Aapo Jumppanen

Vuoden 2005 joulukuussa pääsin työhaastatteluun Ruralia-instituuttiin. Minua haastatteli kaksi pätevää ja mukavaa ihmistä. Taina Hautamäki ja Kaisa Ikola (nyk. Viitala). Avoinna oli tehtävä historiamatkailuhankkeessa, jonka tarkoituksena oli kehittää Ruotsin vallan aikaan ja erityisesti sen sotiin liittyvää matkailua Itämeren alueella. Aiemmissa hankkeissa oli jo luotu Suuren Pohjan sodan (1700–1721) sekä Suomen sodan (1808–1809) taistelupaikkoihin perustuva Sodan ja Rauhan tie Etelä-Pohjanmaalta Ruotsin Västerbotteniin ja sieltä aina Jämtlandiin ja Norjan tuntureille saakka.

Täytyy sanoa, että olin haastattelun tuomasta jännityksestä huolimatta todella innoissani. Kyseessä oli hanke, jossa popularisoitaisiin historiaa ja luotaisiin pohjaa uudelle matkailuelinkeinolle. Toki minulla oli väitöskirjaprosessi myös meneillään, mutta rahoituksessa oli katkos ja muutenkin oli mukavaa tehdä välillä jotakin muuta kuin tutkia ja kirjoittaa. Oltiin uusien asioiden äärellä.

Oletko käynyt armeijan? Minulta kysyttiin yhtenä haastattelukysymyksenä. Kysymystä oli toki pohjustettu toteamuksilla, että tätä ei varmaan saisi kysyä, ja ettei ole pakko vastata. En nähnyt siinä ongelmaa. Myönsin käyneeni. Armeijan käyminen oli kuulemma eduksi hankkeen toteuttamisen kannalta. Ei siksi, että se olisi antanut erityisiä valmiuksia sotahistoriasta ja matkailusta, vaan siksi, että osa hankkeeseen osallistuneista miehistä oli pitänyt sitä erikoisena, että armeijaa käymättömät naiset olivat sotahistoriamatkailua kehittämässä. Kuuntelin hiukan epäuskoisena, mutta myöhemmin ymmärsin mistä oli kysymys.

Kuva: Aapo Jumppanen

Pari päivää haastattelun jälkeen minulle soitettiin. Aloitin työn Ruralia-instituutissa tammikuun alussa 2006.  Ensimmäisen työviikon aikana luin hankesuunnitelman huolella läpi ja kertasin nopeasti Suuren Pohjan sodan ja Suomen sodan tapahtumat. Sitten alkoivat yhteydenotot mm. museoihin ja matkailuyrityksiin Latviaan, Ruotsiin, Saksaan ja tietysti Isoonkyröön. Koska hankkeemme oli osa suurempaa Itämeren alueen Interreg – ohjelmasta rahoitettua kestävän matkailun kehittämiseen keskittyvää AGORA-hanketta, työhöni kuuluivat myös hankekokoukset Latviassa, Liettuassa ja Saksassa. Oman hankkeemme tavoitteeksi tiivistyi Ruotsin vallan ajoista kertovien museoiden ja matkailutoimijoiden yhteistyön kehittäminen. Tärkeimmiksi yhteistyökumppaneiksi tulivat Armeijamuseo Tukholmassa sekä Riian historia- ja merenkulkumuseo.

Turisti kohteeseen tutustumassa.

Historiamatkailun kehittäminen ei ollut kuitenkaan helppoa. Kulttuurimatkailu kiinnostaa vain tiettyä osaa ihmisistä, ja historiamatkailu vielä huomattavasti pienempää osaa. Esimerkiksi Pohjois-Saksassa historiallisista kytköksistä Ruotsiin ei juuri tiedetty. Aiheena sotahistoria herätti myös tunteita. Yhden hankekokouksen illanvietossa puolalainen kansantaloustieteen professori tivasi minulta, miksi haluamme tuoda sodan taas Itämeren piirin? Selitin, ettemme ihannoi sotaa, vaan ymmärrämme hyvin, etteivät Ruotsin vallan ajat esimerkiksi Puolan kannalta olleet parhaita mahdollisia. Päädyimme pohtimaan sitä, kuinka loppujen lopuksi Itämeren alueen kansat ovat aina olleet monella tapaa keskenään vuorovaikutuksessa. Suurimmaksi osaksi on eletty rauhassa ja tehty kauppaa. Rajojen yli on solmittu ystävyyssiteitä ja perustettu perheitä.

Loppujen lopuksi ponnistelumme Ruotsin suurvalta-aikaan pohjautuvan Itämeren laajuisen historiamatkailuverkoston luomisesta ei tuottanut tulosta. Uskallan kuitenkin väittää sen olleen yksi mielenkiintoisimmista kehittämishankkeista, johon olen tähän päivään mennessä saanut osallistua. Hanke osoitti, että kipeistäkin historian tapahtumista pystytään puhumaan avoimesti, kunhan niihin otetaan etäisyyttä ja huomioidaan eri osapuolten näkökulmat. Taina ja Kaisa olivat Sodan ja Rauhan tien puitteissa tehneet jonkin verran yhteistyötä myös venäläisten kanssa, mutta se oli osoittautunut vaikeaksi mm. rahoituksellisten syiden takia.

Suomenlinna lienee maamme suosituin historiallinen matkailukohde. Kuva: Rodeo

Kun nyt luemme uutisista, kuinka Suomi ja Ruotsi kietoutuvat turvallisuuspolitiikassatoisiinsa Venäjän uhan edessä, en voi olla ajattelematta historiallisia yhteyksiä tähän päivään, vaikka anakronismin vaara onkin ilmeinen. Suuri Pohjan sota lopetti Ruotsin suurvalta-ajan. Venäjä nousi. Pietari perustettiin. Suomi valloitettiin. Valloitusta seurannut Isoviha oli nimensä mukainen. Seikkaperäisiä kuvauksia raakuuksista voi lukea vaikkapa Kustaa H.J. Vilkunan teoksista Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (2005) tai Paholaisen sota (2006). Julmuudet jättivät kansakunnan muistiin syvän arven. Sittemmin Suomen sodassa Ruotsi menetti lopullisesti Suomen Venäjälle. Sillä kertaa miehitys sujui rauhallisemmin. Viimeisetkin länsinaapurissa elätellyt suuruudenhullut kuvitelmat haihtuivat. Tappiot näissä sodissa kertoivat omalta osaltaan siitä, etteivät Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen voimavarat riittäneet yksin Venäjän voiman patoamiseen pohjolassa parisataa vuotta sitten, kuten ne eivät riittäisi tänäänkään. Onneksi emme ole yksin.

Aapo Jumppanen

Kirjoittaja on Yhdysvaltojen Euroopan ulkopolitiikasta väitellyt politiikan tutkija, joka tahtoisi idealistisesti ajatella, että ihmiskunta olisi kykenevä oppimaan historian virheistä. Jatkuva ikävien uutisten virta Ukrainasta ja muualta maailmasta kertoo kuitenkin karulla tavalla, että realismi on parasta idealismia.