelujen ja aiempien hanketulosten tutkimisella. Lisäksi pääsin harjoittelussa käyttämään jo osaamiani asioita. Harjoittelujaksosta jäi käteen päättäväisyyttä, luotto omiin kykyihin sekä opinnäytetyön aihe ja materiaalia opinnäytetyöhön. Motivaatio opiskeluun ja kiinnostus uuden oppimiseen kasvoi harjoittelujakson myötä.

Harjoittelujakson aikana pidemmän päälle hakusessa olleet tulevaisuuden suunnitelmat selkiytyivät. Tarkoitukseni on AMK-opintojen jälkeen hakea maisteri- tai YAMK-opintoihin.  Harjoittelujakso on ollut uskomaton kokemus ja suosittelen Ruralia-instituuttia harjoittelupaikkana jokaiselle. Ruralia-instituutti on yhteisöllisyydessä edelläkävijä, jossa harjoittelija otetaan erinomaisesti huomioon.

Miikka Jokinen

Kestävä ja vastuullinen Ruokaprovinssi -hanke on Euroopan unionin osarahoittama.

Women can change the entrepreneurial scenario in the Nordics: for better

Women sitting in tables and discussing.

Mira Valkjärvi (left), Heli Salmela and Maria Miller are discussing about sustainable development goals in Gengreen´s kickoff meeting. Photo: Heidi Väliaho.

In the Nordic countries, there’s a rising focus on entrepreneurship, fostering the growth of new national ecosystems. Despite recent efforts to support female entrepreneurs, a noticeable gender gap persists. In Finland, only 34% of entrepreneurs are women, while in Sweden, the figure is 23%. Additionally, industries remain heavily gendered.

According to studies female entrepreneurs are lacking capital and technical assistance. They have fewer role models and smaller networks. Because entrepreneurship predominantly can be considered masculine phenomenon women are having hard time to find their place in the field. Women experience more discrimination, and they are the ones who bear the costs of parenthood.

How to bridge the gender gap in entrepreneurship, how to create mechanisms and tools to support female entrepreneurs? These were the main topics at the center of the discussion which took place in Seinäjoki on the 11th of April 2024.

Researchers and developers from the Interreg Aurora sponsored GENGREEN project met in Skaalamo, a new start up facility established by Into Seinäjoki.  Skaalaamo will be, starting from May 2024, the physical place where regional entrepreneurs can meet, get trained, participate to workshops and events and exchange ideas and practices.

Discussion and debate were bustling. Mutual understanding among developers and researchers was that there is a strong need for safe places where female entrepreneurs can start to find their capabilities and flourish, but also where they can strengthen their resilience, acquire news skills and networking activities.

In the meeting it was decided that for the coming years these kinds of places will be launched in the form of Living Labs in South Ostrobothnia, Central Ostrobothnia, Lapland, Kirkenes and Norrbotten. The aim of the facilities is to provide knowledge, tools and networks for the women green entrepreneurs and tackle the society-related issues they face. Also, the Living Labs will provide an opportunity for stronger, cross-border networks.

Various studies show that women outperform environmental, social and governance metrics and they can create sustainable solutions that serve better to other women. That is the reason why especially green female entrepreneurship is needed and worth of extra support.

Silvia Gaiani, Ada Trogen and Hannele Suvanto

Writers are working in GENGREEN project which aims at supporting green (female) entrepreneurship, specifically micro and small/medium size enterprises, in South and Central Ostrobothnia, Lapland, Norrbotten, Troms and Finnmark through several activities.

GENGREEN @ Facebook (group)
GENGREEN @ LinkedIn (group)

Ikääntyvät toisivat moneen yritykseen lisäbuustia

Kuva: Rodeo.

Ikääntyvien ei tarvitse vain istua kiikkustuolissa kutomassa sukkaa, sanoo esimerkiksi professori Taina Rantanen (STT 9.3.2024). He ovat potentiaalisia työntekijöitä, joilla voisi olla mielenkiintoisia rooleja työelämässä. Erityisen tärkeää tämä on maaseudulla.

Tilastot kertovat Etelä-Pohjanmaan osalta tuttua tarinaa: väki vähenee ja vanhenee. Vuonna 2022 Etelä-Pohjanmaan kuntien huoltosuhteen, eli sen kuinka monta alle 15-vuotiasta ja yli 65-vuotiasta henkilöä on suhteessa sataan työssäkäyvään, keskiarvo oli 85,1, kun koko maan huoltosuhde oli 62,3.

Maakunnasta muuttaa vuosittain opiskeluikäisiä nuoria pois prosentin verran maakunnan väestöstä ja alle puolet heistä palaa. Samaan aikaan maakunta ei houkuttele myöskään maahanmuuttajia; vuonna 2022 maahanmuutosta 1,7 % kohdistui Etelä-Pohjanmaalle.

Ikääntyvillä työntekijöillä olisi maakunnalle sellaista annettavaa, jota nuoremmilta ei löydy. He voivat olla dynaamisia ja uudistavia voimia työelämässä, koska he tuovat mukanaan ainutlaatuisen yhdistelmän kokemusta, joustavuutta, luovuutta ja sitoutumista. Lisäksi toimintakyky pysyy suurimmalla osalla ikääntyvistä ennallaan.

Ikääntyvistä työntekijöistä on siis syytä pitää kiinni ja houkutella heitä yrityksiin. Apuna tässä on ikäjohtaminen. Siinä otetaan huomioon työntekijän ikä ja ikäsidonnaiset tekijät eri osa-alueissa, kuten työn suunnittelussa ja organisoinnissa yksilön ja yrityksen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Maaseudun pienissä yrityksissä on erityisen tärkeää huomioida ikäjohtaminen. Se on oleellista osaamisen säilymisen, tiedon siirtymisen, hyvinvoinnin ja yrityksen elinvoiman näkökulmasta. Ikäjohtaminen täytyy soveltaa maaseutuympäristöön ja sen eri kokoisiin yrityksiin sopivaksi.

Ruralia-instituutissa ikäjohtamiseen pureudutaan yhdessä Siirtolaisuusinstituutin kanssa hankkeessa nimeltä ”Monimuotoinen työyhteisö rakentamassa paikallista innovaatioympäristöä, MONI-INNO”. Haastamme alueen yrittäjiä osallistumaan hankkeen työpajoihin ja oppimaan ikäjohtamisesta.

Ikääntyvissä työntekijöissä on näkemyksemme mukaan hyödyntämätöntä potentiaalia, jota Etelä-Pohjanmaalla ei ole varaa hukata.

Ada Trogen, Merja Lähdesmäki, Toni Ahvenainen, Marja Enbuska ja Markku Mattila

Kirjoittajat ovat MONI-INNO-hankkeessa työskenteleviä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin ja Siirtolaisuusinstituutin asiantuntijoita. 

Laboratoriolihaa maatilalta: Suomalaisten viljelijöiden silta uuteen ruoantuotannon aikakauteen

Väitöskirjatutkija Niko Räty.

Teimme aiheesta tutkimusta suomalaisten maanviljelijöiden keskuudessa ja yllätyimme heidän avarakatseisuudestaan vielä varsin uutta ja tulevaisuusorientoitunutta aihetta kohtaan.

Solumaataloudella tarkoitetaan ruoantuotantotapaa, jossa pyritään korvaamaan perinteiset tuotantoeläimet, kuten lehmät, siat ja kanat bioreaktoreilla.

Bioreaktoriksi taas kutsutaan oikeastaan mitä tahansa säiliötä tai astiaa, jossa biologinen reaktio tapahtuu. Solumaatalous ei toki rajoitu pelkästään eläinperäisiin tuotteisiin, sillä myös kasveja voidaan korvata soluviljelmillä.

Ehkäpä yksi kuuluisimmista solumaatalouden tuotteista on bioreaktorissa kasvatettu liha, jota myös labralihaksi kutsutaan. Kyseessä ei siis ole lihaa imitoiva kasvispihvi, vaan oikeita lihasoluja sisältävä tuote.

Solumaatalous on kuitenkin paljon muuta kuin vain laboratoriolihaa. Sitä ovat myös esimerkiksi tarkkuuskäymiseen (presicion fermentation) pohjautuvat tuotteet, kuten maitoproteiini kaseiini ja valkuainen, jota tuotetaan mikrobien avulla. Kasvisolujen puolelta kiinnostavaksi tuotteeksi suomalaisille nousee esimerkiksi soluviljelmissä kasvatettu kahvi ja kaakao.

Käytössä jo nyt olevista solumaatalouden tuotteista voi kuluttajalle olla tutuin esimerkiksi vanilliini, tuo vaniljan synteettinen pikkuveli, jota perinteisesti valmistetaan mm. raakaöljystä, mutta jota nyt voidaan myös tuottaa solumaatalouden menetelmin hiivasta.

Solumaatalous herättää viljelijöiden keskuudessa monenlaisia mielipiteitä. Tekstin kuvat on luotu tekoälyn avulla. Kuva: Niko Räty.

Kaikki nämä erilaiset tavat tuottaa tuttuja raaka-aineita soluviljelmien avulla ovat tuotteita, jotka linkittyvät alkutuotantoon ja siten myös maatalouteen. Vaikka solumaatalous voi tuntua ensisilmäyksellä etäiseltä verrattuna nykymuotoiseen ruoantuotantoon, voi sillä olla tulevaisuudessa paljonkin vaikutuksia siihen, miten maanviljelijät ammattiaan harjoittavat.

Lähdimme selvittelemään näitä kytköksiä suomalaisten kotieläintuottajien kanssa.

Mitä solumaataloudesta tuumivat viljelijät?

Solumaatalous herättää viljelijöiden keskuudessa monenlaisia mielipiteitä. Osa näkee siinä mahdollisuuden maaseudun uudistamiseen ja elinvoiman säilyttämiseen, kun taas toiset pelkäävät sen vaikutuksia perinteisiin viljelytapoihin ja maaseudun tulevaisuuteen.

Solumaatalouden tuoma toiveikkuus liittyy sen mahdollisuuksiin muuttaa ruoantuotannon tapoja, mutta joillekin se edustaa negatiivista kehitystä, joka voi johtaa maaseudun näivettymiseen.

Kuluttajakysyntä solumaatalouden tuotteille on epävarma. Viljelijät vertaavat asiaa aiempiin trendeihin, kuten sirkanviljelyyn, joka ei saavuttanut odotettua suosiota. Toisaalta kasviperäisten tuotteiden, kuten kauramaidon, kasvava kysyntä antaa toivoa solumaatalouden tuotteiden mahdollisista tulevaisuuden markkinoista. Monet viljelijät ajattelevat, että tuotanto mukautuu kysynnän mukaan.

Jotkut maanviljelijät arvioivat solumaatalouden vielä lisäävän perinteisten elintarvikkeiden arvoa kuluttajien silmissä. Kuva: Niko Räty.

Solumaatalouden mahdollinen taloudellinen kannattavuus kiinnostaa viljelijöitä, mutta he pohtivat myös, miten se vaikuttaisi heidän työtapoihinsa ja elämäänsä maaseudulla. Eläinten kanssa työskentely on tärkeää monille viljelijöille, ja solumaatalous tarjoaa uusia näkökulmia eläinten hyvinvoinnin parantamiseen. Jotkut viljelijät näkevät siinä mahdollisuuden vähentää tai jopa korvata perinteisen eläintuotannon.

Eräs luomuviljelijä esimerkiksi visioi tilannetta, jossa lehmiä pidettäisiin lannan ja kantasolujen tuottamiseksi, mikä mahdollistaisi eläinten täysipainoisen pitkän elämän. Toisaalta jotkut epäilevät, että heidän roolinsa solumaataloudessa jäisi rajalliseksi nykyisten maatalouden rajoitteiden ja teknologioiden korkeiden kustannusten vuoksi.

Tähän tutkimukseen osallistuneet viljelijät eivät pitäneet solumaataloutta välittömänä uhkana nykymuotoiselle maataloudelle, eikä toisiaan poissulkevina tuotantomuotoina tulevaisuudessakaan. Sen sijaan he uskoivat suomalaisten maataloustuotteiden kysyntään myös tulevaisuudessa, vaikka solumaatalous yleistyisikin. Jotkut jopa arvioivat sen lisäävän perinteisten elintarvikkeiden arvoa kuluttajien silmissä.

Perinteinen maanviljely ja solumaatalous voisivat hakea tukea toisistaan. Kuva: Niko Räty.

Tulevaisuudessa olisikin keskeistä tietää, miten maanviljelijät ja ennen kaikkea maaseutukunnat voisivat hyötyä solumaatalouden kaltaisesta teknologisesta kehityksestä. Olisi erityisen kiinnostavaa tietää, miten tulevaisuuden ruuantuotantoa voitaisiin rakentaa siten, että se ottaisi huomioon sen parissa toimivat ihmiset ja heidän tarpeensa. Erityisesti tämä on merkittävää siksi, että maanviljely ei ole pelkästään työ, se on myös elämäntapa.

Tätä kirjoittaessa Italiasta kantautuu kuitenkin päinvastaisia ajatuksia solumaataloudesta, sillä maa on juuri päättänyt kieltää viljellyn lihan myynnin ja tuotannon. Se ennakoi kivistä tietä solumaatalouden hyväksyttävyydelle Euroopassa. Toisaalta Italia ehti aluksi kieltää myös tekoälyn käytön, mikä myöhemmin kumottiin, antaen viitteitä siitä, kuinka maan suhtautuminen uusiin teknologioihin voi muuttua ajan myötä.

Niko Räty on Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa työskentelevä ja Poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten muutosten tohtoriohjelmassa opiskeleva väitöskirjatutkija, jonka väitöskirjan aiheena on maanviljelijöiden näkemykset solumaataloudesta.

Blogiteksti on julkaistu aiemmin Ruralia-lehden numerossa 2/2023 (PDF) hieman lyhyempänä versiona.

Aiheesta lisää:

– Räty, N. S., Ryynänen, T., & Tuomisto, H. (2023). On What Basis is it Agriculture? A Qualitative Study of Farmers’ Perceptions of Cellular Agriculture. SSRN Electronic Journal. 

Räty, N., & Ryynänen, T. (2023). Tulevaisuuden ruokateknologiat ja maaseutujen muutosjoustavuus: Kotieläintuottajien näkemyksiä solumaataloudesta. Maaseutututkimus, 31, 81–110. 

– www.nikoraty.net

Pako tutkijan kammioon

Väitöskirjatutkija Hannele Suvanto.

Olen jo pitkään kaivannut mahdollisuutta paeta kirjoittamaan. Väitöskirjani taakka on painanut harteillani, sillä sen edistäminen tuntuu työn ja arjen kiireiden keskellä kovin raskaalta. Halusin irrottautua arjesta ja sukeltaa syvälle väitöskirjan kirjoittamiseen.

Haaveilin virikkeettömästä tutkijan kammiosta, jossa voisin keskittyä kirjoittamaan aamusta iltaan. Mieluiten jossain maaseudun rauhassa, ympäröivän metsän hiljaisuudessa. Paon kestoksi arvioin neljästä viiteen arkipäivää, mikäli voisin ottaa mukaani koirani – olen siunannut itseäni läheisriippuvaisella nelijalkaisella ystävällä.

Toiveeni kuultiin. Marraskuussa minulla oli ilo päästä Helsingin yliopiston tohtoriohjelmien Agforeen ja Denvin kirjoitusretriittiin yhdelle yliopiston tutkimusasemista. Matkustin Hyytiälän metsäasemalle, joka on Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan metsätieteellinen kenttäasema Juupajoella Pirkanmaan maakunnassa. Aseman uudet majoitustilat ovat juuri valmistuneet ja niitä ympäröi kaunis luminen järvimaisema lenkkipolkuineen.

Kirjoitusretriittiin oli kokoontunut yli 20 väitöskirjatutkijaa eri aloilta ja ohjattua ohjelmaa ei juurikaan ollut – onneksi – sillä tarkoituksena oli häiriötön kirjoittaminen. Päivät koostuivat ruokailuista, koiran ulkoiluttamisista ja iltasaunasta, jossa jaetut kokemukset, urahaaveet ja onnistumisen ilot eivät ainoastaan ravinneet tutkijan sielua, vaan siivittivät ajatuksia jo kohti post-doc-vaihetta. Kaikki muu aika oli omistettu kirjoittamiselle. Ilman arjen askareita, kokkaamisia ja keskeytyksiä sain uppoutua kirjoittamiseen täysillä, ylittäen omat odotukseni tuloksellisuudestani.

Suosittelen lyhyttä pakoa kammioon, oli se sitten tutkijan, taiteilijan tai toimarin.

Paluumatkalla mietiskelin, onko tällainen arjesta pako mahdollistanut suurten taiteilijoiden uran syntymisen. Monet kansallistaiteilijat, kuten Runeberg, Edelfelt ja Sibelius, pystyivät keskittymään taiteeseensa, sillä heidän vaimonsa hoitivat kodin, lapset ja metatyöt. Ei ollut aamupuuron keittoa tai imurointivuoroja, ei tarvinnut kuskata lapsia harrastuksiin. Toki tuottamisen pakko taloudellisessa paineessa oli tuttua kansallistaiteilijoillekin.

Tolppien päällä lepääviä harjakattoisia, uusia puurakennuksia hämärässä valossa.

Hyytiälän metsäaseman uudet rakennukset ovat valmistuneet tänä vuonna. Kuva: Hannele Suvanto

Vaikka väitöskirjani ei runosuonta kutittele, eikä sen lukija kajauta sulosointujakaan, oli pako tutkijan kammioon onnistunut. Tiivis, vaikkakin lyhyt, keskittyminen loi hyvän pohjan ja antoi uutta puhtia työhöni eli visio väitöskirjasta on kirkas, strategiat muuttuvat tarvittaessa.

Suosittelen lyhyttä pakoa kammioon, oli se sitten tutkijan, taiteilijan tai toimarin. Kunnon rykäisy sopivasti nautittuna laittaa töihin vauhtia, eikä käy pitemmän päälle raskaaksi. Kirjoitusretriitin perusajatuksena on keskittyminen ilman häiriötekijöitä, mutta nykyelämässä keskittyminen tuntuu olevan yhä haastavampaa. Jonnekin kännykän ja monikanavaisen tiedontyrkytyksen uumeniin se on ainakin minulla kadonnut.

Itse voisin aloittaa keskittymisharjoittelun sulkemalla sähköpostit ja kännykän. Niihin vastaan myöhemmin. Ehtiihän sitä. Minipako tutkijan kammioon on taas alkanut.

Kiitos kaikille Hyytiälän kirjoitusretriittiin osallistuneille sekä Helsingin yliopistolle kirjoitusretriitin mahdollistamisesta.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa työskentelevä väitöskirjatutkija, jonka väitöskirja käsittelee liikesuhteiden johtamista elintarvikeketjuissa.

The Female Entrepreneurship Dilemma in Finland

Silvia Gaiani, Senior Researcher.

The fear of failure prevents women from becoming entrepreneurs.

The Ministry of Economic Affairs and Employment –  in its Finland’s vision for 2030 – stresses the importance of entrepreneurship. The proposal envisions Finland as a society with strong and growth-oriented entrepreneurial and start-up culture, where the occupation is highly valued. The government’s primary task is described as “to ensure a safe and market-based foundation for all entrepreneurs”. (Sipilä et al. 2021, 12–14.)

So, what is current status of entrepreneurship in the country? According to Statistic of Finland, in March 2023 the number of registered new enterprises in Finland was 13,954. Compared to the corresponding period of the year before, the number of registrations went up by 4%. Of the registered enterprises 5,237 were limited companies and 8,577 were natural persons.

However, despite the fact that the number of entrepreneurs has increased, the striking data is that only 20% of them are women. One of the possible reason for that emerges in the last GEM report (Global Entrepreneurship Monitor) about Finnish entrepreneurship.

2,000 Finns were interviewed regarding entrepreneurship themes. Finland has the 16th best entrepreneurship conditions for women at global level, but the fear of failure prevents women from becoming entrepreneurs. 53% of men, but only 32% of women think that they have the required knowledge and skills to start a new business.

The figure below shows these differences at regional (NUTS3) level. In South Karelia and South Savo more than 60% of adults think they have the required skills and knowledge to start a business, whereas in Southwest Finland and Päijät-Häme only about 40% of adults thought this. Fear of failure is high in South Ostrobothnia (55%) and North Savo (61%). Regions with fewer than 30 respondents were excluded from the map.

Figure 1. –  Differences in skills and knowledge to start a business at regional level in Finland

A figure where is compared do people feel they have the required knowledge and skills to start a business. Comparison has been done between Finnish regions. In South Karelia and South Savo more than 60% of adults think they have the required skills and knowledge to start a business, whereas in Southwest Finland and Päijät-Häme only about 40% of adults thought this. Fear of failure is high in South Ostrobothnia (55%) and North Savo (61%).

Source: https://www.gemconsortium.org/file/open?fileId=51137 (page 25)

The background variables for Finland show a significant gender gap: the fear diminished slightly with greater age, but region, education, and household income had little impact on the fear of failure as the table below shows.

Figure 2. Fear of failure would prevent starting a business in different respondents groups

Figure shows variables on how fear of failure would prevent starting a business. The fear diminished slightly with greater age, but region, education, and household income had little impact on the fear of failure. Women's fear of failure is significantly higher than men's.

Source: https://www.gemconsortium.org/file/open?fileId=51137 (page 28)

According to the same study, female entrepreneurs have smaller networks than male entrepreneurs do, leaving women at a disadvantage. Hence, the importance of providing opportunities to form relationships and network is of pivotal importance.

A study carried out by Nordic Innovation and the Nordic working group as part of the Nordic Female Entrepreneurship initiative, running from 2018 -2021, has highlighted other important measures to support women entrepreneurs. Among them the needs to establish female mentoring schemes and networks, to increase female entrepreneurs’ access to capital and to remove competitive disadvantages in industries where women often operate as entrepreneurs.

“Despite the fact that the number of entrepreneurs has increased, the striking data is that only 20% of them are women.”

As a researcher on food entrepreneurship, for me a central question is: how can academia produce and support women entrepreneurs? Are mentoring and extensive outreach enough? If more university-based programs could follow steps to support women entrepreneurs, would gender disparities in Finnish (and global) entrepreneurism be better address?

To this regard, Ruralia Institute has recently taken a responsibility. Starting from January 2024 it will be the academic institution leading the GENGREEN project, a pioneering initiative involving 9 organizations from Finland, Sweden and Norway and financed by Interreg Aurora programme.

Aim of the project will be to develop a cross-border program for green entrepreneurial training directed to women at different stages in their entrepreneurial path.

The project will represent a testfield for Ruralia’s third mission and will reinforce the university’s constant effort to promote more linkages with society.

Silvia Gaiani is a senior researcher at Ruralia Institute where she leads a long term research on The role of food innovation and entrepreneurship in transition to sustainability. She is also involved in EU, national and regional projects on sustainable food systems.

Resources:

– Sipilä, J., Aminoff, P., Aho, KJ., Hasu, J., Ikäheimo, J., Lounasmeri, S. & Mäkynen, J. 2021. Visio 2030 Kohti vastuullista ja osaavaa omistajayhteiskuntaa. Työ- ja elinkeinoministeriö. Available at http://urn.fi/URN:ISBN:978- 952-327-689-5

– Statistics of Finland. Registered new enterprises numbered 13,954 in January to March 2023. Available at: https://www.stat.fi/en/publication/cl89trjnvs1k70avyy4xep0h3

– Global Entrepreneurship Monitor 2021/2022 Finnish report. Available at: https://www.gemconsortium.org/report/global-entrepreneurship-monitor-20212022-finnish-report

Nordic innovation, 2020,  Female Entrepreneurship In The Nordics 2020 – A comparative study. Available at: https://www.menon.no/wp-content/uploads/2020-Female-entrepreneurship.pdf

Yhteistyö Green Care -yritysten kanssa on mahdollisuus hyvinvointialueille

Väitöskirjatutkija Ada Trogen.

Vanhempi tutkija Merja Lähdesmäki.

Green Carella tarkoitetaan luontoon perustuvia vuorovaikutteisia toimintatapoja, joilla edistetään ihmisten elämänlaatua ja hyvinvointia ennaltaehkäisevänä tai kuntouttavana toimintana erityyppisissä ympäristöissä. Ympäristönä voi olla esimerkiksi metsä, puutarha tai maatila.

Green Caren hyvinvointivaikutukset syntyvät yhtäaikaisesti luonnon elvyttävyyden, kokemuksellisuuden ja yhteisöllisyyden kautta. Green Carea voi olla esimerkiksi perhetyö, jossa hyödynnetään luonnossa käsillä olevia elementtejä, kuten eläimiä ja hyönteisiä. Sitä voi olla myös esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien työskentely maatilan toimissa tai alpakkavierailut vanhusten palveluyksikössä.

Sosiaali- ja terveysalalla kokonaisvaltainen ja monimenetelmällinen lähestymistapa palveluiden tuottamiseen tarjoaa mahdollisuuden yksilön tarpeiden huomiointiin ja luonnon hoivaavan vaikutuksen hyödyntämiseen. Green Care -toiminnassa tulee luontoperustaisuuden, yhteisöllisyyden ja kokemuksellisuuden lisäksi toteutua ammatillisuus, tavoitteellisuus ja vastuullisuus.

Green Care on erityisesti maaseutujen hyvinvointialueille mahdollisuus, koska jos palveluiden hyödyntämisessä onnistutaan, tuloksena on kestävää hyvinvointia ja uusia vaihtoehtoja sekä valinnan mahdollisuuksia palveluita käyttäville asiakkaille.

Lisäksi Green Caren avulla voidaan luoda uusia työpaikkoja ja vahvistaa työntekijöiden sitoutumista sosiaali- ja terveysalalle arvoihin perustuvan työotteen kautta. Tämä kaikki vaikuttaa maaseudun pitovoimaan.

”Yrittäjiä tuntuu vaivaavan epätietoisuus siitä, miten yhteistyö hyvinvointialueiden kanssa tulisi aloittaa.”

Epätietoisuutta yhteistyön aloittamisessa

Monelle Green Care -alan yrittäjälle hyvinvointialue näyttäytyy houkuttelevana ja haluttuna yhteistyökumppanina.  Myös hyvinvointialueilla ollaan kiinnostuneita luontoperustaisista palveluista. Tästä huolimatta yrittäjiä tuntuu vaivaavan epätietoisuus siitä, miten yhteistyö hyvinvointialueiden kanssa tulisi aloittaa ja miten Green Care -toimintaan hyvinvointialueilla suhtaudutaan.

Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin toteuttamassa ”Vihreän talouden innovaatiot – Boostia julkisen ja yksityisen sektorin väliseen yhteistyöhön (VITALI)” -hankkeessa on pohdittu haasteita yhteistyön ja kumppanuuden synnyttämiseksi Green Care -alalla.

Laatumerkki takaa palveluiden korkean tason

Yhdistäessään uudenlaisia menetelmiä, toimialoja ja palveluntuottajia, voi Green Care -toiminta innovaatioille tyypilliseen tapaan herättää epäilyksiä siitä, mistä oikein on kyse – varsinkin kun toiminnan institutionalisoituminen osaksi sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluita on vielä kesken.

Näitä epäilyksiä yritykset voivat hälventää ottamalla käyttöön laatumerkin, mikä on tehokas tapa viestiä ulkoisille sidosryhmille, kuten julkiselle sektorille, yrityksen ammattimaisuudesta ja laadusta.

Green Care -alalla on kehitetty kaksi laatumerkkiä, LuontoHoiva ja LuontoVoima, joiden kautta voidaan varmistua palvelun laadusta. Laatumerkityn yrityksen tuottamat palvelut sisältävät luontoperustaisen, yhteisöllisen ja kokemuksellisen palvelun, joka toteutetaan ammatillisesti, tavoitteellisesti ja vastuullisesti. (1)

”Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten olisi hyödyllistä tutustua toimintaan käytännössä esimerkiksi vierailemalla yrityksissä.”

Vuoropuhelun lisäämisellä kohti yhteistä kehittämistä

Green Care -toiminnan lisääminen ja vahvistaminen osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon palvelutarjontaa edellyttää molemminpuolista tiedon lisäämistä. Yrityksillä ei välttämättä ole tietoa siitä, miten julkinen sektori yhteistyökumppanina toimii ja miten esimerkiksi julkisiin hankintoihin osallistutaan. Tähän tarvitaan yrityksissä lisää osaamista.

Monelle pienelle yritykselle hyvinvointialue näyttäytyy liian suurena yhteistyökumppanina, mikä nostaa kynnystä ottaa yhteyttä sosiaali- ja terveysalan toimijoihin. Hyvinvointialue on myös organisaationa uusi ja yrittäjät eivät tiedä, mihin tahoon heidän kannattaisi olla yhteydessä. Olisikin tärkeää, että hyvinvointialueet lisäisivät mahdollisuuksia keskusteluun yritysten kanssa.

Myös sosiaali- ja terveydenhuollon puolella vuoropuhelun ja keskinäisen ymmärryksen lisäämiselle on tarvetta. Monelle Green Care -konsepti on vielä vieras ja luontoperustainen toiminta tulisi integroida paremmin osaksi sosiaali- ja terveysalan opintoja, jolloin alan ammattilaiset kasvavat ymmärtämään ja tunnistamaan Green Care -toiminnan mahdollisuudet.

Teoreettisen tiedon ohella Green Care -toiminnan potentiaalin ymmärtämistä edesauttaa omakohtaisen kokemuksen saaminen toiminnasta. Siksi sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten olisi hyödyllistä tutustua toimintaan käytännössä esimerkiksi vierailemalla yrityksissä ja siten saamaan näkemyksen siitä, millaisille asiakkaille luontolähtöinen toiminta sopii parhaiten.

Kirjoittajat väitöskirjatutkija Ada Trogen ja vanhempi tutkija Merja Lähdesmäki työskentelevät Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa VITALI-hankkeessa.

1 – Vehmasto, E., Salonen, K., Ilmarinen, K. ym. Suomalainen Green Care: Green Care-toimintatavan käsikirja & LuontoVoiman ja LuontoHoivan laatutyökirja. Luonnovarakeskus 2021. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-380-189-9

Rohkeasti maailmalle – Ruralia on hyvä paikka kansainvälistyä

Olin kutsuttuna puhujana aluehistorian tutkijoiden ensimmäisessä maailmankongressissa, joka järjestettiin webinaarina syyskuussa 2023. Kaksipäiväistä tapahtumaa (ISRH 2023) isännöi eteläafrikkalainen North-Westin yliopisto.

Osallistujia oli yli sata ja alustuksia kuultiin jokseenkin tasapainoisesti neljältä mantereelta, vaikka tapahtuman aikaikkuna oli hankala esimerkiksi japanilaisille ja kiusallisen epäedullinen amerikkalaisille.

Tämä on aidosti globaalien verkkotapahtumien varjopuoli: lauteille voi joutua keskellä yötä. Mutta nousevathan penkkiurheilijatkin ruudun ääreen tarvittaessa vaikka pikkutunneilla. Itse olen valmis epämukavuuksiin, sillä ISRH on vähän kuin oma lapsi: osa tutkimusryhmäni kansainvälistä perhettä.

Tiede on kansainvälistä

Kansainvälisyys on tieteentekijän perusominaisuuksia: On seurattava ulkomaista kirjallisuutta. Kongressit, hankkeet ja verkostot ylittävät kansallisuuksien rajat. Käydään tutkijavaihdossa ja otetaan vastaan vieraita. Tutkimuskohteet, aiheet ja ilmiöt noudattavat harvoin valtiollisia rajoja.

Ruralia-instituutin tärkein kansainvälistymistyökalu on oma vaihto-ohjelma, Ruralia Visiting Scholar. Sen avulla työyhteisömme vieraaksi on vuodesta 2011 otettu tähän mennessä ainakin 44 kollegaa, yleensä noin kuukauden jaksolle. Osa on ollut vanhoja tuttuja. Jotkut ovat tienneet Ruraliasta, vaikka meillä ei ole ollut heihin yhteyttä. Joukkoon mahtuu myös villejä kortteja: vierailijan kiinnostus on virinnyt hakuilmoituksesta tai silkasta uteliaisuudesta.

Kaikki kontaktit eivät johda pitkälle, mutta joskus tuloksena on elävä ja monipuolinen yhteistyö. Omat kokemukseni aluehistorian parista ovat kannustavia.

Nainen seisoo hallin ylätasanteella. Taustalla hallissa näkyy kymmeniä erivärisiä vanhoja traktoreita.

Sosiologian professori Derya Nizam Izmirin taloustieteellisestä yliopistosta Turkista on viimeisin vieraamme. Hän keräsi aineistoa muun muassa Nurmon traktorimuseossa syksyllä 2023. Kuva: Sulevi Riukulehto.

Kansainvälisyys sopii aluehistoriaan

Aluehistorialla tarkoitetaan kaikkea sellaista historian tutkimusta, jossa tilallisuudella on olennainen merkitys ja jossa alue tarkoittaa jotakin muuta kuin (kansallis-)valtiota. Mittakaava voi siis vaihdella paikallisyhteisöistä kansainvälisiin suuralueisiin asti.

Harvoin aluehistorialla tarkoitetaan paikallishistoriaa eikä koskaan kansallista historiankirjoitusta. Kun valtioille ei anneta erityisasemaa, tutkimus avartuu sekä mikrotasolle että valtiolliset rajat ylittäviin kansainvälisiin ilmiöihin.

Aluehistoria ei ole eriytynyt omaksi tieteenalaksi eikä se sellaiseksi pyrikään. Alueita tullaan vastakin tutkimaan historian perinteisillä osa-alueilla. Omat aluehistorian tutkimusinstituutiot ovat kuitenkin vahvistumassa, ja tähän myös Ruralian kansainvälisellä työllä on ollut oma osuutensa.

International Society for Regional History (ISRH), on juuri toimintansa aloittanut aluehistorian tieteellinen seura, joka on järjestäytymässä myös aluetieteen maailmanjärjestön, Regional Studies Associationin (RSA), verkostokumppaniksi. Julkaisuyhteistyö on avattu arvostetun brittiläisen tiedekustantajan Taylor & Francisin kanssa. Uusi lehti, Histories of People and Place, lähtee nöyrästi Julkaisufoorumin alimmalta portaalta.

Ruralia-instituutti on ollut tärkeä solmukohta aluehistorian järjestäytymisessä. Voi jopa sanoa, että ISRH on syntynyt Ruralian verkostoista. Ohjausryhmän seitsemästä jäsenestä kolme on ollut Ruraliassa vierailevana tutkijana. Yksi heistä on seuran puheenjohtaja, North-Westin yliopiston (NWU) aluehistorian professori Elize S. Van Eeden.

Kolme ihmistä istuu ravintolan terassilla ulkona ja katsoo kameraan. Taustalla näkyy muita ravintolan pöytiä ja leveät kiviportaat.

Kansainvälisen aluehistorian järjestön ISRH:n puheenjohtaja professori Elize S. Van Eeden North-Westin yliopistosta, varapuheenjohtaja Sulevi Riukulehto ja ohjausryhmän jäsen professori Marijn Molema Groningenin yliopistosta RSA:n maailmankongressin yhteydessä järjestetyssä aluehistorian tutkijatapaamisessa Ljubljanassa kesäkuussa 2023. Kuva: Sulevi Riukulehto.

Yhteyksiä Etelä-Afrikkaan

Yhteistyö Van Eedenin kanssa alkoi vuonna 2014 aluetieteen maailmankongressiin (RSA 2014) järjestämästäni aluehistorian työryhmästä. Afrikkalainen kollega innostui hakuilmoituksesta siinä määrin, että etsi käsiinsä aiempia julkaisujani. Hän oli yksi kirjoittajista, kun toimitin tapaamisen tuotoksista kirjan Between Time and Space (CSP 2015).

Seurasivat kuukauden pituiset tutkijavierailut puolin ja toisin. Niihin sisältyi muun muassa luentoja, hankesuunnittelua, kirjoitus- ja kenttätyöjaksoja sekä jatko-opiskelijoiden kirjoitusleiri.

North-Westin yliopisto vahvisti yhteistyötämme nimittämällä minut sosiaalisen transformaation ylimääräiseksi professoriksi vuonna 2018. Nyt menossa on toinen 3-vuotiskausi. Se on tuonut mukanaan arviointitehtäviä afrikkalaisissa lehdissä ja rahoitusorganisaatioissa.

Henkilöitä seisoo selin kameraan eteläafrikkalaisella maaseudulla kaivamassa kultaa. Yksi henkilö haastattelee kullankaivajia.

DoLE-hankkeessa tutkitaan paikallisyhteisöjen ja yritysten kohtalonyhteyttä maaseudulla. Aineistoja on kerätty muun muassa eteläafrikkalaisessa kaivosyhteisössä, Merafongissa. Keskellä paljain kasvoin siniasuinen tutkimusavustaja, muut henkilöt ovat laittomia kullankaivajia. Kuva: Sulevi Riukulehto.

Yhteistyöstä on syntynyt ainakin kuusi yhteistä kongressiesitelmää, viisi tieteellistä artikkelia ja yksi suomenkielinen tutkimusraportti (Kaiken takana kaivos. Merafongin kotiseutukeskustelut Etelä-Afrikassa, 2020) NWU on ollut avustajana kahdessa Ruralian hankehakemuksessa, joista toinen (Yritysten ja paikallisyhteisöjen kohtalonyhteys, DoLE, päätös numero 333447) sai Suomen Akatemian rahoituksen vuonna 2020. Hankkeessa tutkitaan myös eteläafrikkalaisia kaivosyhteisöjä.

Kenties vaikuttavinta Ruralian ja North-Westin yhteistyö on kuitenkin ollut aluehistorian järjestössä, ISRH:ssa, johon olen osallistunut alusta lähtien. Seuraava aluehistorian maailmankongressi järjestetään ensi marraskuussa Jawaharlal Nehru -yliopistossa New Delhissä, ja alustavan suunnitelman mukaan Suomessa tavataan vuonna 2026.

Kirjoittaja Sulevi Riukulehto on Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja.