Kuuluminen käy työstä: maahanmuuttajien kokemuksista maaseudulla

Marja Enbuska

 

”On se vähän vaikea aloittaa kaikki uudelleen, opiskella suomen kieltä, sitten ammatti, se on vaikeaa. Mutta siihen pitää tottua, ja elämä jatkuu.”

Näin totesi mies, joka oli saapunut Suomeen alun perin turvapaikanhakijana ja asui pienellä maaseudun paikkakunnalla. Olin saapunut keväällä 2021 tapaamaan häntä tutkimushaastattelun merkeissä aikomuksenani selvittää, mistä asioista kuulumisen ja kotoisuuden kokemus maahan muuttaneille henkilöille muodostuu. Hänen lausahduksessaan uudelleen aloittamisen vaikeus yhdistyy toteamukseen, että elämä kuitenkin jatkuu.

Lue loppuun

Sodan ja Rauhan tie

Aapo Jumppanen

Vuoden 2005 joulukuussa pääsin työhaastatteluun Ruralia-instituuttiin. Minua haastatteli kaksi pätevää ja mukavaa ihmistä. Taina Hautamäki ja Kaisa Ikola (nyk. Viitala). Avoinna oli tehtävä historiamatkailuhankkeessa, jonka tarkoituksena oli kehittää Ruotsin vallan aikaan ja erityisesti sen sotiin liittyvää matkailua Itämeren alueella. Aiemmissa hankkeissa oli jo luotu Suuren Pohjan sodan (1700–1721) sekä Suomen sodan (1808–1809) taistelupaikkoihin perustuva Sodan ja Rauhan tie Etelä-Pohjanmaalta Ruotsin Västerbotteniin ja sieltä aina Jämtlandiin ja Norjan tuntureille saakka.

Täytyy sanoa, että olin haastattelun tuomasta jännityksestä huolimatta todella innoissani. Kyseessä oli hanke, jossa popularisoitaisiin historiaa ja luotaisiin pohjaa uudelle matkailuelinkeinolle. Toki minulla oli väitöskirjaprosessi myös meneillään, mutta rahoituksessa oli katkos ja muutenkin oli mukavaa tehdä välillä jotakin muuta kuin tutkia ja kirjoittaa. Oltiin uusien asioiden äärellä.

Oletko käynyt armeijan? Minulta kysyttiin yhtenä haastattelukysymyksenä. Kysymystä oli toki pohjustettu toteamuksilla, että tätä ei varmaan saisi kysyä, ja ettei ole pakko vastata. En nähnyt siinä ongelmaa. Myönsin käyneeni. Armeijan käyminen oli kuulemma eduksi hankkeen toteuttamisen kannalta. Ei siksi, että se olisi antanut erityisiä valmiuksia sotahistoriasta ja matkailusta, vaan siksi, että osa hankkeeseen osallistuneista miehistä oli pitänyt sitä erikoisena, että armeijaa käymättömät naiset olivat sotahistoriamatkailua kehittämässä. Kuuntelin hiukan epäuskoisena, mutta myöhemmin ymmärsin mistä oli kysymys.

Kuva: Aapo Jumppanen

Pari päivää haastattelun jälkeen minulle soitettiin. Aloitin työn Ruralia-instituutissa tammikuun alussa 2006.  Ensimmäisen työviikon aikana luin hankesuunnitelman huolella läpi ja kertasin nopeasti Suuren Pohjan sodan ja Suomen sodan tapahtumat. Sitten alkoivat yhteydenotot mm. museoihin ja matkailuyrityksiin Latviaan, Ruotsiin, Saksaan ja tietysti Isoonkyröön. Koska hankkeemme oli osa suurempaa Itämeren alueen Interreg – ohjelmasta rahoitettua kestävän matkailun kehittämiseen keskittyvää AGORA-hanketta, työhöni kuuluivat myös hankekokoukset Latviassa, Liettuassa ja Saksassa. Oman hankkeemme tavoitteeksi tiivistyi Ruotsin vallan ajoista kertovien museoiden ja matkailutoimijoiden yhteistyön kehittäminen. Tärkeimmiksi yhteistyökumppaneiksi tulivat Armeijamuseo Tukholmassa sekä Riian historia- ja merenkulkumuseo.

Turisti kohteeseen tutustumassa.

Historiamatkailun kehittäminen ei ollut kuitenkaan helppoa. Kulttuurimatkailu kiinnostaa vain tiettyä osaa ihmisistä, ja historiamatkailu vielä huomattavasti pienempää osaa. Esimerkiksi Pohjois-Saksassa historiallisista kytköksistä Ruotsiin ei juuri tiedetty. Aiheena sotahistoria herätti myös tunteita. Yhden hankekokouksen illanvietossa puolalainen kansantaloustieteen professori tivasi minulta, miksi haluamme tuoda sodan taas Itämeren piirin? Selitin, ettemme ihannoi sotaa, vaan ymmärrämme hyvin, etteivät Ruotsin vallan ajat esimerkiksi Puolan kannalta olleet parhaita mahdollisia. Päädyimme pohtimaan sitä, kuinka loppujen lopuksi Itämeren alueen kansat ovat aina olleet monella tapaa keskenään vuorovaikutuksessa. Suurimmaksi osaksi on eletty rauhassa ja tehty kauppaa. Rajojen yli on solmittu ystävyyssiteitä ja perustettu perheitä.

Loppujen lopuksi ponnistelumme Ruotsin suurvalta-aikaan pohjautuvan Itämeren laajuisen historiamatkailuverkoston luomisesta ei tuottanut tulosta. Uskallan kuitenkin väittää sen olleen yksi mielenkiintoisimmista kehittämishankkeista, johon olen tähän päivään mennessä saanut osallistua. Hanke osoitti, että kipeistäkin historian tapahtumista pystytään puhumaan avoimesti, kunhan niihin otetaan etäisyyttä ja huomioidaan eri osapuolten näkökulmat. Taina ja Kaisa olivat Sodan ja Rauhan tien puitteissa tehneet jonkin verran yhteistyötä myös venäläisten kanssa, mutta se oli osoittautunut vaikeaksi mm. rahoituksellisten syiden takia.

Suomenlinna lienee maamme suosituin historiallinen matkailukohde. Kuva: Rodeo

Kun nyt luemme uutisista, kuinka Suomi ja Ruotsi kietoutuvat turvallisuuspolitiikassatoisiinsa Venäjän uhan edessä, en voi olla ajattelematta historiallisia yhteyksiä tähän päivään, vaikka anakronismin vaara onkin ilmeinen. Suuri Pohjan sota lopetti Ruotsin suurvalta-ajan. Venäjä nousi. Pietari perustettiin. Suomi valloitettiin. Valloitusta seurannut Isoviha oli nimensä mukainen. Seikkaperäisiä kuvauksia raakuuksista voi lukea vaikkapa Kustaa H.J. Vilkunan teoksista Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (2005) tai Paholaisen sota (2006). Julmuudet jättivät kansakunnan muistiin syvän arven. Sittemmin Suomen sodassa Ruotsi menetti lopullisesti Suomen Venäjälle. Sillä kertaa miehitys sujui rauhallisemmin. Viimeisetkin länsinaapurissa elätellyt suuruudenhullut kuvitelmat haihtuivat. Tappiot näissä sodissa kertoivat omalta osaltaan siitä, etteivät Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen voimavarat riittäneet yksin Venäjän voiman patoamiseen pohjolassa parisataa vuotta sitten, kuten ne eivät riittäisi tänäänkään. Onneksi emme ole yksin.

Aapo Jumppanen

Kirjoittaja on Yhdysvaltojen Euroopan ulkopolitiikasta väitellyt politiikan tutkija, joka tahtoisi idealistisesti ajatella, että ihmiskunta olisi kykenevä oppimaan historian virheistä. Jatkuva ikävien uutisten virta Ukrainasta ja muualta maailmasta kertoo kuitenkin karulla tavalla, että realismi on parasta idealismia.

Yhteenveto miljoonasta sivusta

Sulevi Riukulehto

Sulevi Riukulehto

Vuodesta 1988 olen kirjannut muistiin perustietoja kirjoista, jotka olen lukenut kannesta kanteen. Alle satasivuisista en ole pitänyt lukua. Elokuussa 2021 ylittyi miljoonan sivun raja: hyvä tekosyy pysähtyä hetkeksi.

Vaikka olen merkinnyt ylös vain muutaman tiedon, niistä irtoaa monenlaista kummaa. Ainakin itse olen hämmästynyt. Yllätys oli jo se, kuinka suuri luku miljoona oikeasti on: kuvittelin, että moinen sivumäärä olisi ohitettu vuosia sitten.

Miljoonaan sivuun kirjoja upposi 4188, ja niissä oli keskimäärin 239 sivua. Lukuvauhti on ollut noin 120 kirjaa vuodessa. Se on paljon keskivertokansalaista enemmän. Vain joka kymmenes suomalainen lukee yli 20 kirjaa vuodessa. Todelliset suurkuluttajat ahmivat ihan eri mitalla: olen tavannut ihmisiä, jotka lukevat kirjan päivässä.

Yritän lukea vanhaa, mutta luenkin uutta

Työni puolesta luen paljon vanhoja tekstejä. Luen myös kaunokirjallisuuden klassikoita yleensä jollakin teemalla. Silti minunkin lukemistoni on selvästi kallistunut uusimpaan aikaan.

Miljoonan sivun rajapyykillä vanhin lukemani kirja oli mesopotamialainen Gilgamesh noin 4300 vuoden takaa ja uusin Eeva Uusitalon väitöskirja. Puoliväliin osui Erkki Niinivaaran Ihmisen tuleminen, vuodelta 1971.

Lieneekö tämä ikäiselleni historioitsijalle tyypillinen jakauma?

Luulen, että useimpien tutkijakollegojen mediaani tulee kirkkaasti 2000-luvulle, sillä tiedemaailma arvostaa – tai oikeastaan yliarvostaa – kaikkein uusimpia julkaisuja. Uusinta tietoa pitääkin seurata, mutta tosiasia on, että vain harvoin se kumoaa vanhaa. Tyypillisesti uusi tutkimus täydentää kokonaiskuvaa jollakin tavalla. Pätevin yleisesitys voi olla yllättävän vanha. Silti melkein alalta kuin alalta voi valmistua lukematta yhtään kymmentä vuotta vanhempaa kirjaa. Olen enemmän huolissani tutkijoiden historiatietoisuudesta kuin heidän tietojensa ajantasaisuudesta.

Olen vilpittömän yllättynyt siitä, kuinka vähän olen itsekin lukenut ennen vuotta 1700 kirjoitettuja kirjoja: reilut 200. Luulin jotain muuta. Olenhan historioitsija. Jos käsiini osuu vanha teos, jonka joku on vaivautunut suomentamaan, katson melkein velvollisuudekseni lukea sen jo kannatuksen vuoksi. Numerot todistavat, että vaikka yritän koko ajan lukea vanhaa, luen sittenkin uutta.

Englanti rules, n’est-ce pas?

Rakastan kieliä. Tämä näkyy lukuprofiilissani. Olen lukenut  seitsemällä kielellä. Kolme kirjaa neljästä on mennyt suomeksi (76 %). Se on hyvä asia. Olen onnellisessa asemassa, kun ulottuvillani on runsaasti omakielistä kirjallisuutta.

Vieraiden kielten ykkönen oli omaksikin yllätyksekseni espanja – 349 kirjaa ja päälle vielä yksi katalaaninkielinen, jonka epähuomiossa ostin verkkokaupasta, kun otsikon perusteella luulin sitä espanjaksi. Lukeminen oli hidasta, mutta punnersin sisulla loppuun asti.

Vaikka olen espanjaa harrastanut, kuvittelin tietenkin, että englanninkielisiä nimikkeitä olisi selvästi enemmän: onhan englanti käytössä päivittäin ja opiskeluaikainen erikoistumisalanikin oli Yhdysvallat. Tosiasia kuitenkin on, että tutkittaessa luetaan pääosin lyhyitä artikkeleita ja yksittäisiä lukuja. Kirjoja kahlataan yksityiskohtia poimien. Kokonaisia englanninkielisiä teoksia lukuhistoriassani oli 303.

Englannin jälkeen seurasivat ruotsi (199) ja ranska (178). Viro on uusi harrastukseni: kirjoja oli kertynyt kieltä opetellessa 45, enimmäkseen lasten ja nuorten romaaneja. Toimivaksi kielitaidoksi en voi viroani vielä sanoa. Olenpa kuitenkin huomannut, että Viro on lastenkirjallisuuden luvattu maa.

Vino maailma

Olen lukenut kirjoja 108 maasta. Määrä on suuri, sillä etsin tarkoituksellisesti luettavaa kaikkialta maailmasta. Juuri siihen tarvitsen ja käytän kieliä. On paljon maita, joista on suomennettu tuskin mitään. Latinalainen Amerikka avautuu espanjalla ja Länsi-Afrikka ranskalla. Miljoonan sivun luettelossani oli 38 Euroopan, 25 Amerikkojen, 22 Afrikan, 21 Aasian ja 2 Oseaanian maata. On outojakin: Kambodža, Norsunluurannikko, Dominica, Ugarit. Vaikuttaa kattavalta.

Tarkemmin katsottuna lukeneisuuteni on sittenkin hyvin vino. Alkuperämaita on kyllä määrällisesti paljon, mutta annoskoko on ollut useimpien kohdalla pieni. Monet kaukomaat olen vain kevyesti korkannut nauttimalla yhden tai kaksi kirjaa. Sen sijaan länsimaisten kirjojen äärellä on toistuvasti vierähtänyt kuukausien putki. Useampi kuin kolme neljästä kirjasta on ollut eurooppalainen, lopuista yli puolet pohjoisamerikkalaisia.

Kulttuurin tutkijana minulta odotetaan asiantuntemusta ja monialaisuutta, mutta tosiasia on, että ulkoeurooppalaisten kulttuurien tietämykseni perustuu lähes yksinomaan länsimaisten kirjoittajien käsityksiin. Tämä näkyy varmasti maailmankuvassa. Harrastuneisuuteni ansiosta olen kuitenkin erityisasemassa: kuinkahan vino keskivertolukijan kirjakori onkaan?

Eipä ihme, että meidän on usein vaikea ymmärtää esimerkiksi islamilaisen maailman tai luonnonkansojen ajattelutapoja. Olemme kuulleet niistä vain toisen tai kenties viidennen käden kautta. Kaikki on huolellisesti suodatettu länsimaisen tulkinnan läpi. Afrikkalaisilta ja aasialaisilta olen lukenut yhteensäkin vain 175 kirjaa. Se tekee naurettavat nelisen prosenttia alueelta, jolla elää reilusti yli puolet maailman väestöstä.

Kirjoittaja Sulevi Riukulehto on Ruralia-instituutin aluehistorian ja kulttuuriperinnön tutkimusjohtaja.

.

Pitkittynyt korona

Yliopistotutkija Aapo Jumppanen

Olen silmät ymmällään ja korvat höröllään seurannut, kuinka englanninkielinen ilmaisu ”long covid” on useissa medioissa korvannut suomen kielen sanaparin pitkittynyt korona.

Saattaisin periaatteessa pahoittaa tästä mieleni, sillä itse en näe kansallisessa ilmaisussa tälle lääketieteelliselle ilmiölle mitään vikaa, sehän alkaa painokkaasti p:llä ja päättyy nasevaan na-tavuun. Niin kaunista kuin suomi vain voi olla.

Lue loppuun

Sata vuotta monipaikkaisen asumisen kehittämistä!

Manu Rantanen

Ajatus monipaikkaisten asukkaiden taloudellisten ja sosiaalisten resurssien merkityksestä aluekehitykselle kuulostaa sellaiselta, jonka voisi kuvitella syntyneen 1980-luvun lopulla maaseutupolitiikan nähdessä päivänvalon. Historialliset sanomalehtiartikkelit osoittavat, että asia oli kuitenkin esillä Mikkelin seudulla jo 1920-luvun alussa.

Lue loppuun

Miten kiertotalous toteutuu alueellisissa ruokajärjestelmissä?

Suomen ruokaprovinssiksikin kutsuttu Etelä-Pohjanmaa on alkutuotannon ja ruoanjalostuksen osalta suuri ruoantuottaja, mutta tarvitsee kotieläntuotantoon muualla tuotettuja rehuja ja vastaavasti elintarvikkeiden jalostukseen raaka-aineita. Sinivihreän talouden edelläkävijässä, Etelä-Savossa ollaan alkutuotannossa omavaraisempia, mutta alueella tuotetut raaka-aineet viedään muiden jalostettaviksi. Uudenmaalla haaveillaan visiosta kestävästä maaseudusta, mutta rooliksi jää tuottaa rehua muun maan kotieläintuotantoa varten mallasohran tuotannon sivussa. Lue loppuun

LEADER kasvua Suomessa 25 vuotta

Torsti Hyyryläinen

LEADER on eurooppalainen idea, joka on osoittautunut suomalaiseen maaperään hyvin sopivaksi. LEADER on tähän asti merkittävin maaseutupolitiikan tuloksena syntynyt järjestelmäinnovaatio Suomessa.

LEADER on lyhenne ranskan sanoista Liaison Entre Actions de Développement l’Économie Rurale. LEADER on Euroopan laajuinen toimintamalli, jossa ihmiset ja pienet yritykset pääsevät vaikuttamaan paikallistalouden ja laajemmin kotiseutunsa kehitykseen. Suomessa se on tullut 25 vuodessa tutuksi maaseudun kehittämisohjelmien myötä. Paikallisissa LEADER-ryhmissä (54 kpl) valmistellaan parhaillaan strategioita EU-ohjelmakaudelle 2021-2027. Kyseessä on viides ohjelmakausi, jossa Suomi on Euroopan unionin jäsenmaana mukana. Kaikkiaan LEADER-ryhmiä on Euroopassa nykyisin noin 2800.

Lue loppuun