Näin naapurin naapurissa – Valko-Venäjän maaseutu kolhoosien katveessa

Leo Granberg Minusinskissa, Siperiassa.

Suomella on kovin erilaisia naapureita ja mitä maaseutuun tulee, ehkä merkillisin niistä on Valko-Venäjä, valtio vajaan 900 kilometrin päässä Suomen Etelä-rannikolta. Siellä maatalous perustuu edelleen Neuvostoliiton perinteiden mukaisiin kolhooseihin, vaikka maa on muuten siirtynyt varovasti markkinatalouden suuntaan. Viime vuonna ilmestyi kuitenkin mielenkiintoinen tutkimus Valko-Venäjän maaseudusta. Bordeaux’lainen sosiologi Ronan Hervouet (2021) julkaisi tutkimuksen, jota hän kutsuu ”poliittiseksi etnografiaksi” Valko-Venäjän arkielämästä.

Kirja valaisee kolhoosikylien elämää, ihmisten asenteita ja toiminnan mahdollisuuksia. Niitä määrittävät yhtäältä yhteiskunnan valtajärjestelmä ja toisaalta paikallisen elämän tavat ja säännöstöt. Hervouet’n mukaan järjestelmä vaatii ihmisiltä lojaalisuutta vallan haltijoita kohtaan, mutta tarjoaa heille samalla sellaisen elämänmuodon, jonka he voivat hyväksyä, antaen määrättyjä vapauksia, joita ei säätele eliitti, vaan paikallinen moraali.

Kuva: Sirpa Piskonen

Tutkimuksessa on lyhyt, mutta valaiseva johdanto Valko-Venäjän talousjärjestelmään, jota presidentti Aleksander Lukashenka on nimittänyt ”markkinasosialismiksi” (Medvedev 2010). Samaa alkujuurta ovat Kiinan, Kuuban ja Vietnamin talousjärjestelmät. Lukashenkalaisessa sovelluksessa valtion on ohjattava lujalla kädellä markkinoita ja viime kädessä takuumiehenä on presidentti itse. Valtio on investoinut suuresti maaseudulle, jonka merkitys taloudelle on Euroopan oloissa poikkeuksellisen suuri. Maaseudun, siis kolhoosien asuntokantaa on uudistettu ja keskuskyliin on rakennettu palvelukeskuksia. Varoja on siis kulunut maaseudun kohentamiseen, mutta ongelmat eivät ole poistuneet. Maatalouden palkkataso on vain kolmeneljäsosaa maan keskiansioista ja tuotantokustannukset ovat korkeat, koneet reistailevat ja työkuri on huono.

Kaikesta huolimatta Hervouet’n tekemät haastattelut osoittavat, että Lukashenkan hallinto on – ainakin ennen viime vuosien protesteja – saanut tukea maaseudulta. Hän kysyykin, mikä saa kylien ihmiset tukemaan järjestelmää, jonka vallitessa he itse hädin tuskin tulevat toimeen. Osaselitys on se, että vanhempi sukupolvi tulee hyvin köyhistä oloista, paikoista, joiden yli sota jyräsi moneen kertaan ja jo pelkkä ruoan ja perusturvallisuuden saaminen täyttää heidän keskeiset toiveensa. Matkustelu ja shoppailu on ylellisyyttä, joka ei kaikkia kiinnosta. Mutta järjestelmä lupaa enemmän, se antaa kolhoosien työntekijöille pienten palkkojen lisäksi myös muita keinoja leventää leipäänsä – laillisia ja laittomia.

Tuloja voi lisätä viljelemällä omaa pientä puutarhaansa ja peltotilkkuaan, tuotteiden myyminenkin on mahdollista. Lisätuloja voi myös antaa kylien eläkeläisten auttaminen pientä korvausta vastaan, ja työntekijät saavat toki alennuksia kolhoosin tuotteista, koneiden vuokrista ja palveluista. Silti tarvitaan myös laittomia keinoja, joihin kuuluu alkoholin valmistus ja myynti ja kollektiivisen omaisuuden varastaminen. Jos pysyy kohtuudessa, tämä hyväksytään, koska yksin palkoilla ei tule toimeen. Eräs puuseppä kertoo kirjassa: ”Kolhoosilla jokainen varastaa. Koska jokainen varastaa, voi jokainen myös kontrolloida muita. Ihmiset varastavat polttoainetta, mutta he varastavat myös siemeniä.” (2012, s. 72) Hervout’lla on laaja todistusaineisto tästä käytännöstä ja olen itsekin saanut todistaa sen olemassaoloa, tosin Venäjän Karjalassa.

Kuvaaja Sirpa Piskonen

Haastattelimme vuonna 2005 jo yksityistetyn sovhoosin johtajaa, joka kertoi avoimesti, että traktorinkuljettaja ottaa ”tietenkin” polttoainetta jonkin verran omaan käyttöönsä, koska hänen palkkansa on kovin pieni. Tutkiessaan tällaista käytäntöä Neuvostoliiton aikana, Alina Ledenova (1998) nimitti sen blatiksi, jonka voinee kääntää ’hyvä veli järjestelmäksi’. Yhteisen omaisuuden luvaton käyttö on lain kirjaimen mukaan varkautta, mutta se on myös välttämättömyyden sanelemaa, koska toimeen on tultava. Blat perustuu epävirallisiin verkostoihin kyläläisten ja työntekijöiden kesken ja kirjoittamattomiin sopimuksiin työntekijöiden ja esimiesten välillä.

Sadonkorjuun aikana työntekijä voi ottaa (luvatta) säkillisen perunoita kotitalouteensa, kun työnjohtaja katsoo toiseen suuntaan. Kolhoosin säännöt kieltävät tämän, mutta kylän moraali hyväksyy sen, sillä työntekijän perhe tarvitsee lisätuloja. Hervouet pohtii ilmiötä erityisesti paikallisen moraalin näkökulmasta. Miksi ilmiö hyväksytään, vaikka se rikkoo lakia ja määräyksiä ja vaikka tällainen tapa johtaa lahjonnan ja laittomuuksien kierteeseen. Kysymys ei hänen mukaansa ole vain rahasta vaan työntekijän omanarvontunnosta. Tämä kuuluu paikallisen ”moraalitalouden” arvoihin, joita ovat mm. oikeudenmukaisuus, arvokkuus ja kunnioitus (justice, dignity, respect).

Kuvaavia esimerkkejä käyttäen Hervouet osoittaa, miten moraalia uhkaavat paikallisista normeista piittaamattomat ja niitä rikkovat ihmiset. Hän nimeää kolme tällaista tyyppiä: voitontavoittelijat, laiskurit ja moralistit. Voitontavoittelijoihin kuuluvat ne, jotka käyttävät asemaansa rikastuakseen itse. Yhteisen omaisuuden varkaus ei saa tapahtua muiden kustannuksella, ajattelematta yhteistä etua. Muutoin se uhkaa yhteisön solidaarisuutta.

Kuvaaja Sirpa Piskonen

Laiskurit eivät halua osallistua yhteisiin töihin. Alkoholistit ovat suurin ja ehkä ongelmallisin ryhmä. Alkoholistin voi erottaa töistä, mutta maaseudulla on jatkuva työvoimapula ja erotettu työntekijä saa päänsä selvitettyään helposti töitä joko muista kolhooseista tai auttamalla eläkeläisiä polttopuun teossa. Voipa hän palata parin päivän päästä takaisin aiempaan työhönsä, josta on juuri saanut potkut. Tämä on yksi syy ankaraan työkuriin – työnjohto päätyy toisinaan käyttämään fyysistä väkivaltaa rankaisuna, koska muita tehokkaita rankaisuja ei ole käytössä. Kolmas ryhmä ovat ’moralistit’, joiden arvot poikkeavat paikallisesti omaksutusta moraalista. Kaupunkilaisten materialistista moraalia välittävät maalta kaupunkiin muuttaneet sukulaiset ja mökkiläiset. Ja sitten ovat poliittisen opposition edustajat ja ihmisoikeusaktivistit.

Hervouet hahmottaa näillä henkilötyypeillä niitä haasteita, joita tämän päivän kolhoosilaiset kohtaavat Valko-Venäjän maaseudulla. Ottaessaan kantaa vieraisiin moraalikäsityksiin, kyläläiset luovat ja vakiinnuttavat omaa käsitystään hyväksyttävistä teoista ja asenteista, hyvästä maailmasta ja sen edellyttämästä moraalista. Ajoittain syntyvä epäjärjestys vaatii toimenpiteitä ja kurinpitoa myös johtajilta ja johtajien johtajilta. Tällä tavoin kirjoittaja päätyy pohtimaan James C. Scottin kehittelemää moraalitalouden teoriaa. Kyse on paikallisista käsityksistä siitä, millaisia periaatteita hyvän elämän pitää noudattaa. Tavalla ja toisella maaseudun asukkaat voivat saavuttaa nämä periaatteet huolimatta omista niukoista lähtökohdistaan.

Ronan Hervouet keräsi aineistonsa vuosina 1999-2013, julkaisi ensin kirjan kesämökeistä 2009 ja nyttemmin tämän kirjan elämästä kollektiivitiloilla. Aineisto on kerätty huomattavasti ennen viime vuosien väkivallattomia mielenosoituksia ja niiden säälimätöntä tukahduttamista. Kirjan analyysi osoittaa joitain syitä siihen, miksi mielenosoitukset eivät levinneet maaseudulle. Maaseudulla vallitsee kärsivällisyys, joka ei ole vain maaseudun perinteistä konservatiivisuutta eikä myöskään tulosta hallitsevan ideologian aivopesusta. Maaseudun asukkaiden kannalta on usein paras vaihtoehto säilyttää heille turvallinen maailma, niin ajatellaan myös Valko-Venäjällä. Takaahan se materiaalisen perusturvallisuuden, joitain vapauksia ja paikallisen moraalin omaksuman oikeudenmukaisuuden toteutumisen.

Valko-Venäjä. Kuva Getty Images

Moraalitalouden käsitteen tuominen eurooppalaisten paikallisyhteisöjen tutkimukseen on kiinnostavaa. Paljon pohdittavaa olisi siinä, millainen selitysvoima moraalitaloudella on erilaisissa yhteiskunnissa. Jos rajaudumme nyt vain entisen Neuvostoliiton alueeseen, niin kyllä Hervouet’n kuvaamia moraalitalouden piirteitä esiintyi Neuvostoliitossa kollektiivisen maatalouden aikana ja miksei moraalitalous vaikuttaisi nyt sosialismin jälkeisissäkin yhteiskunnissa, osittain muuttuneissa muodoissa, paikoin vahvistuneena, paikoin haalistuneena. Kirjan runsaat haastattelut antavat mainion kuvan arkisista toiminnoista ja elämästä Valko-Venäjän kylissä, niiden syrjäpoluille ajautuneista ihmisitä, vuorovaikutussuhteista kylän ja kolhoosin yhteisössä, Stalinin ajan vaikutuksesta nykyisyyteen  ja kommunististen lauantaitalkoiden herättämisestä henkiin. Kerrotaanpa kirjassa siitäkin, miten erääseen kylään rakennettiin Eiffel-torni.

Mökkiläiskirja on julkaistu vain ranskaksi, mutta tässä esitelty kirja on ilmestynyt englanninkielisenä nimellä: Ronan Hervouet (2021), A Taste for Oppression – A Political Ethnography of Everyday Life in Belarus.

  1. helmikuuta 2022

Ekerössä

Leo Granberg,

Professori emeritus

Kirjoittaja on tutkinut Eurooppalaista maaseutupolitiikkaa ja Venäjän maaseudun ja paikallisyhteisöjen muutoksia. Tällä hetkellä hän pohtii Siperian muuttuvaa asemaa ja moniuloitteista merkitystä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.