Sodan ja Rauhan tie

Aapo Jumppanen

Vuoden 2005 joulukuussa pääsin työhaastatteluun Ruralia-instituuttiin. Minua haastatteli kaksi pätevää ja mukavaa ihmistä. Taina Hautamäki ja Kaisa Ikola (nyk. Viitala). Avoinna oli tehtävä historiamatkailuhankkeessa, jonka tarkoituksena oli kehittää Ruotsin vallan aikaan ja erityisesti sen sotiin liittyvää matkailua Itämeren alueella. Aiemmissa hankkeissa oli jo luotu Suuren Pohjan sodan (1700–1721) sekä Suomen sodan (1808–1809) taistelupaikkoihin perustuva Sodan ja Rauhan tie Etelä-Pohjanmaalta Ruotsin Västerbotteniin ja sieltä aina Jämtlandiin ja Norjan tuntureille saakka.

Täytyy sanoa, että olin haastattelun tuomasta jännityksestä huolimatta todella innoissani. Kyseessä oli hanke, jossa popularisoitaisiin historiaa ja luotaisiin pohjaa uudelle matkailuelinkeinolle. Toki minulla oli väitöskirjaprosessi myös meneillään, mutta rahoituksessa oli katkos ja muutenkin oli mukavaa tehdä välillä jotakin muuta kuin tutkia ja kirjoittaa. Oltiin uusien asioiden äärellä.

Oletko käynyt armeijan? Minulta kysyttiin yhtenä haastattelukysymyksenä. Kysymystä oli toki pohjustettu toteamuksilla, että tätä ei varmaan saisi kysyä, ja ettei ole pakko vastata. En nähnyt siinä ongelmaa. Myönsin käyneeni. Armeijan käyminen oli kuulemma eduksi hankkeen toteuttamisen kannalta. Ei siksi, että se olisi antanut erityisiä valmiuksia sotahistoriasta ja matkailusta, vaan siksi, että osa hankkeeseen osallistuneista miehistä oli pitänyt sitä erikoisena, että armeijaa käymättömät naiset olivat sotahistoriamatkailua kehittämässä. Kuuntelin hiukan epäuskoisena, mutta myöhemmin ymmärsin mistä oli kysymys.

Kuva: Aapo Jumppanen

Pari päivää haastattelun jälkeen minulle soitettiin. Aloitin työn Ruralia-instituutissa tammikuun alussa 2006.  Ensimmäisen työviikon aikana luin hankesuunnitelman huolella läpi ja kertasin nopeasti Suuren Pohjan sodan ja Suomen sodan tapahtumat. Sitten alkoivat yhteydenotot mm. museoihin ja matkailuyrityksiin Latviaan, Ruotsiin, Saksaan ja tietysti Isoonkyröön. Koska hankkeemme oli osa suurempaa Itämeren alueen Interreg – ohjelmasta rahoitettua kestävän matkailun kehittämiseen keskittyvää AGORA-hanketta, työhöni kuuluivat myös hankekokoukset Latviassa, Liettuassa ja Saksassa. Oman hankkeemme tavoitteeksi tiivistyi Ruotsin vallan ajoista kertovien museoiden ja matkailutoimijoiden yhteistyön kehittäminen. Tärkeimmiksi yhteistyökumppaneiksi tulivat Armeijamuseo Tukholmassa sekä Riian historia- ja merenkulkumuseo.

Turisti kohteeseen tutustumassa.

Historiamatkailun kehittäminen ei ollut kuitenkaan helppoa. Kulttuurimatkailu kiinnostaa vain tiettyä osaa ihmisistä, ja historiamatkailu vielä huomattavasti pienempää osaa. Esimerkiksi Pohjois-Saksassa historiallisista kytköksistä Ruotsiin ei juuri tiedetty. Aiheena sotahistoria herätti myös tunteita. Yhden hankekokouksen illanvietossa puolalainen kansantaloustieteen professori tivasi minulta, miksi haluamme tuoda sodan taas Itämeren piirin? Selitin, ettemme ihannoi sotaa, vaan ymmärrämme hyvin, etteivät Ruotsin vallan ajat esimerkiksi Puolan kannalta olleet parhaita mahdollisia. Päädyimme pohtimaan sitä, kuinka loppujen lopuksi Itämeren alueen kansat ovat aina olleet monella tapaa keskenään vuorovaikutuksessa. Suurimmaksi osaksi on eletty rauhassa ja tehty kauppaa. Rajojen yli on solmittu ystävyyssiteitä ja perustettu perheitä.

Loppujen lopuksi ponnistelumme Ruotsin suurvalta-aikaan pohjautuvan Itämeren laajuisen historiamatkailuverkoston luomisesta ei tuottanut tulosta. Uskallan kuitenkin väittää sen olleen yksi mielenkiintoisimmista kehittämishankkeista, johon olen tähän päivään mennessä saanut osallistua. Hanke osoitti, että kipeistäkin historian tapahtumista pystytään puhumaan avoimesti, kunhan niihin otetaan etäisyyttä ja huomioidaan eri osapuolten näkökulmat. Taina ja Kaisa olivat Sodan ja Rauhan tien puitteissa tehneet jonkin verran yhteistyötä myös venäläisten kanssa, mutta se oli osoittautunut vaikeaksi mm. rahoituksellisten syiden takia.

Suomenlinna lienee maamme suosituin historiallinen matkailukohde. Kuva: Rodeo

Kun nyt luemme uutisista, kuinka Suomi ja Ruotsi kietoutuvat turvallisuuspolitiikassatoisiinsa Venäjän uhan edessä, en voi olla ajattelematta historiallisia yhteyksiä tähän päivään, vaikka anakronismin vaara onkin ilmeinen. Suuri Pohjan sota lopetti Ruotsin suurvalta-ajan. Venäjä nousi. Pietari perustettiin. Suomi valloitettiin. Valloitusta seurannut Isoviha oli nimensä mukainen. Seikkaperäisiä kuvauksia raakuuksista voi lukea vaikkapa Kustaa H.J. Vilkunan teoksista Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta (2005) tai Paholaisen sota (2006). Julmuudet jättivät kansakunnan muistiin syvän arven. Sittemmin Suomen sodassa Ruotsi menetti lopullisesti Suomen Venäjälle. Sillä kertaa miehitys sujui rauhallisemmin. Viimeisetkin länsinaapurissa elätellyt suuruudenhullut kuvitelmat haihtuivat. Tappiot näissä sodissa kertoivat omalta osaltaan siitä, etteivät Ruotsin ja siihen kuuluneen Suomen voimavarat riittäneet yksin Venäjän voiman patoamiseen pohjolassa parisataa vuotta sitten, kuten ne eivät riittäisi tänäänkään. Onneksi emme ole yksin.

Aapo Jumppanen

Kirjoittaja on Yhdysvaltojen Euroopan ulkopolitiikasta väitellyt politiikan tutkija, joka tahtoisi idealistisesti ajatella, että ihmiskunta olisi kykenevä oppimaan historian virheistä. Jatkuva ikävien uutisten virta Ukrainasta ja muualta maailmasta kertoo kuitenkin karulla tavalla, että realismi on parasta idealismia.

Pitkittynyt korona

Yliopistotutkija Aapo Jumppanen

Olen silmät ymmällään ja korvat höröllään seurannut, kuinka englanninkielinen ilmaisu ”long covid” on useissa medioissa korvannut suomen kielen sanaparin pitkittynyt korona.

Saattaisin periaatteessa pahoittaa tästä mieleni, sillä itse en näe kansallisessa ilmaisussa tälle lääketieteelliselle ilmiölle mitään vikaa, sehän alkaa painokkaasti p:llä ja päättyy nasevaan na-tavuun. Niin kaunista kuin suomi vain voi olla.

Lue loppuun

Matkailussa aitous luo pohjan kestävyydelle

Viime vuoden lokakuussa minua pyydettiin mukaan tutkimushaastatteluiden tekemiseen ja analysoimiseen Kohti kestävää matkailua Etelä-Pohjanmaalla-hankkeeseen.

Haastatteleminen on aina oppimisprosessi. Niin haastattelijalle kuin haastateltavalle. Se alkaa valmistautumisesta. Haastattelijalla on oltava riittävä esiymmärrys tutkittavasta ilmiöstä, muuten tulee helposti kysyneeksi vääriä asioita, tai ei kykene tyydyttävällä tavalla vastaamaan haastateltavien tarkennuspyyntöihin. Itse palautin kestävän matkailun aihepiirin mieleeni muun muassa instituuttimme aikaisempia julkaisuja lukemalla. Silmäilin myös esimerkiksi alan klassikkoa, YK:n julkaisemaa Brundtlandin raporttia vuodelta 1987.

Haastateltavien valitseminen on aina oman pohdintansa paikka. Millä perusteilla mukaan otettava joukko rajataan? Kuinka monta? Pieniä vai suuria, vanhoja vai uusia, miltä paikkakunnilta, miltä toimialoilta ja niin edelleen. Lue loppuun

Työ- ja elämälähtöisyys – Itsereflektoivaa pohdintaa kandikurssin palautteen äärellä

Hiljattain saimme jälleen päätöksen työelämälähtöisen maaseudun kehittämisen kandikurssin. Arvosanojen lisäksi on annettu ja saatu kirjallista palautetta molemmin puolin. Kiitokset vielä kaikille kurssille osallistuneille opettajille ja opiskelijoille.

Silloin kun itse parikymppisenä opiskelin, ei opettajille juuri palautetta annettu kuin korkeintaan epävirallisesti ainejärjestön lehden kautta. Kurssitulokset kiinnitettiin laitoksen seinällä olevalle ilmoitustaululle kaikkien nähtäväksi kuin Lutherin teesit. Tietosi tai tietämättömyytesi tentissä oli kaikkien kiinnostuneiden tiedossa. Toisinaan opettajilta kyllä sai kirjallista palautetta ja joskus sanallistakin. Vanhemmassa professorikaartissa oli vielä yksittäisiä henkilöitä, jotka saattoivat esimerkiksi pyytää luokseen ja vaatia selvennyksiä epäselvästi kirjoittamiisi esseisiin. Yleensä ohjausta kuitenkin annettiin vain seminaaritöiden valmistelun ja niiden käsittelyn yhteydessä. Lue loppuun

Huutelua korona-katsomosta

Viime viikot ovat tarjonneet meille yhteiskuntatietelijöille ja muille kulttuurin tutkijoille mielenkiintoisia näkyjä ihmisyhteisöjen toimintaan. Medialla näyttää olevan vain yksi aihe, josta voidaan kertoa lukemattomin variaatioin. Erilaiset asiantuntijat ovat kertoneet meille vuolaasti näkemyksiään koronasta. Tämän lisäksi tulevat vielä erilaiset kokemusasiantuntijat alkaen naapurin Penasta päätyen Balille koronan takia jumiin jääneisiin ykkösluokan maailmantähtiin.

En usko, että minulla on mitään sen syvällisempää sanottavaa kuin kenelläkään muulla itse sairaudesta. Tämän kirjoituksen kautta haluaisin kuitenkin jakaa joitakin politiikan tutkimuksen näkökulmasta tekemiäni havaintoja viime viikkojen korona-uutisoinneista. Ne ovat enemmänkin vain alustavia kuvaelmia kuin analyysejä. Niitä pohtiessani olen myös palannut tutkijakoulutukseni alkujuurille jonkinlaisen metodologisen selkänojan saamiseksi.

Lue loppuun

Nykyisen Seinäjoen keskustan kehittämisen juuret ovat 1990-luvulla

Seinäjoen keskustan kehittäminen on aihe, joka nousee eri medioissa pinnalle tuon tuostakin. Toisinaan uutisvirtaa seuratessa tulee sellainen olo, että ennen tätä päivää aluetta ei kehitetty, vaan sen annettiin taantua. Todellisuudessa keskustaa on kehitetty koko kaupunkiajan. Valitut kehittämisen painopisteet ovat toki olleet erilaisia kuin nyt. Vuosien saatossa ne ovat myös voineet vanhentua ja muodostua suoranaisiksi rasitteiksi alueen elinvoimalle. Lue loppuun

Tuloskunto

Eräs tutkimusryhmä, jonka jäsen olen, on saamassa näillä näkymin vain yhden julkaisupisteen kuluvan vuoden aikana, useiden julkaisujen siirtyessä ensi vuoden puolelle osin meistä riippumattomista syistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisimme saaneet läpi vain yhden paperin, vaan niitä lienee ollut kymmenkunta. Ne ovat kuitenkin olleet esimerkiksi vertaisarvioimattomia ”harmaita” tutkimusraportteja ja suurelle yleisölle tarkoitettuja kansantajuisia tekstejä, joita Opetus- ja kulttuuriministeriö ei rahoitusmallissaan juuri arvosta. Ne eivät ole myöskään hääviä valuuttaa akateemisen meritoitumisen kannalta, joskaan ei niistä haittaakaan liene. Lue loppuun

Keikalla

Ensimmäisen kerran olin opettamassa aika tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten.  Opetettava aine oli historiaa, vahvinta kouluainettani, jota oli tullut myös harrastettua lapsesta saakka. Pari perusopintojen kurssiakin olin jo yliopistossa suorittanut, joten osaamiseni oli huippuluokkaa. Pidin ensimmäiset tuntini minimaalisella valmistelulla luennoiden. Näin jälkikäteen ajatellen valittu pedagoginen lähestymistapa ei ollut paras mahdollinen opettajalle eikä oppilaille. Oppikirjassa olevat asiat käytiin kyllä läpi, mutta mahtoiko lukiolaisten päähän jäädä mitään noista tunneista? Lue loppuun