Pasi Saukkonen, projektitutkija, Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia
Palapelissä on useita, tiiviisti tosiinsa nivoutuvia paloja. Jos niitä puuttuu, se särkee arvoituksen ratkeamisen ja kuvan muodostumisen. Kuntien elinvoimassa on analogiaa tähän historialliseen peliin. Kuntaelinvoiman palapelin kokoamiseen tarvitaan nyt uutta lähestymistapaa ja innokkaita rakentajia.
Kuntaelinvoiman palapelin kokoamiseen tarvitaan nyt uutta lähestymistapaa ja innokkaita rakentajia.
Kuntien elinvoimassa korostuvat maaseututaajamat, jotka luovat perustan maaseudun palvelurakenteelle. Näihin vakituiset asukkaat, vapaa-ajan asukkaat, matkailijat ja erinäiset satunnaiset pistäytyjätkin tukeutuvat. Maaseututaajamien elinvoimaisuus on kuitenkin trendinomaisesti heikentynyt väestön ja työpaikkojen siirtyessä suurempiin keskuksiin. Myös entiset kuntakeskukset ovat kuntaliitosten myötä ajautuneet tukalaan asemaan.
Vieraat vähenevät, pidot …?
Kuntien elinvoimaisuutta on totuttu ajattelemaan tilastoidun väkiluvun ja sen kehityksen kautta. Tämän on katsottu olevan osoitus alueen houkuttelevuudesta ja kilpailukyvystä. Kun Tilastokeskuksen tuorein demografinen väestöennuste julkaistiin loppuvuodesta 2019, poimin tähän liittyen muutamia twiittejä:
Missä vaiheessa syntyy ymmärrys, että vakituisen väestön määrä ei ole mittari sille, onko alue kukoistava vai kurjistuva? Suomi tarvitsee uutta ajattelua. Vastauksia siihen, miten hyvinvointia ja elinvoimaa syntyy ilman väestönkasvua. (Tytti Määttä, Kuhmon kaupunginjohtaja, 30.9.2019)
Oli lohdullista huomata, että Luhangassa syntyy ennusteen mukaan 2040 yhtä monta lasta kuin ensi vuonna (yht. 2) Siis elämä jatkuu, mutta väkimäärä ei ratkaise hyvinvointia. Miten pääsisimme sodan jälkeisen väkirikkaan ajan maaseutunostalgiasta irti? (Petri Honkonen, Suomen keskustan varapuheenjohtaja, Kansanedustaja Keski-Suomesta, 30.9.2019)
Tilastokeskuksen julkistuksessakin sanottiin, että ei väestömäärä tai edes sen muutos ole olennaista, mutta ikärakenne on. Media ja poliitikot keskittyvät kuitenkin (lähes) vain edelliseen. (Jyrki Myllyvirta, Kaupunkineuvos, 1.10.2019)
Twiitit osuvat asian ytimeen. Väestökasvuun perustuva elinvoiman rakentaminen ei ole realistinen vaihtoehto juuri millekään Suomen kunnalle – etenkään maaseutualueilla. Kuolleisuuden ero syntyvyyteen kasvaa edelleen eli luonnollisen väestönmuutoksen negatiivisuus kasvaa. Sisäisen muuttoliikkeen suunnat ja trendit sekä maahanmuutto vaikuttavat, mutta ne ovat nyansseja isossa kuvassa. Pitojen perusta on etsittävä muualta.
Mistä puuttuvat palaset?
Maaseutualueilla on tarjolla monipuolisia kehittämisresursseja ja välineitä niin kunnille, yrityksille, yhdistyksille kuin muillekin toimijoille. Niihin tarttuminen ja tarjolla oleva panos kerrannaisvaikutuksineen on mahdollisuus elinvoimatyössä. Eikä kaikkea kannata ja tarvitsekaan tehdä yksin, vaan voimaa kannattaa hakea niin paikallisista kuin ylipaikallisista verkostoista. Niukkoja resursseja jakaen ja yhdistellen, toisilta oppien.
Arjen sujuminen ja helppous voivat olla maaseutukuntien elinvoimatekijöitä. Puhutaan niin sanotusti ihmisen kokoisista kunnista. Se tietysti vaatii, että palvelut ovat kelvolliset. Toimiva infrastruktuuri aina tieverkostosta tietoliikenneyhteyksiin, sekä julkisia ja yksityisiä palveluita – ainakin kuntakeskuksissa. Palvelupanostukset maaseutukunnissa onkin syytä nähdä elinvoimainvestointina. Ja arjen sujumiseen liittyy myös kuntalaisten mukaan ottaminen, niin sanottu osallistaminen, ja heidän kuuntelemisensa kunnan elinvoimatyössä. Monipaikkaisuudessa on paljon hyödyntämätöntä elinvoimasarkaa kunnissa. Ja trendeihin kannattaa hanakasti tarttua. Esimerkiksi citymaalaisuus, jossa kaupunki ja maalaiselämä yhdistyvät, on nyt In.
Elinvoiman mittaaminen
Elinvoimamittarit tukeutuvat usein yhdenmukaiseen tietopohjaan, mikä mahdollistaa kuntakentän kokonaisvaltaisen tarkastelun ja erilaiset elinvoimaluokittelut. Lähestymistavan heikkous piilee paikallisten piirteiden ulosrajauksessa. Jos lukuja tulkitaan yksioikoisesti tuntematta indikaattorien taustaa ja paikallispiirteitä, vaarana on ylitulkinnat ”kuolevista ja katoavista kunnista”.
Elinvoimamittarien rakentamiseen esitän kolme kehittämispointtia: 1) mittaamisen monipuolistaminen, 2) asukaskäsitteen tarkentaminen ja 3) paikkaperustaisuuden vahvistaminen.
Taloudellista toimeliaisuutta ja vaikkapa kuntatalouden kestävyyttä kuvaava resurssimittarit ovat tärkeitä. Noiden ”kovien mittarien” lisäksi tarvitaan kuitenkin myös hankalammin mitattavia elinvoimatekijöitä, kuten elämän laatu, arjen sujuvuus, yhteisöllisyys ja yhteishenki. Nämä pehmeät ja kovat elinvoimatekijät eivät ole irrallisia vaan keskinäisriippuvaisia tekijöitä elinvoimaisen kunnan kokonaisuudessa.
Keskeinen rajoite mittareissa – tai huomioimatta jäävä seikka erityisesti pienten maaseutukuntien näkökulmasta – on se, että useita asioita tarkastellaan suoraan tai välillisesti pysyvän väestön ja sen kehityksen perusteella. Kun alueiden käyttö huomioidaan laajemminkin, monet maaseutukunnat ovat selvästi ”kokoaan suurempia”. Esimerkiksi Mäntyharju kasvaa kesällä 6000 asukkaan kunnasta liki 16 000 asukkaan kunnaksi! Tämä ”staattinen väestötilastointi” tuo harhaa moneen käytettyyn elinvoimamittariin.
Paikkaperustainen kehittäminen korostuu aluekehittämistyössä. Erilaisia kehittämissuunnitelmia laaditaan paikallisten ja alueellisten erityispiirteiden tunnistamiseksi, samalla aktivoiden toimijoita uudistamaan aluettaan näihin paikallisresursseihin tukeutuen. Tämä paikallinen elinvoimaresurssi on juurikin sitä, millä elinvoimamittareihin saadaan mukaan tulevaisuuden dynamiikkaa. Niin kuin sijoitusmaailmassakin sanotaan ”mennyt kehitys ei ole tae tulevasta” tai tulevaisuuden tutkimuksen näkökulma ” tulevaisuus ei ole ennalta määrättyä, vaan voimme vaikuttaa tulevaisuuteen teoillamme ja valinnoillamme”.
Kirjoittaja YTM Pasi Saukkonen toimii projektitutkijana Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatiassa ja yhteistyökumppanina Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin Uudistuvat elinvoimataajamat (UUDET) -hankkeessa.
Linkki: Uudistuvat elinvoimataajamat-hanke ja Maaseututaajamien elinvoimaratkaisut -foorumi