Hiljattain saimme jälleen päätöksen työelämälähtöisen maaseudun kehittämisen kandikurssin. Arvosanojen lisäksi on annettu ja saatu kirjallista palautetta molemmin puolin. Kiitokset vielä kaikille kurssille osallistuneille opettajille ja opiskelijoille.

Silloin kun itse parikymppisenä opiskelin, ei opettajille juuri palautetta annettu kuin korkeintaan epävirallisesti ainejärjestön lehden kautta. Kurssitulokset kiinnitettiin laitoksen seinällä olevalle ilmoitustaululle kaikkien nähtäväksi kuin Lutherin teesit. Tietosi tai tietämättömyytesi tentissä oli kaikkien kiinnostuneiden tiedossa. Toisinaan opettajilta kyllä sai kirjallista palautetta ja joskus sanallistakin. Vanhemmassa professorikaartissa oli vielä yksittäisiä henkilöitä, jotka saattoivat esimerkiksi pyytää luokseen ja vaatia selvennyksiä epäselvästi kirjoittamiisi esseisiin. Yleensä ohjausta kuitenkin annettiin vain seminaaritöiden valmistelun ja niiden käsittelyn yhteydessä.

Oman opiskeluaikani opetuksesta jäi pedagogisessa mielessä hiukan ristiriitainen olo. Taso vaihteli suuresti oppiaineen ja henkilön mukaan. Yleisesti ottaen opetus tuntui olevan keskimäärin paremmin toteutettua niissä oppiaineissa, joilla oli vahva yhteys pedagogiseen koulutukseen. Näin oli esimerkiksi historiassa. Toisaalta joissakin oppiaineissa luennot olivat melkoista käsiterunoutta, jota aiheestaan lumoutunut luennoitsija sen kummemmin suodattamatta tuuttasi asiaan aiemmin perehtymättömän nuorison korviin. Mikäli kyseessä ei ollut pakollinen kurssi, saattoi keskeytysprosentti nousta suureksi.

Myös opetuksen yhteys työelämään vaihteli. Pakollisia työelämäjaksoja tai opintoja ei ainakaan kaikissa oppianeissa tuohon aikaan ollut. Toisissa aineissa taas opiskelijat usutettiin saman tien yrityksiin ja muihin yliopiston ulkopuolisiin organisaatioihin jo johdantokursseilla. Onneksi viime vuosina työelämävalmiuksiin on kiinnitetty entistä enemmän huomiota kaikissa koulutusohjelmissa.

Toisaalta olen joskus miettinyt, että voiko joissakin tapauksissa tapahtua niin, että voimakas työelämäopintojen erotteleminen muista opinnoista kääntyy itseään vastaan? Esimerkiksi sana työelämäprofessori on hyvin mielenkiintoinen, jos asiaa ajattelee dikotomisesti, siis ulossulkevan kahtiajaon kautta. Tällöinhän normaalien professorien työtä ei lasketa työksi, vaan työelämä on jotakin, mitä on vain yliopiston ulkopuolella. Todellisuudessa kuitenkin esimerkiksi tutkimuksen teossa tarvittavista kriittisen ajattelun ja uuden tiedon tuottamisen taidoista on hyötyä työssä kuin työssä. Esittämäni kritiikki on toki jossain määrin käsitteellistä saivartelua. Mielestäni on tärkeää, että yliopistolla on uudenlaisia keinoja kehittää yhteiskunnallista vuorovaikutusta, ja rikastuttaa asiantuntijuuden palettia yliopiston ulkopuolisilla ajattelijoilla, mutta ehkä työelämäprofessori-titteliä voitaisiin silti vielä miettiä uudelleen?

Poikkeusaikana luentosalit ovat tyhjenneet. Kuva: Timo Suutari

Käytännön opetuksen kannalta parasta varmaankin olisi, että työelämätietoutta olisi sisäänrakennettuna kaikkeen opetukseen. Viikin kampuksen oppiaineissa näin epäilemättä usein onkin, ovathan maa- ja metsätaloustieteet käytännönläheisiä aloja.

Saamassamme opiskelijapalautteessa työelämässä tarvittavien tietojen ja taitojen tunnistaminen ja harjoitteleminen, kuten hankesuunnitelman laatiminen ryhmätyönä oli koettu opettavaiseksi. Parannettavaakin meillä on. Esimerkiksi yksilötehtävistä koituvaa työmäärää pitänee tarkistaa jatkoa ajatellen. Toisinaan vähemmän on enemmän.

Aika monessa palautteessa oli myös toivottu lisää tietoa siitä, minkälaista siellä asiantuntijatöissä ihan oikeasti on, ja miten opettajat ja muut kurssilla esiintyvät asiantuntijat ovat töihinsä päätyneet.

Nämä ovat kysymyksiä, joihin on ja ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Periaatteessa asiantuntijatyössä tai missä tahansa työssä oleminen on hyvin helppoa. Sinun tulee edesauttaa edustamasi organisaation menestystä. Tee työsi hyvin yhteisiin päämääriin ja arvoihin sitoutuen, niin menestyt.

Käytännössä asia on monimutkaisempi, sillä me kaikki tulkitsemme näitä tavoitteita hiukan eri tavoin ja eri asemista. Jokaisella meistä on vahvuuksia ja heikkouksia osaamisessa sekä sokeita pisteitä käytöksessä. Me koemme samat tehtävät, tilanteet ja ihmiset jossain määrin eri tavalla. Myös jokainen organisaatio on sosiaaliselta dynamiikaltaan ainutlaatuinen, mutta toisaalta samanlainen. On viralliset ja epäviralliset säännöt, hierarkiat, ryhmät ja niin edelleen. Se mikä näkyy päällepäin, on usein vain jäävuoren huippu hiljaisen tiedon meressä.

Myös polku asiantuntijatyöhön on yhdistelmä yksilöllisyyttä ja sosiaalisia sidoksia. Usein meitä kiehtoo ajatus ihmisestä elämänpurtensa suvereenina kapteenina. Jokaisen sanotaan olevan vastuussa yksin omasta menestyksestään. Me olemme kuitenkin aina sidoksissa toisiin ihmisiin. Työkavereihin, esimiehiin, perheeseen, ystäviin, sukulaisiin, harrastusporukoihin ja niin edelleen. Kyse on myös arvoista ja valinnoista, siitä, minkä kokee elämässään tärkeäksi.

Työuran alkuvaiheessa sattuma ja sosiaaliset suhteet voivat vaikuttaa yllättävän paljon opiskellun alan lisäksi. Siinä vaiheessa, kun itse päädyin muuttamaan silloisen tyttöystäväni eli nykyisen vaimoni perässä Seinäjoelle, eivät uraan liittyvät tavoitteet olleet päällimmäisenä mielessä. Ei minulla ollut kaupungista, saati sen työmahdollisuuksista mitään käsitystä. Elämä vain johti siihen. Sitten löytyi kiinnostava työpaikka minulle tuntemattomasta Ruralia-instituutista. Aloitin projektisuunnittelijana vailla hanketoiminnan perustietoja ja taitoja, tänään 15 vuotta myöhemmin opetan niitä itse tuleville asiantuntijoille. Noihin vuosiin on mahtunut paljon kasvunpaikkoja väitöskirjasta vanhemmuuteen.  Kaikesta kuitenkin selviää, kun säilyttää kiinnostuksensa uuteen tietoon ja ihmisiin – asiantuntijatyön ja elämän peruspilareihin.

Kirjoittaja Aapo Jumppanen toimii yliopistotutkijana Ruralia-instituutissa Seinäjoen toimipisteessä ja on mukana Ruralian jatkuvan oppimisen sekä opetuskurssien suunnittelussa ja toteutuksessa.

————————————————————————————————————–

Lue lisää Ruralian Maaseudun kehittäminen -kurssista