Timo Suutari.
Vuosikymmenten ajan toistettu ja useimmille tuttu toteamus ”ajattele globaalisti, toimi paikallisesti” muistuttaa, että kaikki paikat ovat kytkeytyneet toisiinsa ja että luontoa kuormittavat tekijät eivät pysähdy alueiden tai valtioiden rajoille. Samalla toteamuksesta on muodostunut paikallisen kehittämisen iskulause, jolla korostetaan toiminnan ruohonjuuritasoa.
Paikallisuuden merkitys on kietoutunut monitahoisesti maailmanlaajuiseen kestävyysmurrokseen. YK:n jäsenvaltioiden hyväksymä Agenda 2030 -tavoiteohjelma sekä Suomen kansallinen kestävän kehityksen yhteiskuntasitoumus peräänkuuluttavat muun muassa yhdyskuntien ja paikallisyhteisöjen kestävyyttä. Yhteisöjen kestävyys tarkoittaa niiden kykyä vastata eteen tuleviin muutoksiin ja jatkaa uudistuneina olemassaoloaan. Tätä on paikallisyhteisöjen resilienssi eli muutoskestävyys tai muutosjoustavuus.
Erityiselle koetukselle paikallisyhteisöt ovat joutuneet maaseutualueilla: Yhteistoiminnan perinne on jo vuosikymmeniä ohentunut maatalouden rakennemuutoksen ja väestön vähenemisen myötä. Lisäksi työ, harrastukset ja asiointi kiinnittävät ihmisiä nykyisin yhä useampiin paikkoihin ja viiteryhmiin sekä osaksi virtuaalisia yhteisöjä. Tästä seuraa, että lähiympäristössä tapahtuvat asiat eivät välttämättä ole enää pääasiallinen mielenkiinnon kohde.
Yhteisöllisyyden murros on heijastunut myös paikallisyhdistyksiin, joiden on entistä vaikeampi saada ihmisiä sitoutumaan toimintaan pitkäjänteisesti. Huoli maaseudun paikallisyhteisöjen muutoskestävyydestä on aiheellinen.
Mahdollisimman monen tulisi löytää itselleen mielekäs tapa toimia paikallisyhteisöissä ja kokea kuuluvansa yhteisöön. Perinteinen yhdistystoiminta on edelleen hyväksi havaittu, mutta ei välttämättä ainoa tai edes ensisijainen keino kokea yhteenkuuluvuutta ja toimijuutta.
Vaikka verkkoympäristöillä on taipumus muuttaa ihmisten paikkasuhdetta, ne eivät tee ihmisestä paikatonta. Digitalisaation ansiosta esimerkiksi paikallisyhdistysten toimintaan voidaan houkutella mukaan ihmisiä, jotka eivät asu toistensa läheisyydessä eivätkä muuten kohtaisi toisiaan. Samalla paikallisyhteisön käsite laajenee ja yhteisön tärkeäksi kokemien asioiden eteen tehtävä työ saa uudenlaisia muotoja.
Paikallisyhteisöjen muutoskestävyys on lopulta niiden omissa käsissä. Ne eivät jousta ja mukaudu tahdottomina ulkoapäin tuleviin muutoksiin. Tämän vuoksi niiden on ajateltava ensi sijassa omia vahvuuksiaan ja erityislaatuaan.
Keskinäisriippuvuuden lisääntyessä niiden ajattelun ja toiminnan vaikutukset kuitenkin aina ulottuvat myös paikallista yhteisöä laajemmalle. Paikallisyhdistysten toiminnan ohjenuoraksi voitaisiinkin ottaa muokattu toteamus: ajattele ja toimi paikallisesti ja globaalisti.
Kirjoitus perustuu Kotiseutusuunnittelu maaseudun kehittämistyökaluna (Kotimatka) –hankkeeseen, jota on rahoittanut Etelä-Pohjanmaan ELY-keskus Euroopan unionin maatalouden kehittämisen maaseuturahastosta.
Kun viisi-kuusivuotiaana nassikkana sain ensimmäisen oman pankkitilini ja sen todistukseksi pankkikirjan, kokemus oli sen verran omanarvontuntoa nostattava, että muistan sen edelleen. Asiakassuhde sai hyvän alun, kun pankin tätikin puheli mukavia lasta huomioiden. Kun myöhemmin ajattelen 1970-luvun lapsuuttani, oli se nykymittapuulla taloudellisesti tiukkaa aikaa. Mummun tekemä takki taisi palvella koko alakoulun ajan ja kirpputorilta hankitut luistimet eivät paljon nilkkaa tukeneet. Lauantaimakkara maistui leivällä hyvältä. Samanaikaisesti Postilla oli varaa lähettää Kultapossukerho-lehteä ja pankissa oli tervetullut olo jatkossakin. 
